Kaksi kaupunkia. Dickens Charles

rinnalleen ja lennättämällä hänet vastaiselle seinälle.

      ("Luulen varmaan, että se on mies!" ajatteli herra Lorry hengästyneenä törmätessään vasten seinää.)

      "Mitä te siinä töllistätte!" ärjyi tämä olento ravintolan palvelijoille. "Menkää toki noutamaan jotain, ja älkää minua katselko. Minussa kait on paljonkin katseltavaa, vai mitä? Miksette mene? Minä ilmoitan teille, että ellette kiiruimman kautta mene noutamaan hajusuolaa, kylmää vettä ja etikkaa, menen minä itse!"

      Palvelijat hajosivat tuota pikaa toimittamaan näitä apukeinoja, ja nainen nosti varovasti potilaan sohvalle ja hoiteli häntä taitavasti ja hellästi kutsuen häntä "aarteekseen, pikku linnukseen", ja levittäen hänen kultaisia hiuksiaan hajalleen huolellisesti ja ylpeydellä.

      "Ja te ruskeapukuinen siinä!" sanoi hän suuttuneena kääntyen herra Lorryn puoleen. "Ettekö voinut sanoa hänelle sanottavaanne peloittamatta häntä kuoliaaksi? Katsokaa hänen kauniita, kalpeita kasvojaan ja kuinka hänen kätensä ovat kylmät. Onko tämä pankkimiehen työtä?"

      Herra Lorry hämmentyi niin sanomattomasti tästä vaikeasta kysymyksestä, että hän vain loitolta nöyrästi ja paljon laimeammalla osanotolla taisi seurata voimakkaan naisen toimia, kun tämä, karkoitettuaan ravintolan palvelusväen tiehensä, uhkaamalla salaperäisesti sanoa heille jotain – hän ei sanonut mitä, jos he jäisivät sisälle töröttämään – sai hoidokkaansa tointumaan asteettain kiihtyvillä hyväilyillä ja nojaamaan väsyneen päänsä hänen olkapäänsä varaan.

      "Toivon hänen nyt toipuvan", sanoi herra Lorry.

      "Se ei ole ainakaan teidän ansionne, te ruskeapukuinen siinä.

      Suloinen lemmikkini."

      "Toivon, että seuraatte neiti Manettea Ranskaan," sanoi herra Lorry laimeasta myötätuntoisuudesta.

      "Se on hyvin todenmukaista!" vastasi voimakas nainen. "Luuletteko että Sallimus olisi asettanut minut elämään saareen, jos se olisi määrännyt minun matkustamaan poikki suolaisen meren?"

      Koska tämä oli uusi, vaikeasti vastattava kysymys, vetäytyi herra

      Jarvis Lorry pois harkitsemaan sitä.

      VIIDES LUKU

      Viinitupa.

      Suuri viinitynnyri oli pudonnut kadulla ja särkynyt. Sitä purettaessa kuormasta tapahtui onnettomuus; tynnyri putosi alas romahtaen, vanteet katkesivat, ja siinä se nyt makasi katukivillä ihan viinituvan oven ulkopuolella kuin murskattu saksanpähkinä.

      Kaikki naapurit olivat jättäneet työnsä tai unohtaneet laiskuutensa ja hyökänneet viiniä juomaan. Rosoiset, säännöttömät kivet sikin sokin kivitettyinä ja aivan omiaan turmelemaan kaikkien jalkoja, jotka niitä lähestyivät, olivat hajottaneet sen pieniin lätäkköihin; nämät olivat nyt mitkä enemmän, mitkä vähemmän ihmisjoukon saartamat, aina suuruutensa mukaan. Jotkut miehet polvistuivat, muodostivat kousikan käsistään ja alkoivat latkia suuhunsa tai kokivat auttaa naisväkeä, joka kumartui heidän olkansa yli saadakseen hiukan särvityksi ennenkuin viini valui kuiville heidän sormistaan. Toiset taas pistivät lätäkköihin pieniä, pahanpäiväisiä saviastioita tahi naisten päähuiveja, joita he sitten väänsivät lasten suuhun, muutamat rakensivat pieniä valleja katuloasta estääkseen viiniä valumasta pois, toiset, jotka saivat ohjeita katsojilta yläkertain ikkunoissa, hyökkivät milloin sinne, milloin tänne pysäyttämään pieniä viinipuroja, jotka virtasivat uusille urille, tarttuivat käsiksi likomärkiin ja pohjasakan värjäämiin tynnyrinpalasiin, nuolivat, vieläpä pureksivatkin innolla ja maulla kosteita, viinissä lahonneita palasia. Ei löytynyt mitään lokaviemäriä, jonka läpi viini olisi voinut valua pois, siksipä tuli kaikki viini kootuksi ja sen ohessa kasattiin vielä niin paljon katulokaa, että näytti kuin olisi kadunlakaisija ollut kadulla toimessa, jos kukaan sikäläisiin oloihin perehtynyt olisi uskonut sellaista ihmettä.

      Kimakkata naurua, melua ja hilpeitä ääniä – miesten, naisten ja lasten – raikui kadulla näitten viinikestien aikana, ei lainkaan raakaa, vaan hyvin leikkisää. Siinä ilmeni omituinen toveruushenki, merkillinen halu kaikissa liittäytyä toisiinsa, joka pani iloisimmat ja huolettomimmat syleilemään toisiaan, kujeillen juomaan toistensa maljoja, puristamaan käsiä, tanssimaan käsikkäin joukoissa. Kun viini oli lopussa ja ne paikat, missä sitä viljavimmin vuoti, olivat sormin raapitut ristiin rastiin, päättyivät nämät kujeet yhtä nopeasti kuin olivat alkaneetkin. Mies, joka jätti sahansa halkoon, jota hän oli sahaamassa, tarttui siihen uudestaan, nainen, joka jätti kynnykselle pienen kuuman tuhkapannunsa, jolla hän oli koettanut huojentaa tuskaa omain ja lastensa mehuttomissa sormissa ja varpaissa, palasi sen ääreen, miehet, jotka paljain käsivarsin, hiukset vanuksissa, kalpeine kasvoineen olivat nousseet päivän valoon pimeistä kellareistaan, poistuivat sinne takasin; ja näyttämö peittyi hämärään, joka oli sille enemmän luonnonomainen kuin päivänpaiste.

      Viini oli punaviiniä ja oli värjännyt maan ahtaalla kadulla Saint-Antoinen esikaupungissa Pariisissa, jossa se oli läikkynyt maahan. Se oli tahrannut monta kättä, monet kasvot, monet avojalat ja monet puukengät. Sahaavan miehen kädet jättivät hänen sahatessaan punaisia pilkkuja halkoihin, vaimo, joka istui lastaan imettämässä, oli tahrannut otsansa vanhalla rievulla, jonka hän oli käärinyt päähänsä taas. Ne, jotka ahnehtivat viinitynnyrin sirpaleita, saivat tiikerintäpliä suunsa kohdalle, ja muuan näin tahrattu koiransilmä, jonka päälaella pitkä, likainen pussi toimitti yömyssyn virkaa, töhersi seinälle, viininsakkaan pistetyllä sormellaan sanan – verta.

      Aika oli tuleva jolloin sitäkin viiniä kaadettiin katukiville roiskuttamaan punaisia pilkkuja monen päälle.

      Ja nyt kun Saint-Antoinen yli oli levinnyt pilvi, jonka satunnainen päivänsäde oli poistanut hänen pyhiltä kasvoiltaan, oli pimeys siellä synkkä – kylmyys, lika, sairaus, tietämättömyys ja puute – siinä ne ylhäiset herrat, jotka palvelivat hänen pyhyyttään – kaikki mahtavia ylimyksiä, mutta varsinkin viimemainittu. Näytteitä kansasta, jota on myllyssä jauhamistaan jauhettu – ei satumyllyssä, joka jauhaa vanhat nuoriksi – , värisi joka nurkassa, kulki edestakaisin joka ovessa, tirkisteli joka ikkunasta, liehui jokaisen rääsyn kintereillä, joka tuulessa heilui. Mylly, joka ne oli rusentanut, jauhoi nuoret vanhoiksi; lasten kasvot olivat vanhat ja äänet totiset; sekä niitten että aikuisten kasvoissa oli nälkä jokaiseen vanhuuden ryppyyn uurtanut nimensä. Se hallitsi kaikkialla. Nälkä työnnettiin ulos korkeista taloista niitten kurjien vaaterepaleitten mukana, jotka riippuivat tangoilla ja köysillä, nälkä paikattiin niissä oljilla, rievuilla, puulla ja paperilla, nälkä ilmestyi jokaisessa pahasessa puupalikassa, jonka mies sahasi poikki; nälkä tuijotti alas savuttomista savupiipuista ja säpsähti likaisilla kaduilla, missä rikkojen joukossa ei löytynyt mitään ruuan jätteitä. Nälkä oli leipurin hyllyn ja jokaisen hänen vaillinaisessa leipävarastossaan olevan kyrsän päällekirjoituksena. Makkarapuodissa se piili jokaisessa kuolleesta koirasta valmistetusta tavarassa, jota siellä kaupittiin. Nälkä kalisti kuivia luitaan kastanjissa paahtouunissa, se leikattiin pikkumuruihin, kun muutamia kurjia perunaviipaleita paistettiin kuorineen parissa inhottavassa öljytippasessa.

      Sen olinpaikka oli sille kaikin puolin varsin sopiva. Kaitainen, mutkainen katu täynnä hajua ja saastaisuutta, ja sen poikki toisia kaitaisia, mutkaisia katuja, kaikki haiskahtaen rääsyille ja yömyssyille ja kaikissa näkyvissä esineissä kolkko, turmiollinen leima. Kansan kiihoittuneessa katseessa asui kumminkin petoeläimen vaisto siitä, että vielä ehkä voisi kääntyä ja näyttää hampaita. Vaikkapa allapäin ja hiipiväisiä olivat, näki kuitenkin heidän joukossaan leimuavia katseitakin, yhteenpuristuneita huulia, jotka olivat kalpeat vaikenemisesta ja rypistyneitä otsia, jotka muistuttivat melkein hirsipuunnuoria. Kyltit (joita oli melkein yhtä tiheässä kuin kauppapuoteja) olivat kaikki surkeita puutteen kuvia. Teurastajan ja ruokakauppiaan kyltissä näkyi vain laihimpia lihakappaleita, leipuri taas maalasi siihen laihoista kyrsistään halvimmat. Viinituvan kyltille kömpelösti piirretyt olennot näyttivät napisevan huonon viininsä ja oluensa vajanaista mittaa, mulkoillen toisiinsa siinä tuttavallisesti istuessaan. Ainoastaan työkalut ja aseet olivat hyvässä kunnossa; terässepän veitset ja