Juha. Heränneitä / Юха. Пробудившиеся. Книга для чтения на финском языке. Юхани Ахо

hänen nuoren vaimonsa, hänen kaikkein rakkaimpansa…

      Kyynelet täyttivät tulemaan, ja Juhan kasvoja repi, mutta samalla oli naurattamaan asti iloista kuulla, kun rovasti näin puhui.

      – Olise, olise rakas. Vaikka olisi taloni ennen tyhjentänyt tai poroksi pannut…

      – Eikö hänellä olisi ollut kotimaassaan heitä kuinka monta tahansa? Tuleppas ja ryöstä, väkisin vie toisen vaimon! Toisen vaimon! Joko ne nyt rajantakaiset taas rupeavat liikkumaan niinkuin ennen vainovuosina? Eihän nyt enää kukaan voi olla varma, etteivät vie ketä hyvänsä – marjasta tai paimenesta … täytyy kerrassaan kieltää meidänkin naisväki menemästä marjaan tai vesille lasten kanssa.

      Rovasti käveli edestakaisin näin päivitellen ja hätääntyi yhä enemmän. Kohta se sen sanoo, ei tarvitse pyytääksenikään. Mutta rovasti vain jatkoi:

      – Kyllä se oli sinulle surkea tapaus, Juha parka.

      Rovasti mietti, katsoi Juhaan… Nyt se sen sanoo! Vaan rovasti sanoikin:

      – Vaan jospa se jo on päästänyt sen pois, sitten kun on —

      – Kun mitä? vavahti Juha.

      Rovasti väisti, sanoi toista, kuin mitä oli aikonut:

      – Kun – niin, kun Marja tekee tiukan.

      – Olisi siinä tehtävä muidenkin tiukka eikä vain Marjan.

      Ei rovasti vieläkään ymmärtänyt, sanoi vain:

      – Mitä Juha tarkoittaa?

      Silloin Juha melkein syöksi suustaan:

      – Että pitääkö pitäjän miesten sallia, että ne täällä semmoisia tekevät?

      – Tarkoittaako Juha – ?

      – Sota siitä on nostettava!

      Juha näki heti rovastin kasvoista, ettei siitä sen enempää tule.

      – Eihän nyt sentään taidettane voida sotaakaan semmoisesta.

      – Eipä ei, eipä ei…

      – Ei, hyvä mies, ei toki sotaa – sitäkö varten tulit?

      – Oli ensin olevinaan se höperö aatos, että jospa rovasti hyvinkin panee kapulan kiertämään, että mies talosta hätään – ni-niinkuin su-sudenkin ajossa.

      Juha koetti naurahtaa, mutta leuka värähti, ja silmäkulmia repi.

      – Ei, hyvä mies, enhän minä saata, ei minun sovi mitenkään sitä, olletikin, kun on käsky kuninkaalta, että pitää rajariitoja välttää, kun on rauha valtakuntien välillä.

      – Niinpä niin…

      – Sentähden se ei käy … ei mitenkään minun puolestani.

      – Eipä ei … vai ei?

      Vai ei tullut apua täältäkään. Sitten ei sitä tule muualtakaan.

      Juhan täytti sanomaton, huikaiseva murhe, niinkuin olisi tahtonut tainnoksiin uuvuttaa. Taisi käydä niin, ettei enää näe Marjaa elävin silmin. Niinkö pitikin käydä? Sentähdenkö, että on pidettävä rauha valtakuntien välillä? Milloinka niitä on ennen semmoisia kysytty? Ja kysyikö Karjalan rosvo?

      – Ajattelin, että olisi tämä yhteinen asia, koko pitäjän yhteinen.

      – Kyllä, kyllä, mutta —

      Juha istui vielä siinä, vaikka olisi kai jo ollut lähdettävä. Ei puhuttu enää mitään. Rovasti istui tuolissaan ja katseli ulos.

      – Sitten pitänee minun lähteä sinne yksin, sanoi hän.

      – Vaan jos sille tiellesi jäät.

      – Vaikka jäisinkin, mutta koettaa täytyy.

      – Ei nyt sentään kannata panna henkeään hukkaan menemään.

      – Jos en saa Marjaa takaisin … niin vaikka menköönkin.

      – Onko niin rakas?

      – Niin on rakas, rovasti.

      Hänen silmänsä paloi; syvä, sininen, lauhkea silmän pohja paloi hehkuen tuuheiden kulmien alla.

      – Rovasti tietää sen … jos olisi itselleen niin käynyt.

      Rovasti heltyi.

      – Kyllä minä sen … kyllähän … ja olisinhan auttanut, Juha saa uskoa, että olisin auttanut, jos olisin voinut. Mutta Juha ymmärtää, että esivallan käskyä vastaan ei voi asettua.

      – Eipä ei…

      Juhalle tuli kiire pois, liikutustaan pakoon, leukansa järinää salatakseen. – Eipä ei, eipä ei! – hän uskoi sen, mitä rovasti oli sanonut. Eihän toki mitenkä, kun oli kielto kuninkaalta. Oli kai, oli kai. Mitäpäs se olisi sitä muuten sanonut, jos ei olisi ollut.

      Juha istui taas venheessään, kokka kotia kohti, kirkko ja pappila perän takana.

      Sattuihan kuitenkin somasti, että esivallan kieltojen piti osua juuri, kun veivät minulta Marjan. Ei moista ole ennen kuultu.

      Ei näkynyt enää pappilaa, kirkko oli jäänyt metsän taa. Kova vastatuuli puhalsi salmen suuhun suurelta selältä. Tullot natisi, venheen kokka lotisi laineelta toiselle.

      Turha vaiva, turha retki, ajan hukka. Ei se ole sitä, ei ole semmoisia käskyjä eikä kieltoja. Eivät välitä, vaikkeivät kehtaa sitä sanoa. Mitä ne Marjasta? Ilkkuvat mielissään, että niin kävi. «Sepähän siitä viimein tuli!» Jos olisi ollut rovastin oma tai vaikka vain emäntä kenen rikkaan, niin olisi jo puoli pitäjää suden ajossa. Mitä ne Marjasta kukaan – toisheimoisesta, mustaverisestä. Jos olisi jonkun toisen eikä Rajakorven Juhan, vääräsäären, jörön, joka ei osaa mielitellä eikä kielitellä… Vaan minä en tarvitse heidän apujaan, minä tuon hänet sieltä omin voimin, minä tapan Shemeikan, minä väännän siltä niskat kuin lampaalta, että kielen suustaan oksentaa, minä katkon siltä koivet, niin että kerran rusahtaa…! Ja venheen kokka säesti laineisiin lokattaen: tee se, tee se! – Toinen meistä, hän tai minä! Ja sama se, vaikka kumpikin – jos en Marjaa elossa tapaa … jos on hänelle minkä pahansa tehnyt…

      Ja soutaessaan oli Juha vähitellen selvillä siitä, mitä tekee. On ennenkin vainovuosina vankeina vietyjen jälkiä seurattu, merkkien mukaan, joita ovat saaneet tienvarteen jätetyiksi. On saattanut Marjakin semmoiset jättää, muutkin merkit, koska jo ennätti huivinsa rannalle jättää. Perillä väijyttiin ennen viikkokausia – saatanhan sen minäkin tehdä. Talot tuleen pistettiin, voin minäkin pistää. Kyllä Marja arvaa, kuka sytytti…

      Kun Juha tuli kotiin, näki hän äidin jo asettuneen sinne emännäksi, liikkuvan Marjan askareissa kuin omissaan. Ei se koettanut salatakaan hyvää mieltään. Piika puikkelehti hätäissään sinne tänne, vesissä silmin.

      Syötyään vähän nouti Juha aitasta pyssynsä ja muut metsämiehen tamineensa tupaan ja alkoi laittaa niitä kuntoon. Sen tehtyään hän haki käsiinsä mäyrännahkaisen reppunsa ja ojensi sen äidilleen:

      – Täytä tuo – niin paljon kuin mahtuu – poronkieltä ja talkkunajauhoja.

      – Lähdetkö metsälle?

      – En.

      – Ajattelin, kun noin varustelit.

      Kun äiti oli tuonut täyteen repun, sanoi Juha:

      – Lähden tästä ja saatan ehkä viipyäkin. Olkaa tässä niin kauan. Tehkää Kaisan kanssa työt ja minkä apua tarvinnette, se ottakaa. Tuoss' on eloaitan avain, hinkalossa on rukiita, millä palkan maksatte.

      – Ethän vain lähtene sen jälkeen?

      – Senkö? – Sen jälkeen lähden.

      – Yksinäsi?

      – Yksinäni toin hänet kerran ennenkin.

      – Et