Kalevala / Калевала. Элиас Лённрот

vuotamassa,

      rikoille ripajamassa.

      "Et sä, maito, maahan joua,

      nurmehen, veri viatoin,

      miesten hempu, heinikkohon,

      kumpuhun, urosten kulta.

      Syämessä sinun sijasi,

      alla keuhkon kellarisi;

      sinne siirräite välehen,

      sinne juoskos joutuisasti!

      Et ole joki juoksemahan

      etkä lampi laskemahan,

      suohete solottamahan,

      venelotti vuotamahan.

      "Tyy'y nyt, tyyris, tippumasta,

      punainen, putoamasta!

      Kun et tyy'y, niin tyrehy!

      Tyytyi ennen Tyrjän koski,

      joki Tuonelan tyrehtyi,

      meri kuivi, taivas kuivi

      sinä suurna poutavuonna,

      tulivuonna voimatoinna.

      "Jos et tuostana totelle,

      viel' on muita muistetahan,

      uuet keinot keksitähän:

      huuan Hiiestä patoa,

      jolla verta keitetähän,

      hurmetta varistetahan,

      ilman tilkan tippumatta,

      punaisen putoamatta,

      veren maahan vuotamatta,

      hurmehen hurajamatta.

      "Kun ei lie minussa miestä,

      urosta Ukon pojassa

      tämän tulvan tukkijaksi,

      suonikosken sortajaksi,

      onp' on taatto taivahinen,

      pilven-päällinen jumala,

      joka miehistä pätevi,

      urohista kelpoavi

      veren suuta sulkemahan,

      tulevata tukkimahan.

      "Oi Ukko, ylinen luoja,

      taivahallinen jumala!

      Tule tänne tarvittaissa,

      käy tänne kutsuttaessa!

      Tunge turpea kätesi,

      paina paksu peukalosi

      tukkeheksi tuiman reiän,

      paikaksi pahan veräjän!

      Veä päälle lemmen lehti,

      kultalumme luikahuta

      veren tielle telkkimeksi,

      tulevalle tukkeheksi,

      jottei parsku parralleni,

      valu vaaterievuilleni!"

      Sillä sulki suun vereltä,

      tien on telkki hurmehelta.

      Pani poikansa pajahan

      tekemähän voitehia

      noista heinän helpehistä,

      tuhatlatvan tutkaimista,

      me'en maahan vuotajista,

      simatilkan tippujista.

      Poikanen meni pajahan,

      läksi voitehen tekohon;

      tuli tammi vastahansa.

      Kysytteli tammeltansa:

      "Onko mettä oksillasi,

      alla kuoresi simoa?"

      Tammi taiten vastoavi:

      "Päivänäpä eilisenä

      sima tippui oksilleni,

      mesi latvalle rapatti

      pilvistä pirisevistä,

      hattaroista haihtuvista."

      Otti tammen lastuloita,

      puun murskan murenemia;

      otti heiniä hyviä,

      ruohoja monennäköjä,

      joit' ei nähä näillä mailla

      kaikin paikoin kasvaviksi.

      Panevi pa'an tulelle,

      laitti keiton kiehumahan

      täynnä tammen kuoriloita,

      heiniä hyvännäköjä.

      Pata kiehui paukutteli

      kokonaista kolme yötä,

      kolme päiveä keväistä.

      Siitä katsoi voitehia,

      onko voitehet vakaiset,

      katsehet alinomaiset.

      Ei ole voitehet vakaiset,

      katsehet alinomaiset.

      Pani heiniä lisäksi,

      ruohoa monennäöistä,

      kut oli tuotu toisialta,

      sa'an taipalen takoa

      yheksältä loitsijalta,

      kaheksalta katsojalta.

      Keitti vielä yötä kolme,

      ynnähän yheksän yötä.

      Nostavi pa'an tulelta,

      katselevi voitehia,

      onko voitehet vakaiset,

      katsehet alinomaiset.

      Olipa haapa haaraniekka,

      kasvoi pellon pientarella.

      Tuon murha murenti poikki,

      kaikki kahtia hajotti;

      voiti niillä voitehilla,

      katsoi niillä katsehilla.

      Itse tuon sanoiksi virkki:

      "Kun lie näissä voitehissa

      vian päälle vietävätä,

      vammoille valettavata,

      haapa, yhtehen paratkos

      ehommaksi entistäsi!"

      Haapa yhtehen parani

      ehommaksi entistänsä,

      kasvoi päältä kaunihiksi,

      alta aivan terveheksi.

      Siitä koitti voitehia,

      katselevi katsehia,

      koitteli kiven koloihin,

      paasien pakahtumihin:

      jo kivet kivihin tarttui,

      paaet paatehen rupesi.

      Tuli poikanen pajasta

      tekemästä voitehia,

      rasvoja rakentamasta;

      ne työnti ukon kätehen:

      "Siin' on voitehet vakaiset,

      katsehet alinomaiset,

      vaikka vuoret voitelisit,

      kaikki kalliot yheksi."

      Koki ukko kielellänsä,

      maistoi suullansa sulalla,

      tunsi katsehet hyviksi,

      voitehet vaka'isiksi.

      Siitä voiti Väinämöistä,

      pahoin-tullutta paranti,

      voiti alta, voiti päältä,

      kerta keskeä sivalti.

      Sanovi sanalla tuolla,

      lausui tuolla lausehella:

      "En liiku omin lihoini,

      liikun Luojani lihoilla,

      en väiky omin väkini,

      väikyn