Totuus. Emile Zola

ei! huudahti Nathan, en tiedä mitään, en tahdo mitään tietää!.. Minulla ei ole mitään virallisia tuttavuuksia, ei mitään vaikutusvaltaa; ja sitten sitoo minut se, että kuulun samaan uskontoon kuin hänkin, minä joutuisin vaan itse selkkauksiin hyödyttämättä teitä laisinkaan… Odottakaa, kutsun tänne vävyni.

      Markus oli äänettömänä kuunnellut, sillä hän oli tullut ainoastaan tukemaan Davidin pyyntöä, opettajana ja Simonin virkaveljenä. Hän katseli myöskin naisia, jotka istuivat tammen alla, kreivitär Marieta, joksi kaunista Leaa kutsuttiin, ja markiisitar de Boisea. Heidän välissään istui isä Crabot tanakassa nojatuolissa, kreivi Hector de Sangleboeuf oli jäänyt seisomaan ja pureskeli sikarinpätkää. Hieno ja kaunis markiisitar, jolla oli puuteroidut vaaleat hiukset, piti suurta melua auringon säteestä, joka hiveli kreivittären niskaa; tumma ja veltto kaunotar koetti turhaan häntä rauhoittaa ja vakuuttaa, ettei se häntä vaivannut; markiisitar pakoitti hänen vihdoin vaihtamaan kanssaan paikkaa, kutsuen häntä tavallisilla hyväilynimillään, pikku kissani, kultaseni, aarteeni. Isä Crabot oli hyvin tyytyväinen suvaitsevaisen rippi-isän asemassaan, ja hän hymyili lempeästi molemmille. Ja kristallikirkas vesi, jota siro luonnotar kaatoi uurnastaan marmorialtaaseen, soi kuin huilunääni.

      Appensa kutsuessa astui Sangleboeuf hitaasti lähemmäksi. Hän oli punatukkainen ja suuriruumiinen mies, hänen kasvonsa olivat täyteläiset ja verevät, otsa kapea, hiukset kankeat ja lyhyeksi leikatut, silmät olivat suuret ja sameansiniset, nenä pieni ja hento ja suu suuri, ahneennäköinen ja puoleksi tuuheiden viiksien peitossa. Kun parooni selitti, mitä David oli pyytänyt, suuttui hän ja puhui raa'asti samalla teeskennellen sotilasmaista suoruutta.

      – Minäkö sotkeutuisin tähän juttuun, oh! en! siitä ei tule mitään!.. Suonette anteeksi, herra, että käytän vaikutusvaltaani edusmiehenä selvempien ja puhtaampien asioiden hyväksi. Tahdon mielelläni uskoa, että te olette kunnon mies. Mutta teidän on todellakin vaikea puolustaa veljeänne… Sitä paitsi me olemme vihamiehiä, niinkuin kaikki sanovat. Miksi käännytte meidän puoleemme?

      Hän katsoi Markukseen sameilla, vihaisilla silmillään ja alkoi sättiä jumalankieltäjiä, isänmaanpetturia, armeijan herjaajia. Hän oli liian nuori ollakseen ottanut osaa vuoden 70 sotaan, eikä ollut palvellut kuin varaväessä. Mutta hän oli sittenkin omien sanojensa mukaan kyrassieri kiireestä kantapäähän. Ja hän sanoi panneensa vuoteensa yläpuolelle kaksi vertauskuvaa, nimittäin ristinmerkin ja sotalipun, jonka puolesta hän pahaksi onneksi ei ollut saanut kuolla.

      – Nähkääs, sittenkun olette jälleen pystyttäneet ristin kouluihinne, kun teidän opettajanne kasvattavat kristittyjä kansalaisten asemasta, silloin vasta voitte turvata meihin tarvitessanne meidän palvelustamme.

      David oli tullut kalpeaksi ja jäykäksi ja antoi hänen puhua, viitsimättä keskeyttää häntä, Sitten sanoi hän tyynesti.

      – Mutta, hyvä herra, enhän ole teiltä mitään pyytänytkään. Herra paroonin puoleen olen luullut voivani kääntyä.

      Kun Nathan huomasi kohtauksen alkavan tulla liian vilkkaaksi, keskeytti hän keskustelun ja vei pois Davidin ja Markuksen ikäänkuin näyttääkseen heille puistoa. Kuullessaan kreivin äänen oli isä Crabot hetkeksi kohottanut päätänsä; sitten oli hän jälleen antautunut miellyttävään, keveään keskusteluun kreivittären ja markiisittaren, rakkaimpien rippilastensa kanssa. Sangleboeufin yhdyttyä heihin kuului selvästi heidän naurunsa, kun he iloitsivat siitä karvaasta opetuksesta, jonka luulivat antaneensa kahdelle saastaiselle juutalaiselle.

      – Minkä sille tekee? he ovat kaikki tuollaisia, selitti Nathan Davidille ja Markukselle matalalla äänellä, päästyään muutaman kymmenen askeleen päähän seurasta. Kutsuin vävyni, jotta itse voisitte päättää mimmoisessa mielentilassa maakunta on, tarkoitan yläluokkia, edusmiehiä, korkeampia virkamiehiä ja oikeusistuimen jäseniä. Kuinka siis voisin teitä hyödyttää? Kukaan ei kuuntelisi minua.

      Mutta tämä teeskennelty hyväntahtoisuus, jonka alla piili vuosisatoja vanha perinnöllinen pelko, alkoi hänestä itsestäänkin tuntua raukkamaiselta.

      – He ovat sitäpaitsi oikeassa, minä kuulun heihin: ennen kaikkea Ranska, sen kunniakas menneisyys ja sen vanhojen muistojen yhteys. Me emme voi antaa sitä vapaamuurarien ja kosmopoliittien käsiin… Malttakaa, rakas Davidini, minä en päästä teitä ennenkuin olen antanut teille hyvän neuvon. Jättäkää tämä juttu oman onnensa nojaan, te tulette menettämään siinä kaikki. Veljenne selviää kyllä yksinkin, jos hän on viaton.

      Se oli hänen viimeinen sanansa, hän puristi heidän kättään ja kääntyi rauhallisesti takaisin, silläaikaa kun he äänettöminä poistuivat puistosta. Mutta ulkopuolella he katsoivat toisiinsa melkein huvitettuina, kohtaus oli heistä ollut siihen määrin kuvaava ja sattuva.

      – Kuolema juutalaisille! huusi Markus ivaten.

      – Hyi! saastainen juutalainen! sanoi David, samoin katkeraa leikkiä laskien. Hän neuvoi minua suoraan heittämään veljeni oman onnensa nojaan, eikä hän itse epäilisi tehdessään niin! Hän on hylännyt veljensä ja tulee vastedeskin hylkäämään!.. Minun ei tarvitse kolkuttaa mahtavien uskonveljieni oville. Pelko tekee heidät raukoiksi.

      Vaikka tutkintotuomari Daix oli jouduttanut tutkimusta, viivytteli hän nyt päätöksen julistamista. Epäiltiin hänen olevan yhä suurenevan neuvottomuuden vallassa. Hän oli kyllin teräväjärkinen aavistaakseen totuutta, mutta oli toiselta puolen yleisen mielipiteen orja ja kokonaan vaimonsa vallassa. Jumalinen, ruma ja keikaileva rouva Daix, joka myöskin oli isä Crabotin rakas rippilapsi, oli erittäin kunnianhimoinen, sillä häntä vaivasi heidän kotinsa köyhyys, ja hän haaveksi pääsevänsä Pariisiin, voivansa pukeutua hienosti ja päästä seuraelämään jonkun huomiota herättävän jutun avulla. Ja nyt hänellä oli tuo juttu; hän toisti lakkaamatta miehelleen, että tämä olisi hyvin tyhmä, ellei nyt käyttäisi tilaisuutta hyväkseen, sillä jos hän olisi kyllin lapsellinen päästääkseen saastaisen juutalaisen vapaaksi, sai hän varmaankin kuolla vaivaistalossa. Daix taisteli kuitenkin vielä rehellisesti vastaan, mutta hän epäili jo, eikä enää pitänyt kiirettä, toivoen että joku sattuma tulisi auttamaan häntä velvollisuutensa ja etunsa yhteensovittamisessa. Uudet viivytykset olivat Markuksen mielestä hyviä enteitä. Hän tiesi hyvin missä tuskassa tuomari oli, mutta hän toivoi parasta ja uskoi totuuden vastustamattomalla voimalla voivan taivuttaa kaikki sydämmet.

      Hän kävi usein Beaumontissa tervehtimässä vanhaa ystäväänsä normaalikoulun johtaja Savinia. Tämä tunsi tarkalleen asiat, ja Markus sai keskusteluista hänen kanssaan uskoa ja rohkeutta. Sitäpaitsi olivat normaalikoulun rakennukset, joissa hän oli viettänyt kolme vuotta, tulleet hänelle rakkaiksi. Hänelle muistuivat mieleen lukuisat eri opetustunnit, huoneet, jotka he itse saivat järjestää, huvitukset ja kävelyretket ruokatunneilla. Koulu sijaitsi pienen, yksinäisen torin varrella, République-kadun päässä; ja kun Markus astui johtajan huoneeseen, joka oli ahtaalle puutarhalle päin, tuntui hänestä nyt kuin olisi hän ollut levollisessa piilopaikassa ja onnellisessa turvassa.

      Mutta kun Markus eräänä päivänä meni sinne, oli Salvan levoton ja toivoton, aivan vasten tavallisuutta. Hänen täytyi ensin odottaa hetken etuhuoneessa; hän tervehti vierasta, joka pian tuli ulos vastaanottohuoneesta. Se oli opettaja Doutrequin, jolla oli matala ja itsepäinen otsa ja leveät, sileäksi ajetut kasvot. Astuessaan vuorostaan sisään ihmetteli hän Salvanin mielenliikutusta. Tämä sanoi heti, kohottaen kätensä.

      – No! ystäväni, oletteko kuulleet kauheaa uutista?

      Hän oli keskikokoinen vaatimaton ja jäntevä mies, kasvot olivat hänellä pyöreät, iloiset ja avomieliset, ja hänen tavallisesti hymyilevät silmänsä katsoivat suoraan kasvoihin. Tällä kertaa hänen silmistään leimusi jalo suuttumus.

      – Mitä on tapahtunut? kysyi Markus levottomana.

      – Oi! te ette tiedä vielä… Kuulkaa siis, ystäväni, nuo lurjukset ovat sittenkin uskaltaneet; Daix on eilen illalla julistanut päätöksen: hän aikoo jatkaa tutkimuksia.

      Markus kalpeni ja pysyi vaiti, silläaikaa kun Salvan, osoittaen