Totuus. Emile Zola

tai ovat vastaamatta, lapset ovat minun, minusta se riippuu.

      Markus kumarsi ja läksi pois Doloirin seuraamana, joka kiiruhti työhönsä. Kadulla muurari melkein pyysi anteeksi: vaimoni ei aina ole myöntyväinen, mutta kun hän on oikeassa, niin hän on oikeassa.

      Jäätyään yksin kysyi Markus masentuneena itseltään hyödyttikö mitään mennä kolmanteen paikkaan virkamies Savinin luokse. Doloirin luona ei hän kuten Bongardin luona tavannut törkeää tietämättömyyttä. Oltiin yhtä astetta ylempänä, ihminen oli jo kohonnut alkuperäisestä raakuudestaan. Vaikkakin tämä mies ja vaimo olivat oppimattomia, olivat he kuitenkin tekemisissä muiden säätyjen kanssa ja tiesivät jo vähän elämästä. Mutta kuinka hämärä aamunkoitto se vielä olikaan, kuinka pitkä matka olikaan vielä kuljettavana tietämättömän itsekkäisyyden kautta, ja mikä turmiollinen erehdys olikaan yhteistunteen puute köyhillä ihmisillä! Se että he eivät olleet onnellisemmassa asemassa, tuli siitä, että he eivät tunteneet kansalaiselämän ehtoja, muiden onnen välttämättömyyttä heidän omalle onnelleen. Ja Markus ajatteli tuota inhimillistä rakennusta, jonka ovia ja akkunoita on vuosisatoja koetettu pitää täydellisesti suljettuina, silloin kun niiden olisi pitänyt olla selko selällään, niin että raitis ilma, lämpö ja valo pääsisivät virtaamaan sisään.

      Silläaikaa oli hän poikennut Plaisir-kadulta ja oli nyt Fauche-kadulla, missä Savin asui. Hän häpesi mielensä masentumista ja meni heidän luokseen. Rouva Savin tuli hänen soitettuaan aukaisemaan ovea.

      – Puolisoni on kotona, hänellä oli kuumekohtaus tänä aamuna, niin ettei hän voinut mennä virastoon. Ehkä tahdotte seurata minua.

      Rouva Savin oli suloinen, tumma, hento ja iloinen nainen, hän nauroi herttaisesti ja oli vielä nyt, kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanhana niin nuoren näköinen, että häntä olisi voinut luulla neljän lapsensa vanhimmaksi sisareksi. Hänelle oli ensin syntynyt tyttö, Hortense, sitten kaksoiset, Achille ja Philippe ja sitten taas poika Jules, jota hän vielä imetti. Kerrottiin että hänen miehensä oli hirveän mustasukkainen, epäili ja väijyi häntä ainaisen, häijyn levottomuuden vallassa ja sitäpaitsi aivan syyttä. Hän oli ollut köyhä orpotyttö, ja Savin oli nainut hänet hänen kauneutensa tähden, kun hän oli tätinsä kuollessa jäänyt aivan yksin. Hän oli siitä miehelleen kiitollinen ja käyttäytyi rehellisesti, oli hyvä puoliso ja hyvä äiti.

      Viedessään Markuksen viereiseen huoneeseen näytti hänet äkkiä valtaavan epäilys. Hän pelkäsi varmaankin suututtavansa Savinia, joka aina etsi riitoja ja oli kotonaan kiusallinen, ja jonka tahtoon hänen sopuisa ja suloinen vaimonsa aina taipui säilyttääkseen kotirauhan.

      – Kenen saan ilmoittaa?

      Markus mainitsi nimensä ja asiansa. Notkealla ja sirolla liikkeellä hän pujahti ovenraosta. Markus jäi odottamaan ja tarkasteli silläaikaa ahdasta eteistä, jossa hän seisoi. Asuntoon kuului viisi huonetta, ja se täytti koko kerroksen. Savinin, joka oli konttoristi veronkantovirastossa, täytyi esiintyä arvokkaasti, ja hän luuli olevansa pakoitettu ulkonaiseen ylellisyyteen. Hänen vaimonsa oli puettu hattuun, ja hän itse kävi ulkona vain pitkään takkiin puettuna. Pahinta oli se tukala varattomuus, joka kätkeytyi tuon ulkonaisen ylellisyyden alle. Hänen mielensä katkeruus tuli siitä, että hän nyt kolmenkymmenenyhden vuoden ikäisenä tunsi olevansa sidottu huonoon virkaansa, ollen ilman mitään toivoa ylenemisestä, koko elämäkseen pakoitettu pysymään toimessa, josta hän sai juuri niin paljon tuloja, ettei kuollut nälkään. Hänen terveytensä oli huono, ja hän oli aina huonolla tuulella, ollen samalla kertaa nöyrä ja kiivas. Hän pelkäsi alituisesti herättävänsä esimiestensä tyytymättömyyttä. Virastossaan hän oli matelevainen ja nöyrä, kotonaan kiusasi hän vaimoaan sairaan lapsen tapaisella kärsimättömyydellä. Hänen vaimonsa vain hymyili herttaisesti ja ehti vielä, pidettyään huolta lapsistaan ja taloudestaan, valmistaa helmikukkia erääseen kauppaan Beaumontissa. Se oli hienoa työtä, josta maksettiin hyvin, ja hän kustansi niillä tuloillaan perheen vähäisen ylellisyyden. Mutta Savin, jota vaivasi yläluokan ylpeys, ei tahtonut että sanottaisiin hänen vaimonsa olevan pakoitettu tekemään työtä, ja siksi hänen täytyi tehdä työnsä lukittujen ovien takana ja viedä salaa tilaukset Beaumontiin.

      Yhtäkkiä Markus kuuli vihaisen, kimakan äänen. Sitten kuului lempeä kuiskaus, tuli hiljaisuus, ja rouva Savin ilmestyi uudestaan.

      – Olkaa hyvä, astukaa sisään.

      Savin tuskin nousi ylös nojatuolistaan, jossa hän hoiteli kuumekohtaustaan. Kyläkoulun opettajasta ei hänen mielestään tarvinnut välittää, Hän oli pieni ja kaljupäinen mies, kasvot olivat hänellä kalpeat kuin kuolleella, piirteet mitättömät ja veltot, silmät vaaleat ja parrassa siellä täällä likaisen keltaisia pilkkuja. Kotonaan hän käytti vanhoja nuttujaan. Värillinen kaulahuivi, joka hänellä tänään oli kaulassa, teki hänet tautien rasittaman ja huonosti hoidetun vanhuksen näköiseksi.

      – Vaimoni kertoi, että tulette tuon inhoittavan jutun tähden, johon olen kuullut koulunopettaja Simonin sotkeutuneen, ja ensimmäinen ajatukseni oli, sen tunnustan, olla teitä vastaanottamatta…

      Hän keskeytti puheensa. Hän oli huomannut pöydällä helmikukat, joita hänen vaimonsa oli valmistanut, samalla kun hän luki vieressä "Petit Beaumontaisia". Hän heitti vaimoonsa vimmastuneen silmäyksen, ja tämä ymmärsi sen ja heitti kiireesti sanomalehden työn päälle.

      – Älkää luulko, että vastustan asiatanne. Olen tasavaltalainen, enkä minä salaa sitä, esimieheni tietävät sen aivan hyvin. Kun palvelee tasavaltaa, vaatii yksinkertainen rehellisyys olemaan tasavaltalainen, eikö totta? Olen siis kaikessa hallituksen puolella.

      Pakoitettuna kuuntelemaan kohteliaasti, tyytyi Markus myöntävästi nyökäyttämään päätään.

      – Ajatukseni uskonnosta on hyvin yksinkertainen: pappien tulee pysyä alallaan. Olen antiklerikalisti yhtä hyvin kuin tasavaltalainen… Mutta lisään heti, että lapsilla ja naisilla täytyy olla jonkullainen uskonto, ja niin kauan kun katolinen usko on maan uskonto, niin minusta nähden yhtä hyvin se kuin joku muu!.. Niinpä olen vaimolleni, jonka näette tässä, selittänyt, että on sopivaa ja tarpeellistakin hänen ikäiselleen ja hänen asemassaan olevalle naiselle käydä kirkossa, niin että hänellä maailman silmissä on jonkullainen siveellinen ojennusnuora, jonka jälkeen elää. Hän käy siis kapusiinien kirkossa.

      Rouva Savin joutui hämilleen, hän punastui ja käänsi katseensa maahan. Kysymys hartauden harjoittamisesta oli kauan aikaa ollut perheen suurena riitakysymyksenä. Hän vastusti sitä kaikella suloisella lempeydellään, herttaisen ja vilpittömän sydämmensä koko voimalla. Raivoisan mustasukkainen mies, joka epäili häntä lakkaamatta uskottomuudesta, piti synnintunnustusta ja ripillä käymistä ainoastaan moraalisena siteenä, joka olisi erinomaisen sopiva estämään häntä uskottomuudesta. Ja hänen oli täytynyt taipua, hän oli ottanut rippi-isäkseen miehensä valitseman isä Theodosiuksen, jota hän salaa kammosi. Nytkin hän loukattuna ja punastuen kohautti olkapäitään ja totteli niinkuin ainakin säilyttääkseen kotirauhan.

      – Mitä taas lapsiini tulee, ei minulla ole varaa lähettää kaksoisia, Achillea ja Philippea kolleegioon ja olen siis pannut heidät maallikkokouluun koska olen virkamies ja tasavaltalainen. Tyttäreni Hortense käy samasta syystä neiti Rouzairen koulua; mutta oikeastaan olen hyvin iloinen siitä, että neiti Rouzaire on uskonnollinen, ja että hän vie oppilaitaan kirkkoon, sillä se on hänen velvollisuutensa ja olisin pahoillani, jos hän ei sitä tekisi… Pojat aina jollakin tavalla pääsevät eteenpäin maailmassa. Ja kuitenkin, jos minun ei tarvitsisi tehdä tiliä töistäni esimiehilleni, niin ettekö luule, että olisi ollut viisaampaa panna heidät hengelliseen kouluun?.. Silloin heitä myöhemmin kannatettaisiin ja heille hankittaisiin virkoja, jota vastoin he nyt saavat viettää toimetonta elämää, niinkuin minäkin olen saanut tehdä.

      Hänen katkeruutensa nousi huippuunsa, ja hän hiljensi äänensä salaisen pelon valtaamana.

      – Nähkääs, papit ovat mahtavammat, heidän puolellaan olisi kuitenkin viisainta olla.

      Markus tunsi sääliä tuota viheliäistä miesraukkaa kohtaan,