Maria Stuart Skotlannissa. Bjørnstjerne Bjørnson

kirottu konna! Te saatatte minut perikatoon, minä tunnen sen, enkä kuitenkaan voi vastustella. Ainoastaan hänen luonansa voin minä etsiä turvaa teitä vastaan; mutta hän syöksee minut pois luotansa teidän saaliiksenne.

      LETHINGTON. Toivon teidän armollenne onnellista parantumista.

      (Tahtoo mennä).

      DARNLEY. Lethington, älkää mua jättäkö. Lethington! Minä olen kipeä, en ole nukkunut moneen yöhön ja välistä minua peloittaa olla yksinäni, sillä pelkään kadottavani järkeni. Oi, Lethington, olenhan melkein lapsi vielä, yhdeksäntoista vuotias, en ole kylliksi voimakas kantamaan näin kovaa kohtaloa. Paitsi sitä lemmin häntä liian paljo. Oi, jos hän vaan sanoisi minulle ainoan ystävällisen sanan, vaikkapa sen, että hän on syyllinen; jos hän vaan pyytäisi minulta anteeksi, minä antaisin hänelle anteeksi, Lethington!

      LETHINGTON. Sitä estäköön Jumala ja teidän kunnianne!

      DARNLEY. To olette oikeassa; mutta minulla ei ole muuta Jumalaa eikä muuta kunniata, kuin hänen lempensä. Jos hän kyynelsilmin palajaisi luokseni, nostaisin hänet syliini, kantaisin hänet Europan ylpeimmän hovin eteen ja tunnustaisin autuaallisna sen häpeän, että olen maailman onnellisin mies!

      Oi, se olen ollut, Lethington! Aviomme kahtena ensimäisenä kuukautena, silloin tahtoi hän ainoastaan olla missä minä olin. Tämä nainen, Europan ihanin, nerokkain, suloisin, hän oli mun; rohkein unelma, mitä nuorukainen ikinä on uneksinut, se oli jokapäiväinen elämäni, ja minä olin vaan kahdeksantoista vuotias!

      Mutta se onni päättyi niin pian…

      (Hän itkee).

      LETHINGTON. Mies kostaa semmoista, eikä itke.

      DARNLEY. Se on lapsellista, – sen kyllä tiedän; mutta nyt on yön tyhjyys valloittanut päiväni ja päivän levottomuus astunut alas yöhön. Jos en välistä saisi itkeä, niin pääni räjähtäisi rikki synkkien aatosten kuohunnasta.

      LETHINGTON. On siis paras jättää koko tuuma siksensä.

      DARNLEY. Mikä tuuma, Lethington?

      LETHINGTON. Ehk' ette soisi sitäkään, että joku meistä vaatii tuota hävytöintä kahden-miekkasille.

      DARNLEY. Vai kahden-miekkasilleko? Antaa David Rizziolle yhtä pitkää teräskappaletta käteen, yhtä paljon ilmaa, yhtä paljon maata! Ei, selkään on hän pistettävä kaksikymmentä kertaa, ja vielä muutamia lisäksi kun hän on kuollut. Vetäkää sitten vaatteet hänen päältänsä ja pankaa hänet riippumaan koko maailman häpeäksi ja pilkaksi. Joka salaa on onneni murhannut, se kuolkoon niinkuin myrkyllinen itikka ainakin. Lethington, ei maailmassa ole hirveämpää rikosta, kuin houkutella vaimomme puolellensa ja sitten vietellä häntä.

      LETHINGTON. Ettekö koskaan ole sitä tehneet, Henrik Darnley.

      DARNLEY. En ole ennen tietänyt mitä se on.

      LETHINGTON. Mutta – oletteko nyt niin varma asiasta? Näyttää kyllä aivan pahalta, vaan kenties ainoastaan näyttää siltä. Jos hän nyt vakuuttaisi olevansa viatoin?

      DARNLEY. Hän hymyilee kun minä siitä puhun, niin, hän melkein vakuuttaa minulle vastakohtaa.

      LETHINGTON. Hän pilkkaa teitä.

      DARNLEY. Niin, niin, hän meni suoraan Rizzion luo.

      LETHINGTON. Ehkä sentähden että hän tunsi itseänsä voimakkaaksi viattomuudessaan?

      DARNLEY. Mutta miksi hän ei minulle vakuuta että hän on viatoin? Hän näkee kuitenkin tuskani?

      LETHINGTON. Hän ei teitä lemmi.

      DARNLEY. Ei!

      LETHINGTON. Eikä pelkää.

      DARNLEY. Siinä juuri onnettomuus!

      LETHINGTON. Hänen ylpeä luontonsa lempii ainoastaan sitä, jota hän pelkää.

      DARNLEY. Niin on; juuri niin!

      LETHINGTON. Jos siis teidän armonne saattaisitte hänen pelkäämään…

      DARNLEY. Sitäpä juuri tahdon, Lethington!

      LETHINGTON. Mutta siihen tarvitaan rohkeutta.

      DARNLEY. Tahdon koettaa, sillä koko tulevaisuuteni riippuu siitä.

      LETHINGTON. Entäs jos hän pyhästi vannoisi että syytöksenne on väärä…

      DARNLEY. Mutta jos se olisi väärä, Lethington?

      LETHINGTON. Niin se voisi tulla todeksi! Sillä hän ei lemmi eikä pelkää.

      DARNLEY. Sinä olet oikeassa, olet oikeassa!

      LETHINGTON. Näettekö kuinka olette huikentelevainen.

      DARNLEY. En ole! – Mutta Lethington … jos hän vaaran hetkenä kääntyy minun puoleeni, niinkuin luonnollisen suojelijansa puoleen?

      LETHINGTON. Niin kysykää häneltä, miks'ei hän tullut ennen.

      DARNLEY. Olet oikeassa … nyt hän minua pakenee ja pilkkaa.

      LETHINGTON. Jos te rangaistuksen hetkenä peräytte, niin hän teitä myöskin ylenkatsoo, ja sitten ei hänellä enää rajoja ole.

      DARNLEY. Se on totta.

      LETHINGTON. Syyllinen tai ei – hänen täytyy tulla kukistetuksi.

      DARNLEY. Taikka minun elämäni on täynnä helvetin tuskia, verinen kulku hänen oikkujensa mukaan, salaisesti syövyttävä tauti, jota jokainen hänen silmäyksensä voi kiihdyttää.

      LETHINGTON. Nyt luulen että kypsytte toimintaan.

      DARNLEY. Ole huoleti, Lethington; poljettu lempi ja luulevaisuus antavat voimaa. Muutaman päivän perästä olen valmis vaikka mihin.

      LETHINGTON. Vaan jos hän juuri näinä päivinä kääntyy puolehenne ystävällisyydellä?

      DARNLEY. Ah, Lethington, sitä hän ei tee!

      LETHINGTON. Ei, minä pelkään sitä. – Sillä, tietäkää, teidän armonne, että juuri viime aikoina on Rizzion ja kuningattaren väli käynyt hellemmäksi kuin koskaan ennen.

      DARNLEY. Mistä tiedät sen?

      LETHINGTON. Lahjoja on oikein sadellut Rizziolle; olen kuullut että hän ainoastaan vaatteissa omistaa monta tuhatta puntaa.

      DARNLEY. Hävytöintä! hävytöintä!

      LETHINGTON. Hänen kokoelmaansa juveleista ja kalliista kivistä on kuningatar lahjoittanut omiakin kalleuksiaan.

      DARNLEY. Voiko enää epäillä! Oi, Lethington, olen kutsunut Murray'n kotia, kutsunut kotia koko hänen karkoitetun puolueensa, – olen yhtynyt vihollisiini, niin itse saatanan kanssa – päästäkseni tästä häpeästä ja tuskasta.

      LETHINGTON. Murray on paluu-matkalla … pian on tehtävä mitä tehtävä on.

      DARNLEY. Tule luokseni huomenna, sopikaamme tarkemmin asiasta, pane kaikki toimeen, mutta joutukaa, joutukaa; sillä jos ei jyrkkä teko pian iske suonta minussa, niin löydätte minut tukehtuneena jonakin aamuna!

      LETHINGTON. Älkää puhuko niin kovasti, teidän armonne, joku tulee.

      DARNLEY. Minun täytyy mennä ulos, tarvitsen ilmaa ja tilaa. Lethington, pari minun palvelijoita, käske heitä seuraamaan minua, minä heittäyn hevosen selkään ja lähden ulos metsään.

      LETHINGTON. Mutta sydän-yöllä!

      DARNLEY. Yö ja minä – me sovimme yhteen!

      (Hän menee, Lethington seuraa häntä ja tapaa ovessa erästä palvelijaa).

      LETHINGTON (palvelijalle). Hae kuninkaan palvelijoita, hän tahtoo ratsastaa ulos. Joudu!

      (Palvelija menee).

      VIIDES KOHTAUS

      LETHINGTON, sitten MORTON.

      LETHINGTON. Darnley parka! (huomaa Morton'in ovessa). Täällä ei ole ketään.

      MORTON