Ruhtinas Serebrjani: Kertomus Iivana Julman ajoilta. Tolstoy Aleksey Konstantinovich

tähden? anna anteeksi röyhkeä kysymykseni.

      Morosov huokasi.

      – Sen tähden että pysyn vanhoissa tavoissa, suojelen bojarin kunniaani, enkä kumartele uusille tulokkaille!

      Tätä sanoessaan hänen muotonsa synkkeni, ja hänen silmänsä saivat tuiman katseen.

      Hän kertoi riidastaan Godunovin kanssa, valittaen katkerasti tsaarin väärämielisyyttä.

      – Paljon, ruhtinas, paljon on Moskovassa toisin, kuin oli, siitä ajoin, jolloin hallitsija Venäjään laittoi opritshninan!

      – Mutta mistä se semmoinen opritshnina on, bojari? Tapasin minä opritshnikeitä, vaan en pääse selville.

      – Olemme näköään vihoittaneet Jumalaa, Nikita Romanitsh! Hän on pimentänyt tsaarin kirkkaat silmät! Kun kielittelijät valehtelivat Silvesterin ja Adashevin kavaltaneen, kun tsaari karkoitti heidät luotaan, – silloin olivat meidän onnelliset päivämme päättyneet! Äkkiä alkoi Iivana Vasiljevitsh meitä epäillä, meitä, uskollisia palvelijoitaan! Hän rupesi juttelemaan kavaltamisesta, salavehkeistä, mikä ei miehelle mieleenkään pälkähtäisi. Mutta tulokkaatpa iloitsivat, ja nyt he alkoivat kuiskaten syyttelemään bojareja, mikä kateudesta, mikä toivoen itselleen suosiota, – ja kaikille hän alkoi kallistaa korvansa. Kellä oli vihankaunaa, niin ei muuta kuin kielittämään vihamiestään, että tämä on muka puhunut pahaa tsaarista, tahtoo muka korottaa tattarilaisten kaanin tahi (Puolan) kuninkaan valtaistuimelle. Ja silloin he, kirotut, pelkäämättä Jumalan kauheata tuomiota, tekivät ristiä suudellen vääriä valoja, ja väärensivät käsialat kirjeissä. Monta viatonta ihmistä viskattiin vankeuteen, Nikita Romanovitsh, ja pantiin piinapenkille. Ken vain tahtoi, se myös sanoi itsellään olevan hallitsijalta luvan. Muinoin oli niin, että jos joku kanteli sinun päällesi, hänen itsensä täytyi myös syytöksensä todistaa; mutta nyt, – kuinka jonkin joutava syytös lieneekin, sinut otetaan ja piinataan yhden ainoan lauseen johdosta. Raskas aika on tullut, Nikita Romanovitsh. Sellainen kauhu on tsaariin, jommoista ei ammoisista ajoista ole nähty. Piinapenkkejä seurasivat mestaukset. Ja ketä sitten mestattiin!.. Mutta sinä, ruhtinas, olet kai jo kuullut tästä puhuttavan?

      – Olen, bojari, mutta hämärästi. Vitkaan viestit saapuvat Litvaan. Toiseksi, mitä siinä on ihmettelemistä? Onhan tsaarilla valta rangaista pahantekijöitään.

      – Kellä olisi sitä vastaan sanottavaa, ruhtinas! Siksipä hän on tsaari, jotta voisi rangaista ja armahtaa. Mutta sepä juuri pahinta, ettei pahantekijöitä mestattu, vaan aina hallitsijan uskollisia palvelijoita; rajamaaherra Adashev (Aleksein veli) alaikäisine poikineen; kolme Satinia; Ivana Shishkin vaimoineen ja lapsineen sekä vielä monta muuta syytöntä.

      Mielipaha kuvastui Serebrjanin kasvoissa. – Bojari, siihen tsaari ei varmaankaan ole syynä, vaan hänen korvaankuiskuttajansa!

      – Oi, ruhtinas! Katkerata on lausua ja kauheata ajatella! Ei yksinään korvaankuiskuttajain panetuksista tsaari alkanut vuodattaa viatonta verta. Kas tässä, vaikkapa Basmanov, tsaarin uusi hovimarsalkka, rukoili hallitsijaa rankaisemaan ruhtinas Obolenski-Ovitshinaa jostakin sopimattomassa sanasta. Mitäpäs tsaari teki? Päivällistä syödessä pisti hän omalla kädellään puukon ruhtinaan sydämeen!

      – Bojari, huudahti Serebrjani, hypähtäen sijaltaan: – jos joku toinen olisi sen minulle sanonut, olisin häntä nimittänyt panettelijaksi! Olisin itse käynyt häneen käsiksi!

      – Nikita Romanovitsh, vanha olen panettelemaan, ja ketä sitten? Omaa hallitsijaani!

      – Anna anteeksi, bojari. Mutta mitäs ajatella sellaisesta muutoksesta!

      Eiköhän vaan tsaari ole noiduttu?

      – Saattaa olla, ruhtinas. Mutta istu, kuuntele lisää: Toisen kerran Iivana Vasiljevitsh alkoi juovuttuaan (sitä ajatteleminenkin on häpeällistä!) lemmikkiensä keralla tanssia, naamarit silmillä. Siellä oli bojari ruhtinas Mihailo Repnin. Hän rupesi surusta itkemään. Nytpä rupesi tsaari panemaan hänellekin naamaria silmille. "En," Repnin sanoi, "sitä en tee, että häpäisisin bojarin arvoni", ja tallasi jaloillaan naamaria. Viiden päivän kuluttua oli hän tsaarin käskystä tapettu Herran temppelissä.

      – Bojari! Jumala meitä rankaisee!

      – Tapahtukoon Hänen pyhä tahtonsa meidän kanssamme, ruhtinas. Mutta kuuntele pitemmältä. Mestauksista ei loppua tullut. Joka päivä juoksi verta sekä mestauspaikalla, että vankiloissa ja luostareissa. Joka päivä vangittiin bojarien orjia ja kuletettiin piinakammioon. Moni tulella kidutettuna tunnusti itsensä syylliseksi, mutta puhui pelosta pahaa bojaristaan. Ne taas, jotka eivät tahtoneet jättää sielujaan helvetin liekeille, vaan todistivat bojarien syyttömyyttä, ne juuri joutuivat kuoleman omiksi. Moni kärsi totuuden tähden, ja moni saavutti marttyyriruunun, Nikita Romanovitsh! Ajoittain tsaari tuli ikäänkuin tuntoonsa, katui, rukoili ja itki, sekä nimitti itseään murhaajaksi ja verikoiraksi. Hän lähetti eri luostareihin lahjoja ja käski surmatuille lukea sielumessuja. Katumusta teki Iivana Vasiljevitsh, mutta ei kauan, ja mitä hän ei keksinyt! Kuuntele, ruhtinas. Minä herään eräänä aamuna ja huomaan suuren hälinän. Kansa hajosi eri tahoille kaduilla, mikä juoksi Kremliin, mikä Kremlistä. Kaikki ääntävät: "hallitsija matkustaa pois, tietämätöntä minne!" Kylmät väreet puistelivat minua. Puen päälleni, istun ratsun selkään; kaikilta tahoilta bojareita kiiruhtaa Kremliin, mikä ratsain, mikä jalkasin, vallan kuin alhainen mies, eipä kukaan ajattele arvoaan! Saavuttiin Iverskin portille – näemme, sotilaita tulee ulos; kansa kohta peräytyy heidän edestään. Sotilaiden jälestä tulee reki, siinä istuvat tsaari, tsaaritar ja tsarevitsh. Tsaarin rekeä seuraa suuri joukko rekiä, niissä on tsaarin koko irtaimisto, kaikki aarteet, kaikki kotitarpeet; rekien perästä tulee maaherroja, aatelismiehiä, virkamiehiä, sotilaita, ja kaikensäätyisiä henkilöitä – kaikki lähtivät Kremlistä. Me aioimme syöstä tsaarin reelle, mutta eivät päästäneet meitä sotilaat; sanoivat: hallitsija ei ole käskenyt. Ja jono venyi pitkin Moskovata ja katosi esikaupunkien taakse.

      Me palasimme kotiimme ja odotimme kauan, että eikö tsaari muuta mieltänsä, eikö käänny takasin? Kuluu viikko, hänen korkeapyhäisyytensä (metropoliitta) saa kirjeen: hallitsija kirjoittaa, että minun sydämeni on sangen surullinen, mutta koska en enään tahdo kärsiä teidän kavalia juonianne, jätän valtakuntani ja kuljen, kuhun Jumala minulle tietä osoittaa! Kun tieto tästä levisi, alkoi Moskovassa valitus: tsaari-isä hylkäsi meidät. Kuka nyt on meitä hallitseva?

      Turhaa on totuutta salata, julma oli Iivana Vasiljevitsh, mutta olihan Jumala itse asettanut hänet hallitsijaksemme, ja näköään oli se Jumalan tahto, että tsaari rankaisi meitä, puhdistuaksemme synneistämme. Me kokoonnuimme neuvottelemaan ja päätimme kaikki miehissä lähteä tsaaria etsimään, heittäytyä hänen jalkoihinsa ja itkeä. Olimme saaneet tietää tsaarin pysähtyneen Aleksandrovskajan kauppalaan, ja on siihen kauppalaan täältä päälle kahdeksankymmentä virstaa. Rukoiltuamme Jumalaa, läksimme. Kun kaukaa näimme kauppalan, vielä kerran rukoilimme; alkoi tuntua kamalalta, ei sen takia, että tsaari surmauttaisi meidät, vaan sentähden ettei hän päästäisi meitä puheilleen. Mutta ei mitään tapahtunut. Tsaari laski meidät luokseen. Kun astuimme sisään, niin, uskotko, bojari, emme tunteneet Iivana Vasiljevitshia! Kasvotkaan eivät olleet hänen, ja tukka ja parta olivat melkein kokonaan lähteneet. Mikä häneen oli tullut? Tsaari on, eikä kuitenkaan ole tsaari! Kauan hän puheli kanssamme: soimasi meitä olemattomista kavaluuksista, luetteli meille kaikki rikoksemme, joita itse emme tienneet tehneemme, ja sanoi vihdoin, että ainoastaan hurskasten piispojen rukouksesta ryhdyn taas hallitukseen, mutta sen teen yhdellä ehdolla. Sitten ojensi armollisesti kätensä suudellaksemme ja päästi meidät menemään.

      – Ja minkä ehdon hän säilytti itselleen? – kysyi Serebrjani.

      – Kohtapa näet, ruhtinas; kuuntele: kului viikkoa kolme, Iivana Vasiljevitsh saapui Moskovaan. Syntyi suuri ilo, sellainen ilo, ettei pääsiäisenäkään moista ole. Nyt kutsutti hän meidät sekä papiston neuvoskokoukseen. Kun olimme kokoontuneet, selitti hän meille, että minä ainoastaan sitä varten otan hallituksen vastaan, jotta rankaisisin pahantekijöitäni,