Avioliittoja. Anton Pavlovich Chekhov

yrmeitä kasvoja. Niin, tässä nyt olen!Viiteen vuorokauteen emme ole tavanneet toisiamme!

      Hän suuteli hätäisesti vaimonsa ja anoppinsa kättä ja lysähti sittentyytyväisenä nojatuoliin istumaan, ikäänkuin olisi juuri lopettanutraskaan työn.

      – Huh! sanoi hän puhaltaen kaiken ilman keuhkoistaan. Kyllä nytolenkin rääkännyt itseäni! Tuskin jaksaa istua! Lähes viisivuorokautta… yöt ja päivät olen elänyt kuin kenttätulilla! Kotonanien käynyt kertaakaan; koettakaahan ajatella! Koko ajan olen selvitellytStipunovin ja Ivantshikovin vararikkoasioita; piti työskennelläGaldejevin toimistossa lähellä liikettä… En ole syönyt, en juonut, olen nukkunut penkillä, palellut… Ei ole ollut minuuttiakaan vapaataaikaa, ei sen vertaa edes, että olisin ennättänyt käymään kotona. Niin, rakas Nadeshda, en ole kotona käynyt…

      Ja Kvashin piteli kylkiään, ikäänkuin hänen vyötäisiään olisikolottanut kovan työn jäljeltä, ja vilkaisi vaimoonsa ja anoppiinsanähdäkseen, kuinka hänen valheensa – eli hänen omien sanojensa mukaandiplomatiansa vaikutti. Anoppi ja vaimo katselivat toisiaan iloisina,hämmästyneinä, ikäänkuin olisivat odottamatta löytäneet kadotetunaarteen… Heidän kasvonsa loistivat, silmänsä säteilivät…

      – Voi sinua, poika kulta! huudahti anoppi hypähtäen pystyyn. Eipä olenyt aikaa istua! Teetä! Pian teetä! Ehkä tahdot syödä jotakin?

      – Tietysti hän tahtoo syödä! sanoi vaimo temmaten etikkaan kastetunkääreen otsaltaan. Äiti, antakaa pian viiniä, ja jotakin välipalaksi!Natalja, kata pöytä! Ah, hyvä Jumala, ei ole mitään valmista!

      Ja molemmat, anoppi ja vaimo, juoksivat hämmästyneinä ja iloisinapitkin huoneita. Äiti ei voinut enää nauramatta katsoa tyttäreensä,joka oli ajatellut niin pahaa viattomasta miehestään, ja tytärhäpesi…

      Pian pöytä oli katettu. Kvashin, joka tuoksahti madeiralle jaliköörille ja oli niin täynnä, että töin tuskin jaksoi hengittää,valitti nälkäänsä, söi väkisin ja jutteli yhä Stipunovin jaIvantshikovin vararikosta. Mutta hänen vaimonsa ja anoppinsa eivätirroittaneet katsettaan hänestä ja ajattelivat:

      "Kuinka ymmärtäväinen ja hyvä hän on! Kuinka kaunis hän on!"

      "Mainiota!" ajatteli Kvashin heittäytyessään illallisen jälkeenpehmeään, suureen vuoteeseensa. "Vaikka he ovat kauppiassäätyä jajonkin verran aasialaisia, on perhe-elämälläni kuitenkin viehätyksensä,ja pari päivää viikossa voi täällä viettää mielihyvin…"

      Hän peitti itsensä, tunsi lämpenevänsä ja höpisi nukahtaessaan:

      – Mainiota! Mainiota!

      APTEEKKARINROUVA

      Pienoinen B: n kaupunki, jossa kaiken kaikkiaan on vain pari kolmeväärää katua, lepää syvään uneen vaipuneena. On hiljaista; ilmakin onaivan tyyni. Jossakin hyvin kaukana, kaiketi kaupungin ulkopuolella, koira haukkua nalkuttaa heikolla, käheällä diskanttiäänellään. Kohtaalkaa aamu valjeta.

      Kaikki on jo pitkän aikaa uinaillut unen helmassa. Mutta proviisoriTshornomordikin, B: n apteekin omistajan, nuori vaimo ei vain nuku. Hänon jo kolme kertaa käynyt levolle, mutta uni ei ota tullakseen – miksi?.. sitä hän ei tiedä. Hän istuu paitasillaan avoimen ikkunanääressä ja katselee kadulle. Hänen on painostava, ikävä, harmittavaolla… niin harmittava, että oikein tekisi mielensä itkeä – jamiksi?.. sitäkään hän ei tiedä. Jokin möhkäle ahdistaa rinnassanousten vähän väliä ihan kurkkuun asti… Huoneen perällä, vainmuutaman askeleen päässä rouvasta, nukkuu makeasti kuorsaten herraTshornomordik itse, kasvot seinäänpäin. Nälkäinen kirppu on pureutunuthänen nenänjuureensa, mutta nukkuja ei tunne sitä, vaan vieläpähymyilee, sillä hän näkee unessa, kuinka kaikki kaupunkilaiset yskivätja tulevat yhtenään ostamaan häneltä Tanskan kuninkaan tippoja. Eipähän nyt heräisi, vaikka neulalla pistäisi, tykillä ampuisi taihyväilisi.

      Apteekki sijaitsee melkein kaupungin laidassa, josta apteekkarinrouvanäkee kauas vainioille… Hän huomaa, kuinka itäinen taivaanrantavähitellen valkenee, kuinka se sitten alkaa punaisena hohtaa, ikäänkuinolisi siellä jossakin suuri tulipalo. Odottamatta kohoaa kaukaisenpensaston takaa suuri, leveänaamainen kuu. Se on punainen; yleensä kuuon aina, kun se pensastosta pistää esiin, kovin hämillään.

      Yhtäkkiä, keskellä öistä hiljaisuutta, kuului askeleita ja kannustenkilinää. Jo kuului puhettakin.

      "Ne ovat upseereita, jotka palaavat piiripäällikön luota leiriinsä",ajattelee apteekkarinrouva.

      Hetken kuluttua ilmaantuu näkyviin kaksi upseeria yllään valkoisetviitat. Toinen heistä on isokasvuinen ja lihava, toinen pienempi jasolakampi. He astella laahustavat laiskasti pitkin aidan viertä jakeskustelevat äänekkäästi jostakin. Tultuaan apteekin kohdalle molemmatalkavat kulkea yhä hitaammin katsellen ikkunoihin.

      – Haisee apteekille… virkkaa pienempi heistä. Mutta tässähännäkyykin olevan apteekki. Niin, nyt muistan… Viime viikolla olintäällä ostamassa risiiniöljyä. Se apteekkari on niin saakelin hapannaamaltaan, ja onpa hänellä leukakin kuin aasilla. Sellaisella aasinleukaluulla se Simson mahtoi niitä filistealaisia pehmittää.

      – Hm… mörähti lihava matalalla äänellään. Rohtoruhtinas nukkuu! Jahänen rouvansa nukkuu myös! Kuulehan, Obtesov, hänen rouvansa on aikasievä.

      – Kyllä olen nähnyt. Hän miellytti minuakin… Sanokaa, tohtori, saattaako hän todellakin rakastaa sitä aasinleukaa? Tokkohan?

      – Ei suinkaan hän rakasta miestään, huoahtaa tohtori sen näköisenäkuin hänen tulisi sääli apteekkaria. Tuon ikkunan takana se sievä rouvanukkuu! Obtesov, ajatelkaapas!.. Hän lepää rentona kuumuudesta…suusupukka on puoleksi auki… ja kaunis pieni jalka riippuu sängynlaidan yli. Apteekkari tolvana ei sellaista ymmärrä… Nainen tai pullokarbolia, se on hänestä aivan yhdentekevää!

      – Tiedättekö mitä, tohtori? sanoo upseeri ja pysähtyy. Pistäydytäänapteekkiin ostamaan jotakin! Ehkä saamme nähdä samalla apteekkarinsievän rouvan.

      – Kylläpäs keksittekin! Yöllä!

      – Mitäs siitä! Täytyyhän heidän yölläkin myydä rohtoja. Pistäydytäännyt, hyvä ystävä!

      – Olkoon menneeksi.

      Apteekkarinrouva, joka oli piileksinyt ikkunaverhon takana, kuuleeovikellon soivan heikosti. Katsahdettuaan mieheensä, joka kuorsaa yhäautuaallisesti hymyillen, hän heittää vaatetta ylleen, pistää tohvelitpaljaisiin jalkoihinsa ja juoksee apteekkiin.

      Lasioven takana näkyy kaksi varjoa… Apteekkarinrouva panee tultalamppuun ja rientää avaamaan ovea, eikä hänen ole enää ikävä, eiharmita eikä itketä, sydän vain sykkii lujasti. Lihava tohtori ja laihaupseeri Obtesov astuvat sisään. Nyt saattaa heidät jo nähdä selvemmin.Suurivatsaisen, kömpelön tohtorin kasvot ovat päivettyneet japarrakkaat. Jos hän vähänkin liikahtaa, hänen sotilastakkinsa narisee,ja hiki kihoaa kasvoille. Upseeri sitä vastoin on punaposkinen, parraton, naisekas ja notkea kuin englantilainen ratsupiiska.

      – Mitä haluatte? kysyy apteekkarinrouva pidellen pukua rinnallaan.

      – Antakaa-a-a… viidellätoista kopeekalla piparminttupastilleja!sanoo tohtori.

      Rouva ottaa hätäilemättä rasian hyllyltä ja alkaa punnita. Ostajateivät hetkeksikään hellitä katsettaan hänen selästään; tohtoritirkistelee silmillään kuin kylläinen kollikissa, mutta luutnantti onvallan vakavan näköinen.

      – Ensi kertaa näen naisen myövän apteekissa, sanoo tohtori.

      – Eihän siinä ole mitään erinomaista… vastaa rouva katsellensalavihkaa Obtesovin punaisia poskia. Miehelläni ei ole apulaista; sentähden minä autan häntä.

      – Vai niin, vai niin… Onpa teillä sievonen apteekki! Kuinka paljontäällä on kaikenmoisia pulloja ja rasioita! Ettekö te pelkääliikuskellessanne noitten myrkkypullojen seassa? Huh!

      Rouva laittaa paketin ja antaa sen tohtorille.