Kalevala / Калевала. Элиас Лённрот

sotka, suora lintu;

      lenteä lekuttelevi

      etsien pesän sijoa,

      asuinmaata arvaellen.

      Lenti iät, lenti lännet,

      lenti luotehet, etelät.

      Ei löyä tiloa tuota,

      paikkoa pahintakana,

      kuhun laatisi pesänsä,

      ottaisi olosijansa.

      Liitelevi, laatelevi;

      arvelee, ajattelevi:

      "Teenkö tuulehen tupani,

      aalloillen asuinsijani?

      Tuuli kaatavi tupasen,

      aalto vie asuinsijani."

      Niin silloin ve'en emonen,

      veen emonen, ilman impi,

      nosti polvea merestä,

      lapaluuta lainehesta

      sotkalle pesän sijaksi,

      asuinmaaksi armahaksi.

      Tuo sotka, sorea lintu,

      liiteleikse, laateleikse.

      Keksi polven veen emosen

      sinerväisellä selällä;

      luuli heinämättähäksi,

      tuoreheksi turpeheksi.

      Lentelevi, liitelevi,

      päähän polven laskeuvi.

      Siihen laativi pesänsä,

      muni kultaiset munansa:

      kuusi kultaista munoa,

      rautamunan seitsemännen.

      Alkoi hautoa munia,

      päätä polven lämmitellä.

      Hautoi päivän, hautoi toisen,

      hautoi kohta kolmannenki.

      Jopa tuosta veen emonen,

      veen emonen, ilman impi,

      tuntevi tulistuvaksi,

      hipiänsä hiiltyväksi;

      luuli polvensa palavan,

      kaikki suonensa sulavan.

      Vavahutti polveansa,

      järkytti jäseniänsä:

      munat vierähti vetehen,

      meren aaltohon ajaikse;

      karskahti munat muruiksi,

      katkieli kappaleiksi.

      Ei munat mutahan joua,

      siepalehet veen sekahan.

      Muuttuivat murut hyviksi,

      kappalehet kaunoisiksi:

      munasen alainen puoli

      alaiseksi maaemäksi,

      munasen yläinen puoli

      yläiseksi taivahaksi;

      yläpuoli ruskeaista

      päivöseksi paistamahan,

      yläpuoli valkeaista,

      se kuuksi kumottamahan;

      mi munassa kirjavaista,

      ne tähiksi taivahalle,

      mi munassa mustukaista,

      nepä ilman pilvilöiksi.

      Ajat eellehen menevät,

      vuoet tuota tuonnemmaksi

      uuen päivän paistaessa,

      uuen kuun kumottaessa.

      Aina uipi veen emonen,

      veen emonen, ilman impi,

      noilla vienoilla vesillä,

      utuisilla lainehilla,

      eessänsä vesi vetelä,

      takanansa taivas selvä.

      Jo vuonna yheksäntenä,

      kymmenentenä kesänä

      nosti päätänsä merestä,

      kohottavi kokkoansa.

      Alkoi luoa luomiansa,

      saautella saamiansa

      selvällä meren selällä,

      ulapalla aukealla.

      Kussa kättä käännähytti,

      siihen niemet siivoeli;

      kussa pohjasi jalalla,

      kalahauat kaivaeli;

      kussa ilman kuplistihe,

      siihen syöverit syventi.

      Kylin maahan kääntelihe:

      siihen sai sileät rannat;

      jaloin maahan kääntelihe:

      siihen loi lohiapajat;

      pä'in päätyi maata vasten:

      siihen laitteli lahelmat.

      Ui siitä ulomma maasta,

      seisattelihe selälle:

      luopi luotoja merehen,

      kasvatti salakaria

      laivan laskemasijaksi,

      merimiesten pään menoksi.

      Jo oli saaret siivottuna,

      luotu luotoset merehen,

      ilman pielet pistettynä,

      maat ja manteret sanottu,

      kirjattu kivihin kirjat,

      veetty viivat kallioihin.

      Viel' ei synny Väinämöinen,

      ilmau ikirunoja.

      Vaka vanha Väinämöinen

      kulki äitinsä kohussa

      kolmekymmentä keseä,

      yhen verran talviaki,

      noilla vienoilla vesillä,

      utuisilla lainehilla.

      Arvelee, ajattelevi,

      miten olla, kuin eleä

      pimeässä piilossansa,

      asunnossa ahtahassa,

      kuss' ei konsa kuuta nähnyt

      eikä päiveä havainnut.

      Sanovi sanalla tuolla,

      lausui tuolla lausehella:

      "Kuu, keritä, päivyt, päästä,

      otava, yhä opeta

      miestä ouoilta ovilta,

      veräjiltä vierahilta,

      näiltä pieniltä pesiltä,

      asunnoilta ahtahilta!

      Saata maalle matkamiestä,

      ilmoillen inehmon lasta,

      kuuta taivon katsomahan,

      päiveä ihoamahan,

      otavaista oppimahan,

      tähtiä tähyämähän!"

      Kun ei kuu kerittänynnä

      eikä päivyt päästänynnä,

      ouosteli aikojansa,

      tuskastui elämätänsä:

      liikahutti linnan portin

      sormella nimettömällä,

      lukon luisen luikahutti

      vasemmalla varpahalla;

      tuli kynsin kynnykseltä,

      polvin porstuan ovelta.

      Siitä suistui suin merehen,

      käsin kääntyi lainehesen;

      jääpi