Kaksi kaupunkia. Dickens Charles

Sitten vei hän nuoren naisen takaisin tuolille istumaan, ja nojaten vasenta kättään sen selkänojaan, oikealla kädellään sivellen milloin leukaansa, milloin nykäisten peruukkiaan korvain kohdalle, milloin käyttäen sitä antamaan pontta sanoilleen, silmäili hän tyttöä, tämän istuessa silmät häneen tähdättyinä:

      "Neiti Manette, minä se olin. Ja te olette näkevä, kuinka oikeassa olin äsken puhuessani itsestäni, kun sanoin, ettei minulla ole tunteita, että kaikki suhteeni kanssaihmisiini ovat vain asioimissuhteita, te näette kuinka oikeassa olen, kun ajattelette, etten ole nähnyt teitä kertaakaan sen jälkeen. En, te olette siitä pitäin ollut Tellsonin toiminimen holhokki, ja minä olen siitä pitäin hoitanut muita Tellsonin pankin asioita. Tunteita! Minulla ei ole niihin aikaa eikä tilaisuutta. Minun koko elämäni, neiti, kuluu äärettömän rahamankelin pyörittämisessä."

      Pidettyään tämän merkillisen esitelmän jokapäiväisistä toimituksistaan, silitti herra Lorry keltaista peruukkiaan molemmin käsin, (perin turhaa työtä, sillä sen kiiltävä pinta oli niin sileä, ettei se kummemmaksi voinut tulla) ja asettui entiseen asentoonsa.

      "Tähän asti, neiti, (kuten huomautitte) oli tämä kaivatun isänne tarina. Mutta nyt muuttuu kertomukseni. Jos isänne ei olisikaan kuollut kuollessaan – elkää säikähtykö! Mitenkä te säpsähditte!"

      Kovin säpsähtikin neiti Manette. Ja hän tarttui herra Lorryn ranteeseen molemmin käsin.

      "Minä pyydän teitä", sanoi herra Lorry rauhoittavalla äänellä, siirtäen vasemman kätensä tuolin selkänojalta rukoileville sormille, jotka kovasti vavisten kouristivat häntä; "minä pyydän, hillitkää mielenliikutustanne – tämä on vain asioita. Kuten aioin sanoa – "

      Tytön katse saattoi hänet niin pois tolalta että hän vaikeni, hämmentyi ja alkoi uudelleen:

      "Kuten aioin sanoa; ellei herra Manette olisikaan kuollut, jos hän olisi äkkiä ja hiljaisesti kadonnut; jos hän olisi hävinnyt; kukatiesi minnekkä kamalaan paikkaan, jossa ei mikään viekkaus tavannut hänen jälkiään; jos hänellä oli vihollinen, jokin maamies, joka taisi käyttää häntä vastaan erikoisoikeutta semmoista, josta eivät rohkeimmatkaan ihmiset tuolla puolen Kanaalin uskalla kuiskaamallakaan puhua; esimerkiksi erikoisoikeutta täyttää lanketti ja sen nojalla työntää kenen tahansa vankilaan unohtumaan epämääräiseksi ajaksi; jos hänen vaimonsa olisi huutanut avukseen kuningasta, kuningatarta, hovia, papistoa, saadakseen jotain tietoa hänestä – vaan kaikki turhaan; – silloin olisi isänne tarina ollut tämän onnettoman herran, Beauvaisin lääkärin tarina."

      "Minä vannotan teitä enemmän kertomaan, sir?"

      "Sen kyllä teen. Se on juuri aikomukseni. Voitteko kestää sitä?"

      "Voin kestää mitä tahansa, paitsi tätä epävarmuutta, jossa minut tällä hetkellä pidätte."

      "Te puhutte tyynesti – ja te olette tyyni. Sepä hyvä (sanat osottivat enemmän tyytyväisyyttä kuin hänen käytöksensä). Vain asioita. Pitäkää sitä asiana – asiana joka on toimittava. Jos nyt tämän lääkärin vaimo, vaikkakin luonteeltaan rohkea ja luja, olisi kärsinyt tästä niin suunnattomasti ennen kuin pikku lapsensa syntyi…"

      "Se pieni lapsi oli tytär, sir."

      "Niin, tytär. Tä – mä – on – asia – älkää olko levoton. Neiti, jos tämä rouva raukka oli kärsinyt niin suunnattomasti ennenkuin pikku lapsensa syntyi, että hän tahtoi säästää lapsiraukkaa perimästä kärsimäänsä kidutusta kasvattamalla hänet siinä uskossa, että hänen isänsä oli kuollut – ei, älkää polvistuko! Taivaan tähden, miksi polvistutte eteeni."

      "Että sanoisitte minulle totuuden oi! rakas, hyvä, armelias herra, että sanoisitte minulle totuuden."

      "Tämä on vain asia. Te hämmennätte minut ja kuinka voin suorittaa asiani, kun olen hämmentynyt. Olkaamme selväpäiset. Jospa te nyt esimerkiksi olisitte kiltti ja sanoisitte minulle, paljonko yhdeksän kertaa yhdeksän penceä on, tai kuinka monta killinkiä menee kahteenkymmeneen guineaan, olisi se hyvin virkistävää. Olisin silloin paljon rauhallisempi teihin nähden."

      Vastaamatta suoranaisesti tähän kehoitukseen, istui neiti Manette niin hiljaa tuolilla, jolle herra Lorry oli hänet lempeästi nostanut, ja hänen kätensä, jotka yhä kouristivat vanhan herran rannetta, tuntuivat niin paljon tukevammilta, että herra Jarvis Lorrykin siitä kävi jonkun verran rauhallisemmaksi.

      "Oikein, oikein. Rohkeutta. Tämä on vain asia. Teillä on asia suoritettavana – hyödyllinen asia. Neiti Manette, äitinne menetteli näin. Ja kuollessaan – hänen sydämmensä murtui luulen – tiedusteltuaan lakkaamatta isänne kohtaloa – kuollessaan jätti hän teidät, kaksivuotiaana, kasvamaan kukoistavaksi, kauniiksi ja onnelliseksi, eikä teidän nuorta elämätänne varjostanut pimeänä pilvenä epätietoisuus isänne kohtalosta, siitä, kuluttiko hän ennenpitkää sydämmensä vankilassa tahi riutuuko hän yhä siellä hiljakseen vuodesta toiseen."

      Näin sanoen katseli herra Lorry ihailevan säälivästi aaltoilevia kultakutreja, kuin olisi hän mielessään arvellut, että ne kenties jo vivahtavat harmaalle.

      "Te tiedätte, ettei vanhemmillanne ollut suurta omaisuutta, ja mikä oli, varattiin äidillenne ja teille. Rahoihin nähden ei ole tehty uutta löytöä, eivätkä ne ole muutenkaan karttuneet, mutta – "

      Hän tunsi rannettaan puristettavan kovemmin ja hän vaikeni. Otsan ilme, joka oli niin herättänyt hänen erityistä huomiotaan ja joka nyt oli liikkumaton, oli kasvanut tuskaksi ja kauhuksi.

      "Mutta hän on – on löytynyt. On elossa. Hyvin muuttunut hän luultavasti on, mahdollisesti vain rauniona; vaikka toivokaamme parasta. Eläähän hän toki. Isänne on viety erään vanhan palvelijan luo Pariisiin, ja sinne me nyt menemme, minä todistaakseni kuka hän on, jos voin, te lahjoittaaksenne hänet jälleen elämälle, rakkaudelle, velvollisuudelle, levolle ja lohdutukselle."

      Väristys kävi läpi tytön ruumiin ja tarttui myös herra Lorryyn. Matalalla, selvällä, kauhun valtaamalla äänellä, kuin olisi hän puhunut unessa, lausui nuori nainen:

      "Minä saan nähdä hänen haamunsa! Hänen haamunsa se on oleva – ei hän!"

      Herra Lorry taputti hiljalleen hänen käsiään, jotka pitelivät hänen käsivarttaan. "No, no. Kas niin, kas niin! Nyt tiedätte kaiken, sekä hyvän että pahan. Te olette jo matkustanut kappaleen matkaa vääryyttä kärsineen miesraukan luo, ja kauniin merimatkan ja hauskan maamatkan jälkeen olette hänen luonaan."

      Neiti Manette kertoi samalla äänellä, nyt vain kuiskaten: "olen ollut vapaa, olen ollut onnellinen, mutta hänen haamunsa ei ole koskaan vainonnut minua."

      "Vielä sananen", sanoi herra Lorry, koettaen näihin sanoihin painoa antamalla kääntää tytön huomion puoleensa: "hän on löytynyt toisen nimisenä, hänen oikea nimensä on aikoja sitten unohtunut tai kauvan ollut salattu. Olisi varsin turhaa tiedustella tätä asiaa, olisi varsin turhaa koettaa tiedustella onko hän ollut unohduksissa vuosikausia, vaiko aina pidetty vankina ehdon tahdoin. Olisi turhan turhaa nyt ruveta mitään tiedustelemaan, sillä se olisi vaarallista, parasta olla mitään puhumatta asiasta kenellekään, ja – kaikessa tapauksessa – parasta ajaksi poistaa hänet Ranskasta. Minäkin – vaikka englantilaisena hyvässä turvassa – ja Tellsonilaisetkin, vaikka ovat niin tarpeelliset Ranskan krediitille, mekin kartamme puhua sanaakaan tästä asiasta. Minä en säilytä ainoatakaan paperilappua, joka peittelemättä viittaisi siihen. Tämä on kauttaaltaan salainen toimi. Valtakirjani, ohjeeni, muistiinpanoni sisältyvät kaikki tähän ainoaan riviin: 'elämään palautettu', joka voi merkitä mitä tahansa. Mutta mitä nyt? Hän ei kuule sanaakaan! Neiti Manette!"

      Hiljaa ja ääneti, nojaamatta edes tuoliin, aivan tiedotonna ja silmät avoinna istui hän kertojaan tuijottaen, ja näytti ikäänkuin olisi viimeinen ilme ollut uurrettu tai poltettu hänen otsaansa. Niin lujaan piteli hän herra Lorryn käsivartta, että tämä pelkäsi vahingoittavansa häntä, jos hän vapautuisi, siksi huusi hän ääneen apua, liikahtamatta paikaltaan.

      Hurjannäköinen nainen