Avioliittoja. Anton Pavlovich Chekhov

rakastan ja kunnioitan miestäni…minulla on tytär… Ettekö te todellakaan välitä siitä mitään? Sitäpaitsi te vanhana ystävänä tunnette minun mielipiteeni perheestä japerheen perusteista yleensä…

      Iljin ryki harmistuneesti ja huoahti.

      – Perheen perusteista… jupisi hän. Hyvänen aika!

      – Niin, niin… Minä rakastan miestäni, kunnioitan häntä ja pidänperheemme rauhaa joka tapauksessa arvossa. Ennemmin annan tappaaitseni kuin otan niskoilleni syyn Andrein ja hänen tyttärensäonnettomuuteen… Ja minä pyydän teitä, Ivan Mihailovitsh, jättäkääHerran tähden minut rauhaan. Ollaan hyviä ystäviä kuten ennenkin, muttaheittäkää nuo teille niin sopimattomat huokaukset. Ei enää sanaakaantästä. Puhutaan nyt jostakin muusta.

      Sofia Petrovna katsahti taas salavihkaa Iljinin kasvoihin; tämä katseliylöspäin, oli kalpea ja pureksi vihaisesti vapisevia huuliaan. SofiaPetrovna ei voinut käsittää, miksi mies oli vihoissaan ja kiihoittunut, mutta tämän kalpeus liikutti hänen mieltään.

      – Älkää olko vihoissanne, vaan ollaan nyt ystäviä… sanoi Sofia

      Petrovna hellästi. Olettehan yhtä mieltä kanssani? Tässä käteni.

      Iljin tarttui kaksin käsin ojennettuun, pieneen pehmeään kätöseen, puristi sitä ja nosti sen verkalleen huulillensa.

      – Minä en ole mikään koulupoika, jupisi hän. Minua ei vähintäkäänhyvitä rakastetun naisen ystävyys.

      – Riittää, riittää! Asia on päätetty, ja sillä hyvä. Istutaan tähänpenkille…

      Levähdyksen suloinen tunne täytti Sofia Petrovnan mielen: kaikkeinpahin ja vaikein oli jo sanottu, kiusallinen kysymys ratkaistu. Nyt hänjo saattoi hengittää kevyesti ja katsoa Iljiniä suoraan kasvoihin. Jahänen katsoessaan tätä hyväili rakastetun naisen voitokas, itsekästunne hänen rintaansa. Hänen mieltään hiveli suloisesti se, että tuovoimakas, iso mies, jolla oli rumat, miehekkäät piirteet ja suuri mustaposkiparta, tuo viisas, sivistynyt ja, kuten sanottiin, lahjakas miesistuutui tottelevasti hänen viereensä antaen päänsä painua kumaraan.Pari kolme minuuttia he istuivat ääneti.

      – Mitään ei ole vielä päätetty… aloitti vihdoin Iljin. Te luetteminulle ikäänkuin kaavasta: "Rakastan ja kunnioitan miestäni…mielipiteeni perheen perusteista…" Kaiken sen tiedän sanomattakin.Tunnustan teille rehellisesti, että pidän omaa käytöstäni rikollisenaja tuomittavana. Mutta mitä hyödyttää puhua siitä, mikä jo on kaikilletunnettua? Sen sijaan että puhutte kauniita sanoja, neuvoisitte minulleennemmin, mitä minun nyt on tehtävä?

      – Olenhan jo sanonut: matkustakaa pois täältä!

      – Olen jo viisi kertaa matkustanut, kuten tiedätte, mutta joka kertakääntynyt puolitiestä! Voin näyttää teille matkaliput; ne ovattallella. Minulla ei ole kyllin tahdonvoimaa paetakseni luotanne. Minäkamppailen, kamppailen vimmatusti, mutta mihin hiiteen minä kelpaan, jollei minussa ole pontta ja ryhtiä, jos olen heikko luonteeltani. Envoi taistella luontoa vastaan! Ymmärrättekö? En voi! Pakenen täältä,mutta se pitää kiinni liepeistäni. Kehnoa, raukkamaista voimattomuutta!

      Iljin punastui, nousi ja alkoi astella penkin ympärillä.

      – Olen äreä kuin koira! murisi hän nyrkkejään puristaen. Vihaan jahalveksin itseäni! Niinkuin pahainen poikanulikka minä hännystelentoisen vaimoa, kirjoittelen kaistapäisiä kirjeitä, alennun… äh!

      Iljin tarttui päähänsä, ärähti ja istuutui.

      – Ja sitten vielä tuo teidän vilpillisyytenne! jatkoi hänsurullisesti. Jos kerran pidätte käytöstäni sopimattomana, niin miksisitten tänne tulittekaan? Mikä veti teitä tänne? Kirjeissäni pyysinteiltä ratkaisevaa, suoraa vastausta: jaa tai ei, mutta suoranvastauksen sijasta te joka päivä vaanitte tilaisuutta "odottamatta"tavataksenne minua ja kestitäksenne minua kuluneilla lainatuillalauseparsillanne!

      Sofia Petrovna säikähti ja kiivastui. Hän tunsi samanlaista kiusallistatunnetta kuin säädyllinen nainen joutuessaan äkkiarvaamatta yllätetyksipukeutumattomana.

      – Näytätte epäilevän minun suhtautumistani tähän leikkiin… rupesihän mutisemaan. Olen aina vastannut teille suoraan ja… tänäänkinpyytänyt teitä!..

      – Äh! eihän tällaisissa tapauksissa pyydetä! Olisitte muitta mutkittasanonut "menkää tienenne!" niin jo aikoja sitten olisin täältälähtenyt. Mutta ette ole kertaakaan sanonut sitä minulle suoraan.Kummallista epämääräisyyttä! Hitto vieköön, te joko leikitte minunkanssani tai…

      Iljin ei puhunut loppuun: hän nojasi päätään nyrkkeihinsä. SofiaPetrovna alkoi muistella menettelyään alusta loppuun saakka. Hänmuisti, että hän aina oli sekä teoissaan että ajatuksissaankin ollutIljinin hakkailua vastaan, mutta tunsi samalla, että asianajajansanoissa oli osaksi totta. Mutta tietämättä, millainen tämä totuus on,ei hän keksinyt vastausta Iljinin syytökseen, vaikka kuinkakin olisiajatellut. Kun ei sopinut vaietakaan, hän sanoi olkapäitään kohauttaen:

      – Ja syy on sitten vielä minun!

      – En lue vilpillisyyttänne teidän syyksenne, huoahti Iljin. Tulin noinvain puhuneeksi… Teidän vilpillisyytenne on sekä luonnollista ettäasianmukaista. Jos kaikki ihmiset sopisivat keskenään ja muuttuisivatyhtäkkiä vilpittömiksi, sittenkin menisi heiltä kaikki päin hiiteen.

      Sofia Petrovnaa ei haluttanut turvautua filosofiaan, mutta hän iloitsipuheenaiheen muutoksesta ja kysyi:

      – Kuinka niin?

      – Vilpittömiä ovat ainoastaan luonnonkansat ja eläimet. Jos kerransivistys pitää naisellista hyvettä mukavuutena, silloin ei vilpittömyysenää ole paikallaan…

      Iljin kuopi vihaisesti kepillään maata. Sofia Petrovna kuunteli häntäymmärtämättä paljoakaan, mutta piti kuitenkin hänen puheestaan. Hänpiti ennen kaikkea siitä, että tuo lahjakas mies puhuin noin "viisaistaasioista" hänen, tavallisen naisen kanssa; sitten tuotti hänelle suurtatyydytystä se, että sai katsella miehen kalpeiden, vilkkaiden, muttayhä vieläkin suuttuneiden kasvojen ilmeitä. Niin, hän ei tosinymmärtänyt paljoakaan, mutta hänestä oli kuitenkin viehättävää tuonykyaikaisen ihmisen rohkeus, miten tämä liikoja harkitsemattaratkaisee suuria elinkysymyksiä ja tekee johtopäätöksiään.

      Yhtäkkiä hän huomasi ihailevansa Iljiniä ja säikähti.

      – Suokaa anteeksi, mutta en ymmärrä, riensi hän sanomaan, miksi tealoitte puhua vilpillisyydestä? Toistan vielä kerran pyyntöni: olkaahyvä, kunnon ystävä, jättäkää minut rauhaan! Pyydän vilpittömästi!

      – Hyvä on, koetan vielä taistella!.. huokasi Iljin. Ahkeruus iloni…Mutta tokkohan minun taistelustani on mitään hyötyä. Joko sitten ammunluodin kallooni tai… alan juoda vimmatusti. Eihän minun missääntapauksessa hyvin käy! Kaikella on rajansa, taistelulla luontoa vastaanmyöskin. Sanokaa, kuinka voi taistella hulluutta vastaan? Jos te juotteviiniä, niin kuinka voitte voittaa kiihoittumisenne? Mitä voin tehdä,jos teidän kuvanne on kasvanut sieluuni ja hellittämättä, yöt ja päiväton silmieni edessä, niinkuin tuo honka tuossa? Niin, sanokaa minulle, mikä urotyö minun pitää suorittaa, jotta voisin vapautua tästäinhoittavasta, onnettomasta asemastani, jossa ajatukseni, toiveeni, uneni eivät kuulu minulle itselleni, vaan jollekin pahalle hengelle, joka on syöpynyt sieluuni? Minä rakastan teitä, rakastan siinä määrin, että olen joutunut rappiolle, heittänyt toimeni ja läheiset ystäväni, unohtanut Jumalani! Ikänä elämässäni en ole näin rakastanut!

      Sofia Petrovna ei ollut osannut odottaa sellaista muutosta. Hänkallistihe Iljinistä poispäin ja katsoi säikähtyneenä tämän kasvoihin.Kyyneleet olivat nousseet miehen silmiin, huulet vapisivat, ja yli kokokasvojen oli levinnyt jonkinlainen nälkäinen, rukoileva ilme.

      – Minä rakastan teitä! sopersi Iljin vieden silmänsä lähelle SofiaPetrovnan suuria, säikähtyneitä silmiä. Te olette niin ihana! Minäkärsin nytkin, mutta vannon, että istuisin vaikka koko ikäni näinkärsien ja katsoen teitä silmiin.