Rakkauden uhri. Emile Zola

Säännöllisesti joka päivä samalla kellonlyönillä avattiin ikkunanverhot ja suljettiin yhtä säännöllisesti joka ilta, niin että huoneeseen ei saattanut heittää ainoatakaan silmäystä tiheästi vedettyjen uudinten taakse. Hotellin vasemmalla puolella oli puutarha valtavine, vanhoine kastanjapuineen.

      Istuessaan ja katsellessaan upeaa rakennusta synkkine muureineen ja upeine puistoineen, ajatteli hän että jos hänen huilunsoittonsa ei viehättäisi Marsanne perhettä, niin tulisi heidän sanoa ainoastaan sana eikä hän koskaan uskaltaisi soittaa enempää.

      Hotel de Marsanne oli muutoin ylistetty koko maassa; kerrottiinpa, että muukalaiset olivat tulleet pitkiä teitäkin siellä käymään. Ja maine tiesi myöskin kertoa perheen rikkauksista. Julien oli usein istunut kokonaisia tunteja ikkunan ääressä ja tuijottanut suoraan vanhaan rakennukseen saadakseen jotakin selkoa tästä satumaisen rikkaasta perheestä. Mutta hän ei saanut koskaan nähdä mitään muuta kuin harmaan kiviedustan ja tummat kastanjapuut. Vanha, sammaleinen ovi ei koskaan auennut, eikä koskaan nähty ihmisolentoa kulkevan sen leveitä ulkoportaita. Marsannen perhe oli kokonaan lakannut käyttämästä tätä käytävää ja käytti sen sijaan ristikkoporttia rue Sainte Annen puolella. Sitäpaitsi oli siellä myöskin pieni takaportti, josta päästiin kapealle kadulle puutarhamuurin taakse, mutta tätä porttia ei Julien voinut ikkunastansa nähdä.

      Hänelle oli Hotel Marsanne autio ja kuollut, aivan kuin satujen palatsit, joiden asujamet olivat näkymättömät. Kaikki elämä mitä hän täällä näki oli siinä, että palvelijat vetivät ja laskivat ikkunaverhot aamulla ja illalla. Muutoin tuntui koko talo yhtä synkältä ja alakuloiselta kuin haudan ympäristö hiljaisella kirkkomaalla. Ja tämä juhlallinen, salaperäinen hiljaisuus, joka lepäsi yli kaiken, liikutti lopullisesti nuorta miestä yhä enemmän ja enemmän.

      Monena iltana ennen levolle menemistään sammutti hän kynttilänsä ja seisoi kauan ikkunan ääressä epäröidessään niitä salaisuuksia, jotka tämä Hotel Marsanne kätki, joka kuvastui ikäänkuin iso, musta pilkku tummaa taivasta vastaan. Mutta ikkunanverhojen täytyi olla aina yhtä huolellisesti eteen vedetyt, sillä ainoakaan valonsäde ei koskaan tunkeutunut verhojen raoista. Kokonaisuudessaan se teki sellaisen asutun huoneen vaikutuksen, jonka seinien sisällä saattaa ajatella hukkuvien ihmisten hengittävän, se näytti pikemmin täysin kuolleelta… Ja silloin sai Julien rohkeutta ja tarttui huiluunsa. Nyt saattoi hän soittaa häiritsemättömäsi. Vastapäätä oleva autio huone lähetti vastakaiun hänen sointuville säveleilleen, ja pitkäveteiset soinnut hävisivät synkeään puutarhaan, josta koskaan ei kuulunut linnun siiven suhahdusta. Oli juuri kuin vanha, keltainen puuhuilu olisi antanut ikivanhojen saveltensä kaikua nukkuvan prinsessa Ruususen linnasta.

      Eräänä päivänä kiinnitti eräs toveri postissa Julienin huomion vanhaan aviopariin, joka kulki yli torin kirkon vierellä, ja hän sanoi, että siinä oli markiisi ja markiisitar Marsanne. He menivät harvoin ulos, niin että hän näki tänään heidät ensi kerran.

      Vanha aviopari teki melkein valtavan vaikutuksen Julieniin – he näyttivät molemmat niin laihoilta ja juhlallisilta. Hitaasti kulkivat he eteenpäin väsynein askelin ja vastasivat ainoastaan hieman nyökäyttäen päätään vastaantuleville arvokkaaksi tervehdykseksi. Ja nyt kertoi toveri Julienille, että ylhäisellä parilla oli tytär, mademoiselle Therese de Marsanne, joka oli vielä luostarissa, ja että pieni Combel, joka oli asianajaja Savournainin apulaisena oli nuoren neidin rintaveli. Ja todellakin – juuri kun vanha pääri poikkesi rue Saint Anneen, tuli äkkiä pieni Combel heitä vastaan ja markiisi ojensi hänelle kätensä, kunnia, joka muutoin ei tullut kenenkään osaksi. Julien kärsi sananmukaisesti tämän kädenpuristuksen näkemisestä – sillä Combel kaksikymmentävuotias, jolla oli vilkkaat silmät ja ilkeä suu – oli jo kauan ollut hänen selvä vihollisensa. Combel teki hänelle kiusaa hänen arkuutensa johdosta, kiihoitti pesijättäriä rue Beau-Soeilissa häntä vastaan, ja asia meni lopuksi niin pitkälle, että eräänä päivänä syntyi tappelu molempien nuorten miesten kesken, joka päättyi niin, että Combel sai silmänsä sinisiksi.

      Toisena iltana sen jälkeen kun Julien oli kuullut ja nähnyt tämän, soitti hän vielä tavallista hillitymmästi.

      Hänen mielenkiintonsa Hotel Marsanneen ei muutoin ollenkaan muuttanut hänen tapojansa. Hän meni postikonttoriin, söi aamiaisensa, söi päivällisensä ja teki kävelyretkensä pitkin Chanteclairen rantaa.

      Näin kului kaksi vuotta. Hän oli tottunut vanhan, hiljaisen rakennuksen muotoon, sen sammaleisiin ulkoportaihin, sen synkkään fasaadiin ja suljettuihin ikkunanverhoihin niin että ne aivan muodostivat osan hänen elämästään.

      Julien oli nyt asunut kokonaista kolme vuotta Place des Quatre-Femmesissa, kun eräs äkillinen tapahtuma antoi uuden suunnan koko hänen elämällensä.

      Oli lämmin, tähtikirkas kesäkuunilta.

      Julien istui ja soitti huilua huoneessaan, kun äkkiä ikkuna avattiin auki Hotel Marsannea vastapäätä ja kirkas päivänvalo virtasi sieltä. Nuori tyttö nojautui ikkunanreunustaan ja pysähtyi siihen pää kohotettuna ikäänkuin kuunnellakseen. Julien vapisi ja lakkasi soittamasta. Hän ei saattanut nähdä nuoren tytön kasvoja, vaan ainoastaan hänen pitkän, hajallaan olevan tukkansa, joka riippui valtavina laineina alas hänen hartioiltaan.

      Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului kirkas ääni öisestä hiljaisuudesta. – Kuulitko, Françoise? Minä luulin varmaankin, että se oli musiikkia. – Luultavasti satakieli, mademoiselle, vastasi, joku huoneesta. – On parasta sulkea ikkuna nyt, sillä muussa tapauksessa saamme kaikellaisia lentäviä eläimiä. Siellä tuli jälleen pimeä, mutta Julien ei saattanut jättää paikkaansa ikkunan ääressä. Hän oli vielä kokonaan sen äkillisen valonsäteen häikäisemä, joka niin nopeasti oli tunkeutunut näistä vanhoista muureista.

      Vapisten ja kauhistuen kysyi hän itseltään, mahtoiko tällä ohimenevällä ilmestyksellä olla onnellinen merkitys?

      Hyvän ajan jälkeen alkoi hän jälleen soittaa aivan hiljaa. Ja hän hymähteli ajatuksesta, että nuori tyttö nyt kenties uskoi, että siellä istui satakieli jossakin vanhassa kastanjapuussa.

      II

      Seuraavana päivänä puhuttiin postikonttorissa siitä suuresta uutisesta, että mademoiselle de Marsanne oli tullut kotiin luostarista.

      Julien ei puhunut ollenkaan mitään siitä, että hän oli jo nähnyt hänet – alastomin olkapäin ja hiukset hajallaan. Mutta hän tunsi itsensä hyvin levottomaksi, hän tunsi jotakin harvinaista ja epäselvää tätä nuorta tyttöä kohtaan, joka oli häirinnyt hänen rauhallista olemassaoloaan. Nyt kulki hän alinomaisessa pelossa, että ikkuna uudelleen avaantuisi. Hänen rauhansa oli häiritty, hän ei saattaisi enää tuntea koskaan samaa kotoisuutta kuin ennen. Hän olisi nähnyt paljoa kernaammin, että äskensaapunut olisi ollut mieshenkilö, koska naiset tavallisesti ovat ivallisempia. Saisiko hän tästä lähtien ollenkaan rohkeutta soittaa enää huilua? Hänhän soitti luonnollisesti ylen liian huonosti tuollaiselle nuorelle naiselle, joka aivan varmasti ymmärsi musiikkia.

      Hän epäröitsi kauvan tätä ja selvitti lopullisesti itselleen, että hän suorastaan vihasi Thereseä.

      Illan tultua meni hän kotiin reippain askelin. Hän ei sytyttänyt tulta ennenkuin saisi nähdä hänet, ja aikoi heti mennä vuoteeseen, osottaakseen hänelle, että hän oli suuttunut.

      Mutta uteliaisuus veti häntä vastustamattomasti katsomaan, mitä ulkona saattaisi tapahtua.

      Ikkuna suljettiin. Äsken, ennen kymmentä tunkeutui laimea valo ikkunanverhojen kautta, mutta se sammui heti. Julien istui jälellä ja katseli pimeää ikkunaa.

      Näin urkki hän nyt illan toisensa jälkeeni vastoin tahtoaan.

      Näennäisesti oli kaikki kuten ennekin. Talo lepäsi siinä, ulkomuoto samallainen kuollut, kuten ennenkin ja tarvittiin terävät silmät, jos mieli käsittää mitään siitä uudesta elämästä, joka sisällä liikkui.

      Monta kertaa saattoi nyt heikko valo luisua ikkunoiden ohitse tahi myöskin vedettiin ikkunan verhot jonkin verran syrjään, niin että saattoi