Juha. Heränneitä / Юха. Пробудившиеся. Книга для чтения на финском языке. Юхани Ахо

takkuiset, kesäiset koirat – et sinä, emäntä, ihme ja kumma, vielä semmoinen, mutta pian sinustakin semmoisen tekevät. Pian puna poskiltasi putoo, pian kiilto silmistäsi katoo.

      – Entäpä katookin – kenellepä siitä lie vahinkoa?

      – Kyllä sen tiedät kenelle.

      – Olisiko sielläkään parempi?

      – Sielläkö? Miehet hankkii, miehet liikkuu, vierailta mailta viljan valmiina tuovat – naista ilonaan pitävät, ei orjanaan.

      – Mitä sitten naiset tekevät?

      – Ka, kankaita kutovat, koreitaan kirjaelevat ja orjia opastavat. Kesällä, milloin huvikseen haluavat, kalaa pyytävät, marjoja poimivat, makeita keittävät. Niinpä aina nuorina pysyvät, niin kauan kuin ikä antaa, punakkoina, pulleina, pehmeinä. On keveät jalkansa karkelossa, ovat heleät äänensä, kun illatsuissa laulaen karsinassa istuvat. Hellinä ja herttaisina pysyvät – täällä kaikki jöröjä ja äänettömiä. Ka niin Karjalan mies omaansa hoitaa!

      – Hyväpä näkyy olevan heillä siellä elämä, sanoi Marja, ompelustaan kääntäen.

      – Kullassa kuhajavat, silkissä sihajavat. Emme talvikausia heidän vuoteillaan viru. Rinta rakkautta täynnä joka kevät palaamme, kesän lyhyen kerrallansa karkelemme, heitä polvellamme istutamme.

      Shemeikka ihan korvaan puhuu, yhä kiihtyy hänen laulunsa niinkuin metsolla soitimessa. Vähän aina lähenee, Marja sitä mukaa siirtyy, huuli omassa tekemässään hymyssä, silmä ompeluksessa kiinni, sormi kiivaasti neulaa käyttäen.

      – Tulisit, emäntä, kerran Karjalaa katsomaan, koska Karjalasta olet kotoisin! Ollaanhan naapureja, toisten vaaroilta tulet toisten vaaroille tuikkaa. Päivä koskia lasketaan, toinen tyyniä vesiä soudetaan, väliin vähän kankaita astutaan, ja kolmas taas koskisia vesiä viilletetään – niin jo sieltä suvannon alta minun kalamajani kuumottaa, ja siitä vielä vähän, niin jo ollaan kotikylässä. Kylä siellä suuri korven koskemattoman keskessä. Talo siellä minulla vanha ja rikas. Käsillään sinua kantaisivat, heimonsa löytölasta, ilosta iloon kuljettaisivat, juhlasta juhlaan, karkelosta karkeloon kiidättäisivät. Vanha äiti minulla, ylen on hyvä ja herttainen, se sinua kuin sukulaistaan – silkkihin, samettiin pukisi. Tule Karjalaan, emäntä!

      Olisiko tuo totta vai pilaa? Ääni totta, mutta pilaa mahdotonta, mitä puhui.

      – Tule käymään, tule katsomaan! Tule heti! Minun kerallani!

      – Sinun kerallasi?

      – Mitä sinä täällä teet, kaunis, sorea emäntä! Vanhenet, ränstyt, tulet samanlaiseksi kuin kaikki muut. Täällä vähän vielä elät, ei huulesi hymyhyn kuonnu. Silmäsi samenee, tukkasi kuihtuu, poskesi painuu kurttuun kuin paleltunut marja. Niskasi köyristävät, vartesi vääristävät, liialla raatamisella sorjat jalkasi vinoon vääntävät … sinun sorjat jalkasi…

      – Elä puhu semmoisia.

      Mutta Shemeikka jatkoi:

      – Ja ketä varten? Tuota – ryppyotsaista, unisilmäistä, jöröhuulista liuhupartaa, pitkäselkäistä, länkisäärtä…

      – Elä puhu minulle enää mitään! – Marja melkein parkaisi, kuin hätää huutaen.

      – Joka yökaudet siellä röhkii ja pöhkii – rykii ja röheltää —

      – Voi, voi – elä!

      – Että ilkesikin tarjota itsensä semmoiselle kuin sinä! Että saatatkin semmoisen vuoteessa virua?

      – En minä hänen vuoteessaan viru! huusi Marja yhtäkkiä kuin vimmassa, silmä epätoivoisen vihaa välähtäen, ja hypähti ylös, häpesi sitä samassa ja istahti alemmalle portaalle.

      – Etkö? Etkö todellakaan?

      – Ja mitä se kehenkään kuuluu, missä minä virun, vaikka viruisin sikopahnassa?

      Hän olisi purskahtanut itkuun, jos ei olisi noussut ja mennyt. Mitä se minusta kaikkia kysyy? Ja mitä hän minulle semmoisia haastaa? Ja mitä hän kaikkea halventaa? Minkä Juha sille mahtaa, että on semmoinen kuin on? Ja mitä se kehenkään kuuluu, kenelle minä menin? – Miksei Juha tule jo kalasta? – Ja mitä minä hänen puheitaan kuuntelen? Ja hänen koreitaan kannan?

      Hän aikoi riistää ne, heittää ne menemään, kun näki Juhan tulevan järvellä. Hän pyörähti sinne, riensi rantaan, kiinnitti juoksuaan.

      Mutta tottahan se oli puhunut – totta oli puhunut. Semmoinen oli Juha poloinen, juuri semmoinen: pitkäselkä, tihrusilmä, länkisääri, märässä sarkatakissaan kuin takkuinen koira. Mutta kuta surkeamman näköinen oli, sitä enemmän Marja tahtoi häntä hyvittää, sitä enemmän näyttää iloitsevansa hänen saaliistaan. Verkot olivat köytenään kutulahnoja, leveitä, lihavia, käsnäpäitä kämiläitä. Hän tempasi verkon, vei sen virepuulle.

      – Elähän, Marja, elähän, varoitteli Juha. Elähän ryvettele silkkejäsi – saadaan nämä Kaisankin kanssa.

      Mutta Marja riisui silkkihuivinsa ja pani sen luotaan, kääräisi ympärilleen Juhan takin, jonka tämä juuri oli riisunut yltään, tahtoi tekeytyä samanlaiseksi takkuiseksi ja harmaaksi kuin Juha, tahtoi näyttää Shemeikalle, joka asteli vihellellen pihalla … elköön luulko!

      – Siinäpä vasta saalis, melkein niinkuin ne meidän muinaiset saaliit, Juha! innosteli hän verkkoa nostaessaan. Tulehan auttamaan, ettei repeä.

      – Ei se repeä, ei se repeä! … kas niin, hekotteli Juha, kannattaen verkkoa keskeltä sill'aikaa, kun Marja sitä virepuille levitti.

      – Missä sinulla oli verkot?

      – Siellähän ne oli Heinälahden luhdalla.

      – Siellähän me silloinkin, muistatko?

      – Muistanpa toki, muistanpa hyvinkin.

      – Montako korvollista minä silloin, ensimmäisenä kesänä, suolasinkaan?

      – Taisitpa suolata, taisitpa suolata … ensimmäiset suoluusi… mo-montako lienetkään…

      Se muisti ne ajat, se tahtoi niitä muistella … se sanoi sen ihan kuin sanoakseen!

      Shemeikka seisoi aitaa vasten nojaten, katseli Marjan eleitä ja hymähti itsekseen ja vihelteli hiljaa… Et minua petä.

      – Tuli näkyy Huutoniemestä! huusi Kaisa pihasta rientäen.

      – Siellä on joku järven takana, joka pyytää venettä … mahtaisiko olla äiti?

      – Anoppi? – Sen se on tuli. Se sen aina sytyttää suuren kuin juhannuskokon.

      Siihen meni Juhan ilo. Marjan kasvot olivat jäykistyneet ja suu väännähtänyt katkeraan kaareen.

      – Odottakoon, ei tästä nyt joudeta, oli Juha sanovinaan välinpitämättömästi.

      – Parasta kun haet heti, haettavahan se on kuitenkin … muuten ehkä minua syyttää.

      – Olkoon siellä.

      Mutta hetken päästä hän kuitenkin lähti, sytytettyään ensin tulen rannalle merkiksi siitä, että kutsu oli huomattu.

      Marja liikkui kiivaasti verkkoineen niinkuin olisi ollut vihassa niille, raastoi kalat irti rihmojakin katkoen…

      – Ei ole anoppi mielivieras miniälle? sanoi Shemeikka yhä aitaan nojaten.

      – Jos tekisin niinkuin tehtävä olisi, tuohon heittäisin heidän talonsa. Tuskin rannasta nousee, niin jo alkaa eikä lakkaa ennenkuin on haukkunut äänensä painuksiin ja vielä sittenkin kähäjää.

      – Mistä se haukkuu?

      – Vein muka suuresta suvusta heidän parhaansa … oli liian hyvä minulle.

      – Liian hyvä sinulle? Kuka?

      – Juha.

      Shemeikka