Lajien synty. Darwin Charles

jotka eri tavoin ovat sukua toisilleen, muodostaen sikermiä toisten muotojen, s.o. kantalajiensa ympärille. Epäilemättä muunnosten ja lajien välillä on olemassa eräs mitä tärkein eroavaisuuskohta, nim. se, että muunnokset eroavat toisistaan ja kantalajistaan paljon vähemmän kuin saman suvun lajit eroavat toisistaan. Mutta kun myöhemmin käsittelemme "ominaisuuksien erilaistumisen" lakia, saamme nähdä, miten tämä seikka on selitettävissä ja kuinka muunnosten väliset pienemmät eroavaisuudet pyrkivät kasvamaan suuremmiksi lajien välisiksi eroavaisuuksiksi.

      Eräs toinenkin kohta ansaitsee huomiota. Muunnokset rajottuvat yleensä hyvin ahtaalle alalle, mikä oikeastaan onkin itsestään selvää, sillä jos muunnoksen huomattaisiin olevan laajemmalle levinneen kuin sen oletetun kantalajin, niin niiden nimitykset vaihtuisivat. Mutta on syytä uskoa, että lajeilla, jotka ovat hyvin läheistä sukua muille lajeille ja siinä kohden muistuttavat muunnoksia, usein on hyvin ahdas levenemisalue. Niinpä H.C. Watson on merkinnyt minulle hyvin järjestetyssä kasviossa nimeltä "London Catalogue of plants" (4:s painos) 63 kasvia, jotka siinä on luettu lajeiksi, mutta joiden hän katsoo olevan niin läheistä sukua muille lajeille, että niiden lajiarvo hänestä on epävarma. Näiden 63 oletetun lajin levenemisalueet käsittävät keskimäärin yli 6,9 niistä piireistä, joihin Watson on jakanut Ison-Britannian. Nyt on tässä samassa luettelossa mainittu 53 tunnustettua muunnosta, ja näiden levenemisalueet käsittävät yli 7,7 piiriä, kun taas lajit, joihin nämät muunnokset kuuluvat, käsittävät 14,3 piiriä. Tunnustetuilla muunnoksilla on siis melkein yhtä ahdas keskimääräinen levenemisalue kuin lähisukuisilla muodoilla, jotka Watson merkitsi epävarmoiksi lajeiksi, mutta jotka Britannian kasvientutkijat melkein yleisesti ovat lukeneet aito lajeiksi.

      JÄLKIKATSAUS

      Muunnokset eivät ole erotettavissa lajeista, paitsi yhdistäviä välimuotoja tavattaessa ja erään niiden välisen epämääräisen eroavaisuusmäärän nojalla. Sillä jos kaksi muotoa eroaa toisistaan hyvin vähän, luetaan ne yleensä muunnoksiksi, vaikkei niitä voitaisikaan läheisesti liittää toisiinsa. Mutta kuinka suuri sen eroavaisuusmäärän tulee olla, joka riittää kohottamaan kaksi muotoa lajien arvoon, sitä ei voi tarkasti määritellä. Suvuissa, joiden lajiluku jollakin alueella on keskimäärää suurempi on näiden lajien muunnostenkin luku keskimäärää suurempi. Laajoissa suvuissa ovat lajit läheisesti, mutta eri tavoin sukua keskenänsä, muodostaen pieniä ryhmiä toisten lajien ympärille. Lajeilla, jotka ovat hyvin läheistä sukua muille lajeille, on ilmeisesti rajotettu levenemisalue. Kaikissa näissä suhteissa laajojen sukujen lajit osottavat suurta yhdenmukaisuutta muunnosten kanssa. Ja me voimme hyvin käsittää tämän yhdenmukaisuuden, jos lajit joskus ovat olleet olemassa muunnoksina ja siten saaneet alkunsa, kun taas tämä yhdenmukaisuus on aivan käsittämätön, jos lajit ovat toisistaan riippumattomia luomia.

      Olemme myöä nähneet, että jokaisessa luokassa laajempien sukujen kukoistavimmat eli vallitsevat lajit tuottavat keskimäärin lukuisimmin muunnoksia; muunnoksilla taas on taipumus – kuten myöhemmin tulemme näkemään – muodostua uusiksi erikoisiksi lajeiksi. Siten laajemmat suvut pyrkivät yhä laajenemaan ja kaikkialla luonnossa pyrkivät ne elämänmuodot, jotka ovat vallitsevina, tulemaan yhä vallitsevammiksi, jättäessään paljon toisintuneita, vallitsevia jälkeläisiä. Mutta laajemmilla suvuilla on myös taipumus vähitellen pirstautua pienemmiksi suvuiksi, kuten myöhemmin tulemme tarkemmin selittämään. Ja siten elämänmuodot kaikkialla kautta maailman jakautuvat ryhmiin, jotka ovat toisten ryhmien alaisia.

      III LUKU.

      TAISTELU OLEMASSA-OLOSTA

      Sen suhde luonnolliseen valintaan. – Nimitystä käytetty laajassa merkityksessä. – Geometrisena sarjana tapahtuva lisääntyminen. – Kotiutuneiden kasvien ja eläinten nopea lisääntyminen. – Lisääntymistä ehkäiseviä seikkoja. – Yleinen kilpailu. – Ilmaston vaikutukset. – Yksilöjen lukuisuuden suoma turva. – Eläinten ja kasvien monimutkaiset keskinäiset suhteet kaikkialla luonnossa. – Ankarinta taistelua olemasta-olosta käydään saman lajin yksilöjen ja muunnosten välillä; usein vallitsee ankara taistelu myöskin saman suvun lajien välillä. – Elimistön suhde muihin elimistöihin on tärkein kaikista suhteista.

      Ennenkuin ryhdymme tämän luvun varsinaiseen aiheeseen, täytyy minun tehdä muutamia alustavia huomautuksia, osottaakseni missä suhteessa taistelu olemassa-olosta on luonnolliseen valintaan. Edellisessä luvussa olemme nähneet, että luonnontilassa elävissä elollisissa olennoissa ilmenee jonkun verran yksilöllistä muuntelevaisuutta; tätä ei tietääkseni koskaan ole kiellettykään. Meille on vähäpätöistä, kutsutaanko lukuisia epävarmoja muotoja lajeiksi, alalajeiksi tai muunnoksiksi, ja mihin arvoluokkaan esim. Britannian kasviston kaksi- tai kolmesataa epävarmaa muotoa asetetaan, kunhan myönnetään, että on olemassa joitakin selväpiirteisiä muunnoksia. Mutta yksilöllisen muuntelevaisuuden ja muutamien selväpiirteisten muunnosten pelkkä olemassaolo ei paljoakaan auta meitä ymmärtämään, kuinka lajit syntyvät luonnossa, joskin ne muodostavat lajien syntymiselle välttämättömän perustan. Kuinka ovat nuo erinomaisen täsmälliset mukautumiset – toisen elimistönosan mukautuminen toisen elimistönosan mukaan ja valitseviin elinehtoihin sekä eri elimellisten olioiden mukautuminen toistensa mukaan – saavuttaneet täydellisyytensä? Me näemme tämän sopuisan mukautumisen selvimmin tikassa ja mistelikasvissa ja miltei yhtä selvästi alhaisimmassa loiseläimessäkin, joka takertuu jonkun nelijalkaisen karvoihin tai linnun höyheniin, sukeltajakuoriaisen rakenteessa, haivenilla varustetussa siemenessä, jota pieninkin tuulenpuuska lennättää – sanalla sanoen, me näemme sopuisaa mukautumista kaikkialla, elollisen maailman joka osassa.

      Mistä sitten johtuu, voitanee taaskin kysyä, että muunnokset, joita olen kutsunut alulla oleviksi lajeiksi, lopuksi muuttuvat selviksi aito lajeiksi, jotka useimmiten ilmeisesti eroavat toisistaan paljon enemmän kuin saman lajin muunnokset? Kuinka syntyvät nuo lajiryhmät, jotka muodostavat n.k. erikoiset suvut ja jotka eroavat toisistaan enemmän kuin saman suvun lajit? Kaiken tämän aiheuttaa, kuten seuraavassa luvussa selvemmin saamme nähdä, taistelu olemassa-olosta. Tästä taistelusta johtuu, että muuntelut, jotka – miten vähäpätöisiä ja mistä syistä aiheutuneita lienevätkin – johonkin määrin ovat edullisia yksilöille näiden suunnattoman monimutkaisissa suhteissa muihin elollisiin olentoihin ja ulkonaisiin elinehtoihin, auttavat yksilöiden säilymistä ja periytyvät tavallisesti jälkeläisiin. Jälkeläisillä on siten paremmat eloonjäämisen mahdollisuudet, sillä niistä monista lajin yksilöistä, joita määrä-ajoin syntyy, voi ainoastaan pieni osa jäädä eloon. Olen kutsunut tätä lakia, jonka mukaan jokainen pieninkin muutos säilyy, jos se vaan on hyödyllinen, luonnolliseksi valinnaksi, osottaakseni sen suhdetta ihmisen vallassa olevaan valintaan. Mutta Herbert Spencer'in usein käyttämä lausetapa "kelvollisinten eloonjääminen" on täsmällisempi ja toisinaan yhtä sopiva. Olemme nähneet, että ihminen voi valinnallaan varmasti saavuttaa suuria tuloksia ja että hän voi mukaannuttaa elollisia olentoja omiin tarpeisiinsa, kartuttamalla pieniä, mutta hyödyllisiä muunteluja, joita luonto hänelle on tarjonnut. Mutta luonnollinen valinta on, kuten myöhemmin tulemme näkemään, voima, joka on lakkaamatta valmis toimimaan ja joka on äärettömän paljon mahtavampi ihmisen heikkoja ponnistuksia, samoinkuin luonnon työt voittavat taiteen saavutukset.

      Selvitelkäämme nyt vähän yksityiskohtaisemmin olemassaolo-taistelua. Vastaisessa teoksessani tämä aihe tulee laajemman käsittelyn alaiseksi, jonka se hyvin ansaitsee. Vanhempi De Candolle ja Lyell ovat laajoissa ja filosofisissa esityksissään toteennäyttäneet, että elolliset olennot ovat ankarassa kilpailussa keskenään. Mitä kasveihin tulee, ei kukaan ole käsitellyt tätä aihetta nerokkaammin ja suuremmalla asiantuntemuksella kuin Manchesterin tuomiorovasti W. Herbert, mikä nähtävästi johtuu hänen perinpohjaisesta perehtymisestään puutarhanviljelykseen. Ei mikään ole helpompaa, kuin sanoissa hyväksyä universalisen olemisen taistelun totuus, eikä mikään vaikeampaa – niin ainakin minusta on näyttänyt – kuin alituisesti pitää tämä totuus mielessään. Mutta jollei se ole syvälle mieleemme syöpynyt, käsitämme vain hämärästi tai aivan väärin koko luonnon talouden kaikkine levenemistä, harvinaisuutta, häviämistä ja muuntelua koskevine tosiseikkoineen. Luonto näyttää meistä säteilevän iloa,