Naomi eli Jerusalemin viimeiset päivät. Annie Webb-Peploe

loistivat ilosta ja riemusta. Naomi polvistui isänsä eteen, kuten hänellä oli tapana ottaissaan isältänsä siunausta, ja kun isä oli siunannut hänen, hypähti hän seisoalleen, heittäysi hänen syliinsä ja huudahti: "Javani elää … hän on pelastettu. Kiittäkäämme Herraa hänen hyvyydestänsä!"

      Kirje oli vastikään tullut Rufolta, jossa hän kertoi vankeudesta ja lausui toivon että Javani pian annettaisiin vanhemmilleen takaisin, jos juutalaiset antauisivat ja vankein vaihettaminen tapahtuisi. Sadok tiesi hyvin, ett'ei minkäänlainen antauminen tullut kysymykseenkään ja että siis oli varsin tietämätöintä, saivatko koskaan nähdä poikaansa, mutta siitä ei hän mitään virkannut Salomelle ja Naomille, vaan iloitsi heidän kanssansa Javanin elossa olemisesta.

      Klaudia oli samalla kertaa saanut pitkän kirjeen veljeltänsä Marcellolta, ja kun tähän asti olemme sangen vähän tulleet tuntemaan tuota nuorta romalaista, tahdomme lukijoillemme ylimalkaan kertoa tämän kirjeen sisällön. Marcello kirjoitti:

      "Kauaan aikaan en ole ollut tilaisuudessa sinulle kirjoittaa, rakkain Klaudiani, ja nyt lähetän tämän kirjeen erään hyvän ystävän kanssa, joka lähtee sotatantereelle Galileaan. Sinä olet nyt vanhain ystäväimme luona Jerusalemissa, ja että hyvin viihdyt heidän luonansa, sen tiedän varmasti, jos ei Javani nyt kuin ennenkin saata sinulle harmia. Sydämestäni halajaisin minäkin olla teidän luonanne, sillä kaikki loistoisuus ja huvit Romassa eivät palkitse minulle eroa lapsuuden ystävistäni. Usein ajattelen kaipauksella niitä onnellisia hetkiä, kun sinun ja Naomin kanssa kuljimme laaksoja ja puutarhoja.

      Minä saan kohdakoin paikan armeijassa. Siitä olen iloinen. Setämme Sulpitio on keisarin korkeassa suosiossa ja hän on luvannut minulle paikan kymmenennessä legionaassa, joka nykyään on Titon johdannolla Galileassa. Silloin saan olla yhdessä isäni kanssa ja toivon saavani sinunkin tavata. Juutalaisten täytyy pian antautua romalaisten ylivoiman alle ja minä toivon sen tapahtuvan ennen kuin Vespasiano marssii Jerusalemia vastaan. Mimmoinen silloin olisi mieleni, jos minun romalaisena sotilaana täytyisi ottaa osaa sen kaupungin piiritykseen, jossa Salome ja Naomi asuvat, kaikki niin rakkaita minun sydämelleni? Niin – minun sydämeni on Jerusalemissa ja vaikka olen ylpeä siitä että olen romalainen, tunnen kuitenkin kotoni olevan Jerusalemissa.

      Sinä tiedät sen huoneen, jossa Romassa asuimme, olevan revityn ja samalle paikalle on rakennettu Merkurion komea temppeli. Sinä varmaankin luulet minun käyvän siellä usein hartauden harjoituksissa, mutta niin ei ole Klaudia. Vaikka minä asun keskellä romalaisten jumalain pääkaupunkia ja olen heidän temppeleinsä ja alttareinsa ympäröimänä, niin en enää notkista polviani heidän edessänsä. Älä kuitenkaan luule, että minä, kuten useat maanmiehistäni, olisin hyljännyt uskonnon tykkänään; en, sitä en ole tehnyt, mutta minä olen oppinut rukoilemaan ainoata totista Jumalaa, ja sano Naomille ettei hän tästälähin enää saa ajatella lapsuutensa ystävän Marcellon olevan sokean epäjumalan palvelijan. En kuitenkaan ele juutalainen, sillä minusta on moni juutalaistapa ja käytös puhdasta hulluutta. Johdattakoon Herra myös sinunkin, Klaudia, tuntemaan itsensä, kuten hän on johtanut minun. Hänen armonsa kautta tulin tutuksi erään vanhan hurskaan ja pyhän Raamatun oppineen miehen kanssa. Hän näytti minulle toteen, että epäjumalan palveleminen on paljasta hulluutta ja että luja usko kaikkivoipaan on autuaallista. Minä pyydän sinunkin ahkeraan ja tarkkaavaisesti lukemaan Raamattua ja Herra on ohjaava sinua kuin minuakin totuuteen. Vanhalla arvokkaalla ystävälläni on monta oppilasta täällä, mutta häntä halveksivat ja vihaavat maalaiseni, joitten synnillisyyksiä julistamansa sana ankarasti rankaisee. Keisari kammoksuu molempia sekä juutalaisia että uuden opin harrastajia, joita kutsutaan Natsaretilaisiksi. Kaikilla julmilla keinoilla, mitä suinkin ajatella saattaa, vainoo ja tappaa hän heitä, kun eivät tahdo polvistua epäjumalain kuvien eteen. Muutamat on hän puetuttanut nahkoihin ja antanut kuljettaa sirkukseen, jossa koirat ovat heidät raadelleet, toiset on hän ristiin-naulituttanut ja taas toiset neulottanut päältäpäin vaksilla ja muilla palavilla aineilla voideltuihin säkkeihin, jommoisina sitte sijoitettiin keisarillisiin puutarhoihin, ja pimeän tultua sytytettiin palamaan kuin lamput, joten onnettomat saivat kärsiä sanomattomat tuskat. Älä luule, että itse olisin käynyt katsomassa kaikkia näitä julmuuksia – niistä on minulle kertonut serkkumme Camillo, joka on joutunut filosofien eksyttäviin oppeihin ja hän uskoo hengen kuolemassa myös kuolevan ja häviävän tykkönään. Hänen mielipiteensä mukaan pitäisi tässä maailmassa kaikin tavoin koettamaan iloita ja nauttia elämää ja heittää mietteet tulevaisuudesta sikseen.

      Ihan täydellinen vastakohta hänelle on isänsä, Sulpitio, joka pitää kunniana kaiken häntä ympäröivän loistoisuuden keskellä säilyttää yksinkertaisuutta elämän laadussa ja tavoissa, mikä oli huomattava tasavallan aikana vanhoissa romalaisissa. Lisääntyvä komeus ja yltäkylläisyys surettaa häntä, mutta hän kyllä havaitsee olevansa voimatoin pahaa vastaan, kun ei edes voi vaikuttaa omaan poikaansa. Neronin kullattu huone – niin nimitetään hänen asuntonsa – häntä kaikkein enin närkästyttää kuin todistuksensa koko kansakunnon turmiosta ja ylenpalttisesta ylöllisyydestä. Se on todellakin komea rakennus, ylöllisesti koristettu kullalla, hopealla, marmorilla, kalliilla kivillä ja itämaisilla taidekutouksilla. Mutt'ei mikään muu ole minua niin ihmetyttänyt kuin vesijohdot ja yleiset tiet, jotka suoraan linjaan pääkaupungista menevät ympäristökaupunkeihin kuin säteet keskipisteestä. Kaikki esteet ovat poistetut, vuoret rikki lohkotut, laaksot täytetyt ja kallisarvoiset sillat rakennetut virtojen yli. Tienkeskus on koroitettu ja laskettu suurista hakatuista kivistä ja niin tiviisti toisiinsa saumattu, että luulisi niiden siinä pysyvän niin kauan kuin maailma seisoo. Joka penikulman päähän on rakennettu huone, jossa aina neljäkymmentä hevosta on matkustavien varalle. Kaikki tämä on suurellainen todistus romalaisten mahtavuudesta ja sivistyksestä, mutta häpeän puhua maalaisteni pilaantuneesta mausta, kun uhraavat mahdottomia summia jaloihin helmiin, suitsutuksiin, itämaalaisiin pukuihin j.n.e. Parain todistus romalaisien tapojen turmiosta on, minun mielestäni, kerskamainen orjain paljouden näyttäminen kussakin huoneessa. Surullista on nähdä ihmisiä niin alennettavan. Camillo kyllä sanoo, että ne ovat syntyneet orjiksi, mutta minä en usko, että suuri ja armollinen Luojamme olisi määrännyt yhden su'un toisen vallan alle ja sorrettavaksi. Surullinen jono vangituita juutalaisia, Vespasianon tänne lähettämiä, kulki näinä päivinä kaduilla; olin niin heikko – kuten Camillo sitä nimittäisi – että kyyneleet valuivat nähdessäni näitä onnettomia; enin minua liikutti, kun muistin niiden olevan Naomin maanmiehiä ja että hänen isäänsä, veljeänsä ja häntä itseä saattaisi kohdata sama kohtalo. Poistakoon Herra niin suuren onnettomuuden. Ja avatkoon juutalaisten silmät näkemään vaaran, että vetäyisivät takaisin ennenkuin syöksyvät kaikki kadotukseen! Jää hyvästi, rakas sisareni! Sulje minä Naomin ystävällisen muistoon ja tervehdä sydämellisesti hänen vanhempiansa ja veljiänsä. Jumalan siunaus teille kaikille; kuulkoon Herra ne rukoukset, jotka veljesi päivittäin edestänne rukoilee.

      Marcello."

      Klaudia iloitsi tästä rakkaan veljen pitkästä kirjeestä. Vaikka hän hämmästyi hänen mielipiteitään uskon asioissa, ei hän siitä kumminkaan tullut pahoillensa, ja tästä alkaen kuunteli hän tarkkaamalla Naomin puhetta ja luki ahkerasti Raamattua, kuten veljensä oli häntä kehoittanut. Naomin sydän täyttyi ilosta kun hän kuuli, ett Marcello, jota hän niin kauan oli kunnioittanut ja johon sydämensä oli taipunut, oli jättänyt syntisen ja hullumaisen epäjumalan palveluksen, ja nyt hän myös tunsi ett'ei taipumuksensa häneen enää ollut hyljättävä. Mutta suuri muutos oli tapahtunut hänen mielipiteissään sen perästä kun hän ensi kerran tapasi Marian Öljymäellä. Kaikki mitä oli kuullut tältä vanhalta Herran oppilaalta oli tunkenut hänen sielunsa sisimpään, ja Herra oli antanut heikon palvelijattarensa puhumat totuuden sanat juurtua syvälle nuoren juutalaisnaisen sydämeen. Hän ei saanut niitä ajatuksistansa poistumaan, ja luonnollinen voima sekä päättäväisyys luonnossansa kiihoitti hänen uskaltamaan vaikka mitä saadaksensa enemmän opetusta tässä aineessa, jonka arvosta ja merkityksestä ijankaikkisuudessa hänellä oli aavistus.

      Hän oli senvuoksi kääntynytkin hyvän luontoisen, myöntyväisen Deborahn puoleen ja saanut hänen useammin kuin yhden kerran tulemaan kanssansa Marian luokse Bethaniaan. Deborah ei tietänyt Marian kuuluvan natsaretilaisten