Naomi eli Jerusalemin viimeiset päivät. Annie Webb-Peploe

verraton ja semmoinen oli heidän rangaistuksensakin tuleva. He eivät tahtoneet kokoontua laupiaan vapahtajansa siipein alle ja katso – heidän kaupunginsa oli autioksi tuleva ja jo kotkat kokoontuivat saadaksensa raatoja repiä.

      Mutta kuitenkin tämän yleisen turmeluksen keskellä löytyi vielä muutamia todellisia Abrahamin poikia ja yksi niistä oli Sadok. Hän seisoi alttarilla vastaanottamassa kansalta vakkoja, jotka sisälsivät lahjoja, ja kun hän siellä seisoi, oli sydämensä täytettynä sisällisestä kiitoksesta ja ylistyksestä Herralle, kaikkivoivalle. Salome katseli häneen rakkaudella ja kunnioituksella ja Naomin sydän tykytti anteeksi annettavasta ylpeydestä, kun nuorten kumppaniensa kanssa kulki ohitse ja silmänsä kohtasivat hänen hellät silmäyksensä. Naomi rakasti sydämestänsä molempia vanhempiansa, ja katseli isäänsä ylenluonnollisena olentona, jonka tahto oli hänen lakinsa ja jonka pieninkin sana hillitsi hänen hillimättömät ajatuksensa ja uneksimisensa.

      "Ah", sanoi hän äidillensä tavatessaan hänen taas pylväskäytävällä, sen jälestä kun juhlakulku temppelipihan ympäri oli loppunut: "jos vaan isäni olisi ylimäinen pappi tahi olisi jonkun lahkokunnan päällikkö Jerusalemissa, niin vielä kaikki kääntyisi hyväksi. Hänen viisautensa, rohkeutensa ja jalot omaisuutensa sovittaisi kaikki riidat ja rettelöt, jotka nyt rikki repivät meidän rakkaan kaupunkimme, ja jos Sadok olisi sotajoukkomme johtaja, niin pian kaikki romalaiset muureiltamme karkoitettaisiin, jos uskaltaisivat niitä lähestyä… Melkein toivon heidän pian tulevan, sillä silloin ainakin olisi loppuva nykyinen riita ja eripuraisuus. Ah, äitini! Näen tämän komean temppelin marmoripylväinensä ja kullatuine huippuinensa, näen sen kaunistetun liiton ja jalokiviset koristukset. Mutta missä on se Jumala, joka kerran asui kansansa se'assa, kunnioitettavana ja eroitettavana kaikista muista? Hän on eronnut meistä ja sentähden pakanat niin julmasti riehuvat meitä vastaan. Mutta hän on tuleva takasin – Mesias on tuleva takasin ja me saamme nähdä Jerusalemin koroitettavan kunniaan ja loistavuuteen."

      "Jumala sen suokoon, Naomi", vastasi hänen vähemmän herkkäverinen äitinsä, "mutta myönnän, että joka kerta kun rukoilen tässä temppelissä, valtaa minua surullinen aavistus, joka sanoo, että Jumalan palvelus pian tulee keskeytetyksi ja tuli sekä miekka tekevät autioksi meidän kauniin, rikkaan kaupungin. Pelkään vielä tulevamme vajoomaan syvempään, kuin jo olemme vajonneet ja vielä saavamme syvemmälle juoda Herran kostonmaljasta, ennenkuin sukumme synnit tulevat pois pestyiksi ja Se, jota kaikki kansat odottavat, ilmestyy rakentamaan uudestaan isänsä Davidin valtakunnan."

      "O äiti, miksi olet niin pelkuri ja kuinka annat sellaiset ajatukset täyttää sielusi? Eihän Jehovah koskaan antane pakanain riemuita hänen valitun kansansa yli ja polkea jalkainsa alle hänen alttariansa?"

      "Tiedämme, Naomi, että pakanallisten kansojen muinaisuudessa suotiin valloittaa ja hävittää kaupunkimme ja temppelimme, ja kun nyt näen kansamme jumalattomuuden ja uppiniskaisuuden Herraa vastaan, en saata olla ajattelematta kauheain tuomioiden uudistamisesta, jotka jo ovat kohdanneet tätä muinoin niin suosittua maata. Oletko unhoittanut ne kauheat näöt ja äänet, jotka kaksi vuotta sitte, tämän julman sodan alussa, herättivät niin paljon hämmästystä ja pelkoa; sen hirvittävän leimuavan miekan, joka kaksitoista kuukautta häälyi kaupunkimme päällä; sen kirkkaan tulen, joka makianleivän juhlalla ilmestyi alttarin tykönä temppelissä – ja vaskiporttien pyhän rakennuksen itäisellä puolella itsestänsä aukeamisen, jotka suurella vaivalla vahdit uudestaan saivat suljetuiksi? Moni ystävistämme otaksui sen merkitsevän Jumalan tahtovan avata siunauksen portit, mutta Sadok ei sanonut niin. Hän oli paikalla tämän hirmuisen tapauksen tapahtuessa ja tuli kotio synkkämielisenä ja alakuloisena, sillä hän pelkäsi sen merkitsevän, että temppeli ei saisi kauan olla turvassa ja että pakanat piakkoin särkevät portit."

      "Mutta", sanoi Naomi, "varmaankaan ei isälläni enää ole semmoisia pelkoja. Kuulen hänen kaikille puhuvan kehoittamalla ja hänen lohdutuksensa antaa kaikille toivoa ja luottamusta."

      "Niin, lapseni; isääsi innostuttaa oma rohkeutensa ja luottamuksensa Jumalaan. Mitään onnettomuuksia ei suorastaan seurannut näitten ennustuksien jälestä. Ja samoin, kuin useat veljistänsä, pitää hän nyt vaaran olevan ohitse. Mutta minulla ei ole sama vakuutus; en koskaan voi unhoittaa niitä merkkiä taivaalla ja uskoa, ett'ei ne olisi ennustaneet mitään onnettomuutta, joka ei vielä ole kohdannut. Ja katso, katso, tuolla tunkeikse joukon lävitse tuo hirvittävä, salamielinen ihminen, joka sitte sodan alun on kaupungissamme ollut kuin paha henki – jopa jo silloin kun meillä vielä oli rauha ja lepo. Ei mitkään uhkaukset, eikä rangaistukset ole saaneet häntä vaikenemaan, ja nyt, kun olemme kokoontuneet viettämään Herran juhlaa ja ylistämään hänen hyvyyttänsä, tulee Ananian poika häiritsemään meidän iloamme, ja synkistyttämään jokaisia kasvoja".

      Hänen tätä puhuessaan kulki tuo kamala henkilö väkijoukon lävitse, mikä väistyi häntä niinkuin sitä, jonka paljas läsnäoleminen tuottaa kirousta. Hän meni sille paikalle, jossa virkaatekevät papit seisoivat, kohotti paljaat, laihat käsivartensa ja huusi niin kimakalla ja läpitunkevalla äänellä, että kaikki sen temppelissä kuulivat: "Huuto idästä – huuto lännestä – huuto kaikista neljästä tuulesta – huuto Jerusalemista. Ja temppelistä – surkea valitus yljän ja morsiamen ylitse – huuto myös kaiken kansan ylitse". Sitte meni hän temppelikartanon toiselle puolelle väkijoukkoon. Jokainen tunsi väristyksen; jokainen ääni vaikeni ja jokaisen silmät kääntyivät sinnepäin, minne onnettomuuden ennustaja meni. Ei yksikään käsi kohonnut pidättämään häntä, sillä tiedettiin, että vaikka hän ensimäisen ilmaantumisensa perästä suomittiin luihin asti, hänen ei suustansa päästäneen pienintäkään valituksen tahi huokauksen ääntä, vaan yhä pitkitti vapisevalla äänellä huutoansa: "Voi, voi, Jerusalem." Hän pidettiin hulluna ja kulki nyt vapaasti yöt, päivät ympäri kaupunkia huutaen: "Voi, voi, Jerusalem!"

      Ennen kuin tällä kertaa temppelissä oleva ihmispaljous oli tointunut siitä surullisesta, vastenmielisestä tunteesta, minkä hänen ilmaantumisensa aina saattoi, oli hän laskeutunut vuorelta ja kulki nyt melkein tyhjiä, autioita katuja, joilla vielä kauan kaikui hänen kamala huutonsa. Hetken kuluttua hajosi kansa ja iloinen hälinä kaupungissa vaikeni, kun jo ennen temppelipalveluksen loputtua kutsuttiin ylimmäiset papit ja kansan vanhimmat keskustelemaan erään tärkeän sanoman johdosta, minkä juutalaisen sotajoukon päällikkö Galileassa oli lähettänyt. Mutta tämän tärkeän sanoman täydelleen käsittämiseksi on tarpeellista lyhyesti selittää Palestinan tilan ja suhteet tänä aikana ja tapaukset, jotka tapahtuivat kapinan sytyttyä, mikä loppui tämän onnettoman maan perinpohjaisella hävittämisellä.

      Useampina vuosina ennen olivat juutalaiset koettaneet heittää päältänsä romalaisen ikeen, mutta kaikki heidän liikkeensä olivat pian tulleet tukahdutetuksi vereen. Heillä ei ollut liittolaisia eikä kunnollisia johtajia ja heidän nimi-kuninkaansa Agrippa oli julkisesti mennyt romalaisten puolelle. Ihme siis ei olekaan, että tämä kurja kansa näki olevansa voitettu ja julmilta hallitsijoiltaan tomuksi poljettu. Mutta romalaisien maaherrojen tyrannisuus oli siihen määrään julma, että kansa uudestaan nousi kapinaan, ja v. 66 j.Kr., kun Floro oli romalaisena maaherrana Palestinassa, syttyi viimeinen kapina, joka loppui Jerusalemin hävityksellä.

      Keisari Neroni sekä hämmästyi että pelästyi juutalaisten rohkeudesta ja käski kohta Vespasianon – yksi hänen taitavimpia sotapäälliköitänsä – ottamaan ylipäällikkyyden Syriassa ja käyttämään tehokkaampia keinoja kapinan tukahduttamiseksi ennen kuin ehtisi levitä ympäri. Vespasiano lähetti poikansa Titon Aleksandriasta tuomaan viidennen ja kymmenennen legionan, ja itse lähti hän kohta Syriaan, ja kokosi luoksensa tiellä kaikki romalaiset sotajoukot ja apuverot alusmaista, mitä koota saattoi.

      Nämä romalaisten pontevat toimet pelästyttivät monta ja saattoivat kiiruhtain heittäymään romalaisten armoihin; mutta useammat olivat päättäneet tehdä vastarintaa aina viimeiseen asti. Yleinen kokous johtajien ja päälliköin valitsemista varten ylimmäisten kanssa pidettiin Jerusalemin temppelissä. Juoseppi Gorioninpoika ja ylimmäinen pappi Anania asetettiin hallitusmiehiksi kaupunkiin; Juoseppi Mathianpoika (yleisesti tunnettu nimellä Josephus, historian kirjoittaja) sai päällikkyyden Galileassa. Eleasar Simoninpoika, joka oli ottanut toimekasta osaa ensimäisissä