Totuus. Emile Zola

tehnyt vääryyttä ostajilleen. Hän oli mies heidän perheessään, eikä toisella ollut puolustuksekseen muuta kuin lempeytensä, jota hän käytti viikkoja, kuukausia ja sai siten usein voiton. Yhdeksän vuotias Victor oli myöskin kookas ja karkeatekoinen lapsi, hänen päänsä oli iso ja tumma ja kasvonsa karkeapiirteiset, hän oli serkkunsa Sébastienin täydellinen vastakohta.

      Kuultuaan mistä oli kysymys rouva Edouard katsoi vakavasti poikaansa.

      – Mitä, kaavako? sinäkö olet varastanut kaavan veljiltä ja tuonut sen tänne?

      – En ole, äiti!

      – Oletpas, herraseni! koska serkkusi on nähnyt sen. Hänellä ei ole tapana valehdella.

      Lapsi lakkasi vastaamasta, luoden serkkuunsa vihaisia silmäyksiä: tällä ei ollut hyvä olla, sillä hän tunsi leikkitoverinsa ruumiillisen voiman. Hän oli tavallisesti voitetun ja kuritetun vihollisen asemassa, kun he yhdessä leikkivät sotaa. Victorin johdolla tehtiin peloittavia ratsastusretkiä läpi koko talon ja Sébastien joka oli hiljainen ja lempeä, otti niihin osaa ihastuksen sekaisella pelolla.

      – Hän ei varmaankaan ole varastanut sitä, huomautti rouva Alexandre lempeästi. Ehkä hän on tuonut sen erehdyksestä kotiin.

      Ja saadakseen serkultaan anteeksi varomattomuutensa kiiruhti Sébastien vahvistamaan tätä luuloa.

      – Niin se aivan varmaan on, en ole sanonut hänen varastaneen sitä.

      Rouva Edouard tyyntyi, eikä vaatinut enää vastausta Victorilta, joka yhä pysyi vaiti ja itsepäisesti kieltäytyi tunnustamasta. Rouva Edouard oli varmaankin huomannut, että ei ollut varovaista kuulustella tätä asiaa loppuun vieraan kuullen, ennenkuin oli punninnut kaikki sen vakavat seuraukset, Hän ajatteli, että jos hän menisi jommallekummalle puolelle, niin suututtaisi hän joko veljien koulun tai maallikkokoulun ja kadottaisi silloin yhdellä iskulla toisen puolen ostajapiiriänsä; hän heitti käskevän silmäyksen rouva Alexandreen ja sanoi pojalleen.

      – Ole hyvä, astu sisään, herraseni, me selvitämme heti tämän asian. Ajattele asiaa, ja jos et tunnusta totuutta, joudut minun kanssani tekemisiin.

      Sitten lisäsi hän Markukseen kääntyneenä.

      – Me kerromme sen teille sitten, herra, ja voitte olla varma siitä että hän puhuu, ellei tahdo saada selkäsaunaa, jota hän on kauvan aikaa muistava.

      Markuksen täytyi tyytyä siihen huolimatta kiihkeästä halustaan saada heti tietää täydellinen, varma totuus, kertoakseen sen Simonille vapahtavana sanomana. Hän ei kuitenkaan enää epäillyt että hänellä nyt oli käsissään ratkaiseva todistus, jonka sattumalta oli saanut, ja hän riensi heti ystävänsä luo tekemään tiliä iltapäivästään, pettymyksistään Bongardin, Doloirin ja Savinin luona sekä odottamattomasta löydöstään Milhomme-rouvien luona. Simon kuunteli rauhallisena osoittamatta suurta iloa, niinkuin Markus oli odottanut. Vai niin! veljien luona oli samallaisia kaavoja. Se ei häntä ihmetyttänyt. Miksi hän puolestaan olisi pelännyt, koska hän kerran oli syytön?

      – Kiitän sinua kaikesta vaivastasi, hyvä ystäväni, lisäsi hän. Ymmärrän täydellisesti lapsen tiedonannon tärkeyden. Mutta, näetkö, en voi käsittää, että kohtaloni riippuisi siitä, mitä sanotaan tai ollaan sanomatta, koska kerran en ole mihinkään syypää. Se on minun mielestäni päivänselvää.

      Markus hymyili iloissaan. Hänelläkin oli nyt sama vakaa luottamus. Ja keskusteltuaan vähän aikaa läksi hän kotiinsa, mutta palasi hetken kuluttua uudelleen ja kysyi.

      – Onko kaunis Mauraisin vihdoinkin käynyt täällä?

      – Ei vielä.

      – Silloin, ystäväni, on hän ensin tahtonut tutustua Mailleboisin mielipiteeseen. Minä näin hänet tänä aamuna ensin isä Crabotin ja sitten neiti Rouzairen seurassa. Ja nyt iltapäivällä kulkiessani kaupungilla luulen taas nähneeni hänet salaa hiipivän Kapusiinikadulla ja sitten menevän pormestarin luo… Hän tutkii asioita, ettei sitten tarvitsisi katua sitä, ettei ollut vahvempien puolella.

      Simon, joka tähän saakka oli ollut niin rauhallinen, tuli levottomaksi, sillä hän kunnioitti ja pelkäsi esimiehiään. Koko onnettomuudessa hän enimmin pelkäsi sitä, että tällainen suuri häväistysjuttu voisi viedä häneltä viran tai ainakin saattaa hänet huonoihin kirjoihin. Hän aikoi juuri tunnustaa tämän pelkonsa, kun Mauraisin saapui kylmän ja huolestuneen näköisenä. Vihdoinkin hän uskalsi tehdä sen.

      – Niin, herra Simon, riensin tänne tuon kauhean jutun tähden. Olen epätoivoissani koulun tähden, teidän tähden ja meidänkin tähtemme. Se on hyvin vakavaa, hyvin vakavaa.

      Alkeiskoulun tarkastaja oikaisi lyhyen vartalonsa lausuen nuo sanat yhä suuremmalla vakavuudella. Hän oli kuivasti kätellyt Markusta, josta hän tiesi esimiehensä, akateemian tarkastajan Le Barazerin paljon pitävän. Mutta hän katsoi karsaasti häneen silmälasiensa läpi ikäänkuin kehoittaen häntä poistumaan. Markus ei voinut viipyä kauemmin, vaikka hänestä oli ikävä jättää Simon, jonka hän näki kalpenevan esimiehensä edessä, vaikkakin hän aamusta alkain oli osoittanut niin suurta rohkeutta. Hän läksi siis kotiinsa. Mauraisinin kanta kysymyksessä teki hänet levottomaksi, sillä hän epäili häntä kavaltajaksi.

      Ilta oli hyvin rauhallinen vanhojen rouvien luona. Rouva Duparque ja rouva Berthereau eivät kumpikaan puhuneet rikoksesta; ja pieni talo vaipui takaisin kuolleeseen rauhaansa niinkuin ei kamalasta tapauksesta koskaan olisi siellä puhuttukaan. Markus piti siis parhaana olla sanaakaan hiiskumatta, eikä hän myöskään puhunut mitään toimistaan iltapäivällä. Illalla maata mennessään sanoi hän vaimolleen ainoastaan, että hän nyt oli aivan rauhallinen ystävänsä Simonin kohtalosta. Geneviève oli iloinen siitä, ja he keskustelivat myöhäiseen, sillä he eivät saaneet koskaan olla kahdenkesken, he olivat kuin vieraat toisilleen tässä talossa, jossa he eivät saaneet puhua vapaasti. Aamulla Markus surukseen löysi "Petit Beaumontaisista" halpamaisen kirjoituksen Simonia vastaan. Hänelle muistui mieleen edellisen päivän myötätuntoinen kirjoitus, jossa opettajaa ylenmäärin ylistettiin; ja nyt oli yksi päivä ollut kylliksi, mielipiteet olivat täydellisesti muuttuneet, juutalainen oli raakamaisesti uhrattu, häntä suorastaan syytettiin inhoittavasta rikoksesta tavattoman viekkailla arveluilla ja väärillä selityksillä. Mitä oli sitten tapahtunut, mikä mahtava valta oli ollut toimessa, mistä oli kotoisin tuo myrkyllinen kirjoitus, joka oli niin huolellisesti muodostettu ja laadittu tekemään juutalaisen ijäksi syylliseksi tietämättömän kansan silmissä, joka ahnaasti kuunteli valheita? Lopetettuaan lukemisen hänestä tuntui kuin jonkun äärettömän työpajan pimeydessä salaperäiset kädet olisivat eilisestä illasta alkaen työskennelleet saattaakseen viattoman turmioon ja siten pelastaakseen tuntemattoman syyllisen.

      Mitään uutta ei kuitenkaan ollut tapahtunut, tuomarit eivät olleet tulleet uudestaan, santarmit vaan vartioivat rikoshuonetta, jossa pieni ruumis raukka odotti hautaamistaan. Edellisenä päivänä tapahtunut ruumiinavaus oli ainoastaan todistanut murhan raakuuden ja tuonut ilmi saastaisia yksityisseikkoja. Zéphirin oli kuoliaaksi kuristettu, jonka myöskin todistivat kymmenen sormen jäljet, kymmenen sinertävää kuoppaa hänen kaulassaan. Hautajaiset oli määrätty iltapäiväksi, ja ne aijottiin kostoksi tehdä tavattoman juhlallisiksi. Kerrottiin että kaupunginhallitus aikoi olla niissä läsnä, ja samoin myöskin kaikki murhatun toverit, koko veljien koulu.

      Markus oli taas huolissaan. Hän ei heti mennyt Simonin luokse, vaan päätti lähteä sinne vasta hautajaisten jälkeen. Hän käveli vaan ympäri kaupunkia, joka hänen mielestään oli ikäänkuin uupunut ja kokonaan kauhuisan odotuksen vallassa. Hän oli jo vähän tyyntynyt ja söi juuri aamiaista vanhojen rouvien kanssa pikku Louisen iloisesti leperrellessä, kun Pélagie tuodessaan sisään jälkiruoan, iloisesti sanoi.

      – Tiedättekö, rouva, tuo juutalaisheittiö aijotaan vangita… Eikö se ole suuri vahinko!

      Markus kysyi aivan kalpeana.

      – Simonko vangita? Mistä sen tiedätte?

      – Kaikki ihmiset puhuvat siitä. Teurastaja juoksi jo katsomaan.

      Markus