Ruhtinas Serebrjani: Kertomus Iivana Julman ajoilta. Tolstoy Aleksey Konstantinovich

päivän vankeudella. Kirkonmenoa jatkettiin kello kuuteen tahi seitsemään saakka. Tsaari veisasi, luki ja rukoili niin hartaasti, että hänen otsaansa joka kerta jäi merkki voimakkaista, maahan asti ulottuvista kumarruksista. Kello kahdeksan kokoonnuttiin taas jumalanpalvelukseen, ja kello kymmenen istuttiin veljespöytään, kaikki, paitsi Iivanaa, joka seisoen luki ääneen mieltäylentäviä opetuksia. Sillävälin veljet söivät ja joivat, minkä jaksoivat: joka päivä näytti juhlalta: ei viiniä eikä olutta säästetty; ruoantähteet kannettiin linnasta torille, köyhille jaettaviksi. Apotti, se on tsaari, söi jälestäpäin, haasteli lemmikkiensä kanssa uskonnonasioista, nukahti vähän, tahi meni vankilaan, kiduttamaan jotakin onnetonta. Tämä kauhistava näytelmä näkyi ilahuttavan häntä; hän palasi sydämellisesti tyytyväisennäköisenä, laski leikkiä ja puhui tavallista iloisemmin. Kello kahdeksan mentiin iltamessuun; kymmenettä käydessä Iivana läksi makuuhuoneesensa, missä kolme sokeata kertoeli hänelle satuja; hän kuunteli niitä ja nukkui, mutta ei pitkäksi aikaa: puoliyössä nousi, ja hänen päivänsä alkoi rukouksella. Toisinaan esitettiin hänelle kirkossa valtioasioita; toisinaan Iivana antoi julmimmat käskynsä aamu- tahi puolipäivämessussa. Tämän elämän yksitoikkoisuuden keskeytti hän tarkastusmatkoillaan, kävi luostareissa, sekä läheisissä että etäisissä, tarkasteli rajalinnoituksia, pyydysti petoeläimiä metsissä ja erämaissa; eritoten hän rakasti karhunpyyntiä, mutta siitä huolimatta hän aina ja joka paikassa käsitteli valtakunnan asioita, sillä maalaisbojarit, jotka tosin nimeksi olivat valtuutettuja valtakunnan hallitsijoita, eivät uskaltaneet mitään päättää, kysymättä tsaarin tahtoa."

      Tultuaan kaupunkiin Serebrjani huomasi, että tsaarin linna eli luostari oli erotettu toisista rakennuksista syvällä kaivoksella ja vallilla. Vaikeata on kuvata tämän asumuksen komeutta ja vaihtelevaisuutta. Ei yksikään akkuna ollut toisensa kaltainen, ei yksikään pilari ollut muodoltaan ja väriltään samannäköinen kuin toinen.

      Paljous kupukattoja koristi kuin ruunu koko rakennusta. Ne tunkeutuivat toinen toisensa viereen, kiipesivät toinen toisensa päälle, ja näyttivät leijailevan juuri kuin tuulenhengen kohottamat kuplat. Kulta, hopea, moniväriset tiilet peittivät kuin kimaltelevat suomukset linnaa, huipusta aina maahan asti. Kun aurinko sitä valasi, ei etäältä voinut päättää, linnako se oli, vai jättiläiskukkain pensas, vai kasuaarilinnutko lentää löyhöttivät taajassa parvessa ja levittivät päivänpaisteessa tulenhohtavia höyheniään.

      Ei kaukana linnasta, oli kirjapaino ynnä siihen kuuluvat kirjasinvalimo, latojain asunto ja eri rakennus ulkomaalaisille mestareille, joita Iivana oli kutsuttanut Englannista ja Saksasta. Kauempana sijaitsivat lukemattomat hovipalvelijain huoneet, joissa asuivat ylimmäiset ja alemmat huoneenhaltijat, vanteenpanijat, kokit, leipojat, tallirengit, koirien hoitajat, haukanpitäjät ja kaikenlaiset muut hoviammattilaiset.

      Slobodan kirkot loistivat myöskin rikkaudellaan. Kuuluisa Jumalan äidin temppeli oli ulkoapäin peitetty kirkkailla maalauksilla; joka tiilikivellä kiilsi risti, ja kirkko näkyi pukeutuneen kultaiseen verhoon.

      Tämä viehättävä näky karkoitti ajaksi synkät mietteet, jotka eivät olleet jättäneet Serebrjania koko matkalla. Mutta väleen vastenmielinen näytelmä muistutti ruhtinasta asemastaan. He kulkivat muutamain hirsipuiden ohitse, jotka seisoivat toinen toisensa vieressä. Siellä oli myös mestauslavoja pölkkyineen ja valmiine kirveineen. Lavat ja hirsipuut, maalatut mustalla värillä, olivat rakennetut lujiksi ja kestäviksi, eivät yhtä päivää, yhtä vuotta varten, vaan moneksi vuodeksi.

      Kuinka pelvoton ihminen lieneekin, ei hän milloinkaan ole mielessään välinpitämätön, kun häntä odottaa läheinen kuolema, ei kunniakas kuolema keskellä miekkain kalsketta tahi tykistön jyrinää, vaan salainen, häpeällinen kuolo halveksitun pyövelin kädestä. Näkyi, ettei Serebrjani, ajaessaan mestauspaikan ohitse, osannut tukahuttaa sisällistä liikutustaan, vaan että se väkisin kuvastui hänen tuntehikkaissa kasvoissaan; saattajat katselivat ruhtinasta ja nauraa virnistelivät.

      – Ne ovat meidän kiikkumme, bojari, – lausui yksi heistä, osoittaen hirsipuuta: – ne näkyvät sinua miellyttävän, koska et ota niistä silmiäsi pois.

      Miheitsh, joka ajoi takana, ei virkkanut mitään, vihelsi vain ja pudisti päätään.

      Saavuttuaan vallin luo, ruhtinas ja hänen toverinsa astuivat alas hevosilta ja sitoivat ne paaluihin, joihin vartavasten oli ruuvattu renkaita. Tulijat menivät sitten avaraan pihaan, joka oli täynnä kerjäläisiä. Ne rukoilivat ääneen, lauloivat psalmeja ja paljastivat inhottavia haavojaan. Tsaarin hovimestari seisoi portailla ja jakeli heille Iivanan nimessä ravintoa ja rahalahjoja. Aika-ajoin käyskenteli pihassa opritshnikeita, toisia istui penkeillä ja pelasi shakkia tahi noppaa. Toiset olivat kokoontuneet piiriin ja leikkivät erästä leikkiä, heittäen rautapulttia; kovasti nauroivat, kun hävinneen moniaan kerran peräkkäin täytyi maasta kiskoa syvään lyötyä, räätikäksi sanottua vaajaa. Opritshnikkien puvut muodostivat jyrkän vastakohdan kerjäläisten ryysyille; tsaarin henkivartijat kiilsivät kullassa. Jokaisella heistä oli samettinen tahi kultakankainen, helmillä ja kalliilla kivillä koristettu patalakki, ja he kaikki näyttivät eläviltä koristeilta lumotussa linnassa, jonka kanssa muodostivat jonkunmoisen kokonaisuuden.

      Yksi opritshnikeistä veti erittäinkin Serebrjanin huomion puoleensa. Se oli kahdenkymmenen vuotias nuori mies, tavattoman kaunis, mutta kasvoissaan oli vastenmielinen, julkea katsanto. Hän oli puettu rikkaammin kuin toiset, piti vasten tapaa pitkiä hiuksia, partaa ei hänellä ollut ensinkään, mutta hän osoitti liikkeissään jonkinlaista naismaista huolimattomuutta. Toverien käytös häntä kohtaan oli samoin hyvin kummallinen. He puhelivat hänen kanssaan kuten vertaisensa kanssa, eivätkä osoittaneet mitään erityistä kunnioitusta hänelle; mutta kun hän lähestyi jotakin piiriä, niin se hajaantui, ja penkillä istujat jättivät hänelle paikan. Häntä näyttiin varottavan, tahi kentiesi pelättävän. Huomattuaan Serebrjanin ja Miheitshin hän loi heihin pöyhkeän katseen, kutsui saattajat luokseen ja näytti tiedustelevan tulijain nimeä. Sitten hän tirkisti Serebrjania, hymähti nauruun ja kuiskasi jotakin tovereille. He naurahtivat myös ja erkanivat eri tahoille. Itse hän nousi portaille, nojasi kyynäspäänsä käsipuihin ja yhä katsoa tuijotti ivallisesti Nikita Romanovitshia. Äkkiä syntyi kerjäläisten kesken hälinä. Taaja lauma hyökkäsi suorastaan ruhtinaan päälle ja oli vähällä kaataa hänet jalkoihinsa. Kerjäläiset karkasivat kirkuen linnasta; kauhistus kuvautui heidän kasvoissaan. Ruhtinas kummasteli, mutta pian hän käsitti syyn yleiseen pelkoon. Tavattoman iso karhu ajoi loikaten kerjäläisiä takaa. Silmänräpäyksessä oli piha puhtaana, ja ruhtinas jäi yksin, silmä silmää vasten karhun kanssa. Pako ei ollut pälkähtänyt hänen päähänsäkään. Jo monasti oli Serebrjani ollut karhunpyynnillä ypöyksinään. Tämä metsästys oli hänen huvejaan. Hän jäi paikalleen, ja silloin kun karhu, korvat nujossa, tulla tuiverteli hänen tykönsä, tavoittaen häntä käpälillään, teki ruhtinas liikkeen, juuri kuin temmatakseen miekkansa tupesta. Mutta miekkaa ei ollutkaan! Hän oli unohtanut jättäneensä sen opritshnikeille ennen slobodaan tuloaan. Nuori mies, joka portailta katseli, rupesi nauraa hohottamaan. – Niin, niin! – hän sanoi: – hae miekkaasi!

      Yksi isku karhun käpälästä kaasi ruhtinaan maahan, toisella olisi se ruhjonut hänen pääkallonsa, mutta ihmeekseen ruhtinas ei saanutkaan tätä toista iskua, vaan tunsi lämpimän verivirran huuhtelevan itseään.

      – Nouse, bojari! – joku sanoi, ojentaen hänelle kättä.

      Ruhtinas nousi ja näki noin seitsemäntoista vuoden vanhan opritshnikin, jota ei ennen ollut huomannut, veristetty miekka kädessä. Karhu makasi selällään halaistuin päin ja, liikuttaen kämmeniään, heitti henkensä hänen jalkainsa juuressa.

      Opritshnikki ei näkynyt ylpeilevän voitostaan. Hänen lempeät kasvonsa ilmaisivat syvää surua. Tultuaan vakuutetuksi, ettei karhu ollut ruhtinasta ruhjonut, tahtoi hän, kiitosta odottamatta, poistua.

      – Kunnon nuorukainen! – sanoi hänelle Serebrjani, – mainitse minulle sukunimesi, jotta tietäisin, kenenkä edestä rukoilen Jumalaa!

      – Mitäpä sinä sukunimestäni tahdot, bojari! – vastasi opritshnikki.

      – En