Juha. Heränneitä / Юха. Пробудившиеся. Книга для чтения на финском языке. Юхани Ахо

pihaan pääsit, niin jo riidan rakensit. Jo sen rantaan kuulin, eihän tästä elämästä taas mitään tule enemmän kuin ennenkään.

      Äiti tuhkaisi vain pilkallisen hymähdyksen. Mutta silloin Juha vimmastui ja kimmahti ylös ja löi lakkinsa pöytään ja huusi niin, kuin olisi samalla itkenyt:

      – Mutta sen minä sanon ja sen saat uskoa, – että jos tästä ei sopua synny – ja jos vielä kerran Marjan metsään ajat, – niin venheeseen sinut istutan ja soudun takaisin, – ja vaikka – vaikka koko Huutoniemen polttaisit, en tule sinua sieltä toista kertaa hakemaan.

      Äiti tiesi, että se oli vain uhkaus, monta kertaa ennen sanottu ja kuultu.

      – Jos sinä jonkun tahdot venheeseen istuttaa, niin istuta hänet, ja anna mennä Rajakoskesta alas. Silloin teet sen, mikä olisi pitänyt tehdäksesi jo aikoja sitten. Lähetä narttu omain koirainsa luo, niin ei sieltä niitä enää tänne kerää. Kyllä tiedetään! Vai ryssäin kievari tästä nyt tulee! Sitä olen odottanutkin. Onpa ihme, ettei jo ennen. Vaan satuinpa parhaaseen aikaan, ja paraspa sinulle sattuikin, kun Shemeikan poika!

      – Shemeikan?

      – Shemeikka Shemeikan poika! huusi eukko. Isäsi tappajan! Pikku velivainajasi kärventäjän! Sen poikaa täällä sinulla suojelutti, jonka isä sinun isäsi seinään seivästi ja sen tehtyään lapsen kätkyestä palavaan uuniin nakkasi. Sen teki ja sen sukuja täällä suojelee akkasi, joka lienee itsekin samaa ja onkin!

      – Mistä te sen tiedätte, että se oli Shemeikan poika?

      – Itse sen minulle juuri mennessään ilkkuen huusi.

      – Kuka siellä itkee ja voivottaa? kysyi Juha yhtäkkiä kuulostaen.

      Kuului juoksun jytinää ja yhä lähenevää itkua ja voivotusta.

      – Marjako siellä itkee?

      Juha riensi ulos. Ei ollut itkijä Marja, vaan Kaisa, joka voihkien vaipui rappujen eteen, sydänalaansa painaen, saamatta sanaa suustaan.

      – Mikä sinun tuli?

      – Juoskaa koskelle apuun!

      – Menikö Marja koskeen? kiljahti Juha.

      – Kun se Karjalan mies – kunse – vei – emännän.

      – Mitenkä vei? Missä?

      – Nyt, nyt – ihan ikään – minä näin —

      – Mitä näit?

      – Tempasi venheeseensä.

      Enempää ei tyttö saanut sitä selitetyksi, kättään huiskuttaessaan ja taas itkuun purskahtaessaan.

      Juha riensi koskelle, Karjalan miesten valkamaan, johon toisten lähdettyä eilen oli jäänyt Shemeikan venhe. Se oli poissa. Hän riensi alemmaksi niemeen, josta voi nähdä kosken alijuoksun. Ei näkynyt muuta kuin valkeat kuohut mustaa pilveä vastaan, ja lohi loikkasi ilmaan niskasuvannossa. Turhaa se on! Mutta karkasi hän kuitenkin vielä eteenpäin, niin pian kuin pääsi kivikolla rannalla, kaatui, nousi ja pääsi suvannon ympäri lahden pohjaan. Siinä oli suvannon poukamassa heinikkoa, tallattua, ja vesakkoa, josta oli käsin lehtiä riivitty. Tuossa oli huivi, Marjan huivi, tuossa oli lipokas, hänen lipokkaansa.

      Juha ei käsitä muuta, kuin että hänen täytyy saada apua lähteäkseen jälkeen … jälkeen niin pitkälle, kunnes tavoittaa, vaikka maailman ääreen, vaikka olkoon maan alle mentävä, minne koski näytti putoavan kuin manalan mustaan kitaan.

      Äiti, Kaisa ja pari tervanpolttajaa seisoi pihalla, kun Juha tuli.

      – Tiedätte tapauksen, sanoi hän miehille, huohottaen, tuskin ääntä saaden, juoksusta hengästyneenä. – Ryösti, katala. Tuossa on hänen huivinsa.

      – Mikä sen on sisässä?

      – Lipokas – ne rannalta löysin. – Olisi ollut upotettava.

      – Itsehän sen estit. Mahdoit antaa meille vallan.

      – Olisi pitänyt.

      Juha istui ääneti hetken.

      – Autatteko minua kuitenkin, miehet, vaikken minä teitä? Lähdemme jälkeen, ehkä vielä saavutamme.

      – Emme enää saavuta, kun kerran koskille pääsi. Rajakoski on peninkulmaa pitkä ja ennenkuin päästäisiin lähtemäänkään, on se jo alla, ja siellä kääntyvät vedet kolmeen suuntaan, eikä kukaan tiedä, mitä tietä se on mennyt.

      – Seuraamme häntä, kunnes tapaamme, vaikka omaan maahansa.

      – Se retki on tehtävä isommilla joukoilla.

      Juha ymmärsi itsekin, ettei hän näillä miehillä, jos olisivat lähteneetkin, olisi mihinkään kyennyt.

      Miehet juttelivat kuin mitä muuta asiaa tahansa.

      – Olisinpa luullut olevan hankalata saada niin iso ihminen väkisin venheeseen.

      – Mikäs siinä, sanoi toinen. Kun kerran venheeseen sai, ja miksei olisi saanut vaikka kantamalla, ja potkaisi venheen koskeen, niin aikapa siinä enää pois hypätä. Vei onnekseen ja pitää. Ovat ennenkin pitäneet. Eikä se ole tässä teossa yksin. Siellä vartovat muutkin, vaikka olivat edeltä lähtevinään.

      Piika tuli yhä nyyhkien, tuvasta, tarhalle menossa.

      – Mitenkä se oikein kävi? kysyi Juha.

      – En minä tiedä, voi, en minä osaa…

      – Se siitä poukamasta sen otti?

      – Siinä oli yht'äkkiä venhe … en tuloaan nähnyt, mutta siinä olin.

      – Missä sinä olit?

      – Siinä olin, astioita huuhtelin, niin näin emännän tulevan … ja sitten se heitti sen venheeseen ja hyppäsi perään … ja Marja kaatui selälleen venheen pohjaan ja meni alas esiliina silmillä. En minä muuta tiedä…

      – Sen näit?

      – Sen näin.

      Juha nousi ja meni aittaansa.

      – Oletko varma, että se sen väkisin vei? kysyi emäntä.

      – Voi, mikä piti tapahtua! itki tyttö.

      Emäntä näki Juhan aitassaan kiireesti muuttavan pyhävaatteita ylleen.

      – Lähdetkö sinä minnekä?

      – Lähden.

      – Minnekä?

      – Nostatan koko pitäjän.

      – Taitaa jäädä nostamatta siitä asiasta pitäjä.

      Juha riensi jo rantaan, sysäsi venheen vesille ja alkoi soutaa etelää kohti.

      IV

      Se oli ensin ollut Juhalle niinkuin tapaturma, niinkuin olisi Marja häneltä joutunut jonnekin, josta ei kuulunut huutoa, josta se ei päässyt omin voimin enemmän kuin elukka suosta tai metsän peitosta. Mutta kun hän istui venheessään ja souti ja souti, alkoi hänelle selvitä, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Marjahan oli ryöstetty, vieras mies oli hänet väkisin vienyt, oli vienyt häneltä vaimon. Mutta vähän se Marjasta väkisin hyötyy. Ei tuntenut Marjaa, jos luuli hänestä kourin puristaen pehmeän tekevänsä. Ei lyömälläkään, ei väkivallalla millään. Oli anoppinsa aikoinaan parastaan pannut. Eihän mahtanut Marja mitään, kun roisto rinnalta yllätti, eikä vielä venheessäkään. Mutta Juha oli näkevinään, miten käy, kun ryöstäjä laskee maihin ja alkaa lähennellä. Ei vastaa Marja, ei katso, ei ole kuulevinaan. Se ahdistaa häntä, Marja puree, potkii. Se lyöpi häntä vimmoissaan, ei suu Marjalla värähdä, vaikka kivusta silmä vettyykin. Pidä puoliasi Marja, pidä puoliasi, avun saat, avun saat!

      Juha souti, nyökkäsi, samaa tahtia myötätuulet, vastatuulet, selät, salmet; hankavitsa kun kului poikki, pisti uuden sijaan; kun tuli nälkä, ei pysähtynyt, puri kannikkata soutaessaan, tuhdolle laski, siitä taas