Uusi katakombi ja muita kertoelmia. Doyle Arthur Conan

le

      Uusi katakombi ja muita kertoelmia

      Uusi katakombi

      "Kuulehan, Bürger", virkkoi Kennedy, "soisinpa sinun luottavan minuun."

      Nuo kaksi kuuluisaa romalaisten muinaisjäännösten tutkijaa istuivat kahden kesken Kennedyn mukavassa kamarissa, jonka ikkunat olivat Corsolle päin. Yö oli kylmä, ja kumpainenkin oli vetänyt tuolinsa kehnon italialaisen uunin luo, joka lämmön asemesta pikemmin loi tunkkaisen kehän ympärilleen. Ulkopuolella levisi vilkkuvien talvitähtien alla nykyinen Roma, sähkölamppujen pitkä kaksinkertainen rivi, loistavasti valaistut kahvilat, kiitävät ajopelit ja jalkakäytävillä tungeksivat väkijoukot. Mutta sisällä, rikkaan nuoren englantilaisen muinaistutkijan upeassa kamarissa, oli ainoastaan vanhaa Romaa nähtävissä. Seinillä riippui halkeilleita ja rapistuneita kuvioreunuksia, nurkista kurkisteli senatorien ja soturien harmaita vanhoja rintakuvia, kovine kasvoineen. Keskipöydällä oli monenmoisten muistokirjotusten, katkelmien ja koristusten kasassa se kuuluisa pienoisjäljennös Caracallan kylpylaitoksen raunioista ehjiksi suunniteltuina, jolla Kennedy oli herättänyt suurta mieltenkiintoa ja ihailua sitä Berlinissä näyteltäessä. Katosta riippui maljakkoja ja hienolla punaisella turkkilaisella matolla oli suuret määrät merkillisyyksiä. Eikä niissä ollut ainoatakaan minkä epäämätön alkuperä ei olisi ollut todistettu, kaikki oli äärettömän harvinaista ja kallisarvoista; sillä vaikka Kennedy oli vasta hiukan yli kolmenkymmenen, niin oli hänellä europalainen maine tällä tutkimuksen alalla ja sitä paitsi tuollainen ehtymätön kukkaro, joka joko auttamattomasti veltostuttaa tutkijan tarmon tai antaa hänelle suunnattoman edun kilpailussa maineesta, jos hänen mielensä vielä pysyy uskollisena tarkotusperilleen. Kennedyn oli oikku ja huvittelu useasti viekotellut tutkimuksistaan, mutta hänen luonteensa kykeni pitkällisiin ja järjestelmällisiin ponnistuksiin, jotka päättyivät äkkiä ilmestyvään aistillisen nautinnon taantumuskauteen. Hänen sievät kasvonsa, korkea valkea otsa, rohkea nenä ja jokseenkin pehmeäpiirteinen ja aistillisen näköinen suu, ilmaisivat kyllin selvästi hänen luonteensa voimakkuuden ja heikkouden yhtymän.

      Varsin toista lajia oli hänen toverinsa Julius Bürger. Hän oli omituista sekarotua, saksalaisen isän ja italialaisen äidin lapsi, jossa pohjoisen maan tukevat ominaisuudet omituisesti sekausivat etelän hennompiin suloihin. Siniset germanilaiset silmät valaisivat ahavoittuneita kasvoja, ja niiden yläpuolella kohosi nelikulmainen korkea otsa, jota kiinteät keltaiset kiharat reunustivat. Hänen voimakas leukansa oli puhtaaksi ajeltu, ja hänen toverinsa oli useasti huomauttanut miten suuresti se muistutti noita vanhoja romalaisia rintakuvia, jotka kurkistelivat hänen kamarinsa nurkkien varjoista. Sen jämeän saksalaisen lujuuden verhossa kuvastui aina vihjaus italialaista oveluutta, mutta hymy oli niin rehellinen ja silmät niin vilpittömät, että katsoja käsitti tämän vain syntyperän merkiksi, jolla ei ollut todellista tehoa hänen luonteelleen. Ijältään ja maineeltaan hän oli englantilaisen toverinsa tasalla, mutta hänen elämänsä ja työnsä oli ollut paljoa uuraampaa. Kaksitoista vuotta takaperin oli hän tullut köyhänä ylioppilaana Romaan ja siitä asti asunut siellä jonkin pienen apurahan varassa, jonka Bonnin yliopisto oli hänelle tutkimustöitä varten myöntänyt. Vaivaloisesti, hitaasti ja itsepintaisesti, tavattomalla sitkeydellä ja askeltakaan sivulle poikkeamatta, hän oli kiivennyt pienalta pienalle maineen tikkailla, kunnes nyt oli Berlinin akatemian jäsen ja kaiken todennäköisyyden mukaan ennen pitkää tulossa Saksan suurimman yliopiston professoriksi. Mutta se yksipuolisuus, joka hänet oli kohottanut rikkaan ja nerokkaan englantilaisen tasalle, oli saanut hänet kaikessa heidän työnsä ulkopuolelle kuuluvassa jäämään hänestä suunnattomasti jäljelle. Hän ei ollut ahertelussaan koskaan pitänyt lomaa, jossa olisi harrastanut seuraelämän rientoja. Ainoastaan omasta aineestaan puhuessaan hänen kasvonsa olivat eloisat ja sielukkaat. Muina aikoina hän oli vaitelias ja hämillään, varsin hyvin tajuten kokemattomuutensa yleisemmillä aloilla ja hermostuen siitä pikku pakinasta, jota sovinnaisena turvanaan ne käyttävät joilla ei ole mitään ajatuksia ilmaistavana.

      Ja kuitenkin oli näiden kahden kovin erilaisen kilpailijan välillä muodostunut muutamien vuosien kuluessa tuttavuus, joka vähitellen näytti ystävyydeksi kehittyvän. Tämän pohjana ja alkuna oli se seikka, että kumpainenkin oli omissa tutkimuksissaan nuoremmista miehistä ainoa, jolla oli tietoa ja innostusta kunnolleen oivaltamaan toista. Yhteiset harrastukset ja riennot olivat saattaneet heidät yhteen, ja kumpaistakin oli toisen tieto vetänyt puoleensa. Ja sitten oli tähän vähitellen tullut jotakin lisää. Kennedyä oli huvittanut kilpailijansa suoruus ja yksinkertaisuus, kun Bürgeriä vuorostaan oli viehättänyt se sukkeluus ja eloisuus, jolla Kennedy oli päässyt Roman seurapiirien suosikiksi. Tosin oli nuori englantilainen juuri tällä haavaa joutunut hiukan pimentoon. Eräs rakkausjuttu, josta ei koskaan tullut täyttä selvyyttä tietoon, oli osottanut hänessä sydämettömyyttä ja paatumusta, joka oli monessa hänen ystävässään inhoa herättänyt. Mutta ylioppilasten ja taiteilijain nuorissa piireissä, joissa hän etupäässä liikkui, ei ole moisille asioille mitään kovin ankaria kunnian sääntöjä, ja vaikka joku pudisti päätään tai kohautti hartioitaan tuolle kahden pakomatkalle, jolta yksi palasi, niin lienee yleinen mieliala ollut vain uteliaisuutta ja kenties pikemmin kateutta kuin paheksumista.

      "Kuulehan, Bürger", virkkoi Kennedy tiukasti silmäillen kumppaninsa levollisia kasvoja, "soisinpa sinun luottavan minuun."

      Puhuessaan hän kädellään viittasi lattiataljaan. Taljalla oli pitkä matala hedelmävasu, jollaisia Campanalla notkeista pajuista punotaan, ja tämä oli kukkuroillaan mitä erilaisimpia esineitä, kaiverrettuja tiiliä, särkyneitä muistokirjotuksia, halkeilleita mosaikeja, repeytyneitä papyruksia, ruosteisia metallikoristeita, jotka tavallinen katsoja olisi saattanut luulla suoraan rikkaläjiltä kerätyiksi vaan erityistuntija oitis huomannut äärettömän harvinaisiksi. Matalaan pajuvasuun sullottu sekalainen kama valaisi täsmälleen yhden noita yhteiskunnallisen kehityksen puuttuvia jaksoja, jotka tutkijassa herättävät mitä suurinta mielenkiintoa. Saksalainen oli sen tuonut, ja englantilainen katseli sitä kiihkein silmin.

      "En tahdo sekaantua aarrelöytöihisi, mutta kovin mielelläni kuulisin tietoja niistä", hän pitkitti, Bürgerin miettivästi sytyttäessä sikaarin. "Olet ilmeisesti tehnyt mitä tärkeimmän löydön. Nämä kirjotukset hämmästyttävät vielä koko Europaa."

      "Miljona tämän vertaa on vielä jäljellä!" selitti saksalainen. "Niin paljon että tusina tiedemiehiä voisi käyttää niihin elinaikansa ja saada yhtä vakavan maineen kuin St. Angelon linna on."

      Kennedy istui otsa ajattelevassa kurtussa ja sormillaan hypistellen pitkiä vaaleita viiksiään.

      "Olet kavaltanut itsesi, Bürger!" hän viimein virkkoi. "Sanasi saattavat soveltua yhteen ainoaan tapaukseen. Olet löytänyt uuden katakombin."

      "Otaksuin sinun tehneen sen johtopäätöksen jo näitä esineitä tarkastellessasi."

      "Kyllä ne siihen tuntuivat viittaavan, mutta viime huomautuksesi sai asian varmaksi."

      "Aivan niin. Siinä ei mitään salaisuutta ole. Olen löytänyt uuden katakombin."

      "Missä?"

      "Sepä jää ainoastaan minun tiedokseni, Kennedy. Riittää mainita sen olevan sellaisessa paikassa, ettei ole yhtäkään mahdollisuutta miljonassa kenenkään muun tavata sitä. Se on toiselta ajalta kuin mikään tunnettu katakombi, ja pidätetty korkeimpain kristittyjen hautapaikaksi, joten kirjotukset ja pyhäinjäännökset ovat aivan toista lajia kuin ennen nähdyt. Ellen sinun kykyäsi ja tarmoasi tuntisi, veikkonen, niin en empisi ilmaista sinulle kaikkea vaitiolon lupauksella. Mutta näin ollen katson totisesti tarpeelliseksi laatia oman selitykseni, ennen kuin antaudun niin pelottavaan kilpailuun."

      Kennedy harrasti ainettansa rakkaudella joka oli melkein mieleenlyöttymää – rakkaudella joka pysytti hänet sille uskollisena, keskellä kaikkea varakkaan ja kevytmielisen nuoren miehen ajanviettoja. Hänellä oli kunnianhimoa. Mutta se oli toisarvoinen sen pelkän itsettömän ilahtumisen ja mielenkiinnon rinnalla, mitä hänessä kaikki kaupungin vanhaa elämää ja historiaa koskeva herätti. Häntä halutti tavattomasti nähdä tuo uusi maan-alainen maailma, jonka hänen toverinsa oli keksinyt.

      "Kuulehan, Bürger", hän sanoi vakavasti, "vakuutan että voit ihan ehdottomasti luottaa minuun tässä asiassa. Mikään ei saisi minua pistämään paperille mitään sellaista ennen nimenomaista lupaasi. Käsitän tunteesi vallan hyvin ja pidän sitä peräti luonnollisena, vaan sinun ei tosiaankaan ole tarvis peljätä ikinä mitään minun taholtani. Toiselta puolen, jollet minulle kerro,