Ruhtinas Serebrjani: Kertomus Iivana Julman ajoilta. Tolstoy Aleksey Konstantinovich

häntä, jos hän toisen kerran saa vihani syttymään!

      Hankittuaan tällä tavoin ikäänkuin siveellisellä oikeudella itselleen mahdollisuuden tulevaisuudessa saada Serebrjanin valtaansa, ilmaisi Iivana kasvoissaan mielihyvää.

      – Poistukaa kaikki, – hän sanoi, – jokainen toimeensa! Maalaisbojarit valvokoot lakeja ja asetuksia mutta opritshnikit, valitut vartijani ja palvelijani, muistakaat valaanne älköötkä närkästykö siitä, että tänään annoin Nikitalle anteeksi: sillä sydämessäni ei ole puolueellisuutta läheisiä eikä kaukaisia kohtaan!

      Alettiin erota. Jokainen kulki kotiinsa, vieden mukanaan, mikä pelkoa, mikä surua, mikä vihaa, mikä erilaisia toiveita, mikä yksinkertaisesti pohmelon päässään. Sloboda peittyi pimeyteen, kuu nousi metsän takaa. Kauhealta näytti synkkä linna kupukattoineen, tornineen ja harjoineen. Kaukaa oli se hirviön näköinen, joka kokoonkyyristyneenä on valmis kavahtamaan pystyyn. Yksi ainoa ikkuna loisti ikäänkuin hirviön silmänä. Se oli tsaarin makuuhuone. Siellä hartaasti rukoili tsaari. Hän rukoili rauhaa pyhälle Venäjänmaalle, rukoili, että Herra antaisi hänen hävittää petoksen ja uppiniskaisuuden, sallisi hänen lopettaa hänen suurenmoisen työnsä: tehdä väkevät ja heikot yhdenkaltaisiksi, jotta Venäjällä ei toinen olisi korkeampi toistaan, jotta kaikki olisivat tasa-arvoisia, mutta hän yksinään kohoaisi yli kaikkien, kuni tammi aukealla kedolla.

      Tsaari rukoilee ja kumarteleiksen maahan asti. Katselivat häntä tähdet pihtipielillä varustetusta ikkunasta, katselivat kirkkaina, himmennyttyään, – himmennyttyään juuri kuin ajatellen: voi sinua houkkiota, tsaari Iivana Vasiljevitsh! Sinä alotit työsi onnettomalla hetkellä, sinä alotit meiltä kysymättä: ei kasva kaksi yhtäläistä tähkäpäätä, et voi tasoittaa jyrkkiä vuoria kumpujen kaltaisiksi, ei ole maan päältä konsaan katoava bojarin sääty.

      X. Luku.

      Isä ja poika

      Oli jo yö, kun Maljuta, kidutettuaan Kolitshevit, viralta pannun metropoliitan sukulaiset ja ystävät, vihdoin tuli vankilasta. Tiheät pilvenlonkareet riippuivat kuin vuoret slobodan yli, ennustaen pahaa säätä. Maljutan talossa kaikki jo makasivat. Maksim yksin ei maannut, hän tuli isäänsä vastaan.

      – Isä, – Maksim sanoi, – olen odottanut sinua; minulla on puhuttavaa kanssasi.

      – Mistä? – kysyi Maljuta ja käänsi kuin pakosta pois katseensa. Grigori Lukjanovitsh ei koskaan vavissut vihollista, mutta Maksimin läsnäolo tuntui hänestä hankalalta.

      – Minä lähden huomenna, – jatkoi Maksim, – anna anteeksi, isä!

      – Mihin? – kysyi Maljuta, ja tällä kertaa loi hän himmeän katseensa Maksimiin.

      – Mihin jalka vie, isä; maa ei ole mikään puukon kärki, tilaa on tarpeeksi!

      – Oletko tullut mielettömäksi? Ja oletpa todellakin päästäsi vialla! Mitä sinä tänään päivällisissä teit? kuinka kielesi kääntyikään tsaaria vastustamaan? Tiedätkö, kuka hän on ja kuka sinä?

      – Tiedän, isä, ja tiedän, että hän siitä kiitti minua. Mutta kuitenkaan en saata jäädä.

      1

      Venäläinen ylimys. Suoment.

      2

      Naisen nimi.

      3

      Muinoin maaherra.

      4

      Kuleksivia, uskonnollisista haaveiluista heikkomielisiksi tulleita henkilöitä, joita kansa kunnioittaa, nimittäen heitä myöskin "autuaiksi".

      5

      Päähine, jota vaimot Venäjällä käyttävät.

      6

      Juhla, joka vietetään seitsemäntenä päivänä pääsiäisestä.

      7

      Suuri kylä maantien varrella, kauppala, esikaupunki.

      8

      Ensiluokan luostari.

      9

      Gudok, kolmikielinen viulu: volinka, säkkipilli; balalaika, venäläinen kantele.

      10

      Eräs harpunlaji.

      11

      Venäläinen historiankirjoittaja Karamsin.

      12

      Perintöruhtinas.

      13

      Hevoskarja.

      14

      Venäläisten naisten käyttämä ihokas.