Kaksi kaupunkia. Dickens Charles

minulta hänen tuskansa, itkekää sitä, itkekää sitä. Itkekää silloin hänen puolestaan ja minun! Kiittäkää Jumalaa, hyvät herrat! Tunnen hänen pyhät kyyneleensä kasvoillani, ja hänen nyyhkytyksensä tunkevat sydämmeeni, oi! katsokaa, kiittäkää Jumalaa puolestamme, kiittäkää Jumalaa!"

      Suutari oli vaipunut nuoren tytön syliin ja hänen päänsä oli joutunut hänen rinnoilleen. Tämä näky oli niin liikuttava ja samassa niin kauhea kaiken sen hirvittävän vääryyden ja kärsimyksen tähden, mikä siihen liittyi, että molemmat katselijat peittivät kasvonsa.

      Kun hiljaisuus ullakkokamarissa oli kauvan ollut häiritsemättä ja vanhuksen kuohuva povi ja värisevä ruumis jo aikoja oli vaipunut siihen lepoon, joka aina seuraa kaikkia myrskyjä – vertauskuva ihmiskunnalle siitä levosta ja rauhasta, johon elämän myrskynkin viimein täytyy vaieta – astuivat he esiin nostaakseen maasta isän tyttärineen. Ensimainittu oli vähitellen vaipunut laattialle ja makasi siinä lamautuneena, aivan horrostilassa. Tytär oli painautunut häneen ja tuki käsivarrellaan hänen päätään, ja hänen hiuksensa aaltoilivat vangin ylitse, suojellen häntä valolta.

      "Jos häntä häiritsemättä", sanoi neiti Manette, ojentaen kätensä herra Lorrylle, joka useita kertoja niistettyään nenäänsä, nojautui heidän puoleensa, "voisi järjestää asiat niin, että saattaisimme jättää Pariisin nyt heti, että veisimme hänet suoraa päätä tästä huoneesta…"

      "Ajatelkaahan toki onko hänessä miestä lähtemään nyt matkalle?" kysyi herra Lorry.

      "Ennemmin hän sen kestää, luulisin, kuin jäädä tähän, hänelle niin hirvittävään kaupunkiin."

      "Se on varma", sanoi Defarge, joka oli polvistunut, paremmin nähdäkseen ja kuullakseen. "Ja ennen kaikkea on parasta, että herra Manette lähtee Ranskasta tiehensä. Sanokaa, menenkö vuokraamaan vaunut ja postihevoset."

      "Se on toimitettava asia", sanoi herra Lorry, palaten entiseen, säännölliseen käytöstapaansa, "ja missä sellainen on suoritettava, on paras minun se suorittaa."

      "Olkaa siis hyvä", pyysi neiti Manette, "ja jättäkää meidät tänne. Te näette mitenkä hän on tyyntynyt, eikä teidän nyt tarvitse huolehtia jättää minut hänen luokseen. Ja minkä vuoksi te pelkäisitte? Lukitkaa vain ovi, ettei kukaan meitä häiritse, enkä epäile että palatessanne tapaatte hänet yhtä tyynenä kuin nytkin. Kaikessa tapauksessa vaalin minä häntä kunnes palaatte, ja sitten kuletamme hänet heti täältä pois."

      Sekä herra Lorry että Defarge olivat sangen haluttomat tähän ehdotukseen, ja toinen heistä olisi mieluummin jäänyt heidän seurakseen. Mutta kun paitsi hevosia ja ajopeliä myös oli hankittavana passit ja aika oli täpärällä, sillä päivä läheni loppuaan, päättivät he viimein kiireesti jakaa keskenään välttämättömimmät tehtävät ja kiiruhtivat niitä toimittamaan.

      Pimeän tullessa kallisti tytär päänsä kovalle permannolle isän viereen ja katseli häntä. Pimeys pakeni, ja he makasivat molemmat hiljaa, kunnes valonsäde kiilui läpi seinän rakosten.

      Herra Lorry ja herra Defarge olivat saaneet kaikki valmiiksi matkaa varten, ja toivat paitsi matkavaippoja ja peitteitä, myöskin leipää, lihaa, viiniä ja lämmintä kahvia. Herra Defarge pani eväät ja kädessään olevan lampun suutarin rahille (huoneessa ei ollut muita kaluja kuin se ja olkinen vuode), jonka jälkeen hän ja herra Lorry herättivät vangin ja auttoivat hänet jaloille.

      Ei mikään ihmisjärki olisi hänen kasvojensa tylsässä kauhussa saattanut lukea hänen sielunsa salaisuuksia. Tajusiko hän mitä oli tapahtunut, muistiko hän mitä hänelle oli puhuttu, älysikö hän vapaa olevansa – siinä kysymyksiä, joihin ei mikään ihmisäly olisi voinut vastata. He kokivat puhutella häntä, mutta hän oli niin sekasin ja niin hidas vastaamaan, että he säikähtäen hänen hämmennystään päättivät jättää hänet rauhaan. Hänellä oli hurja, hämmentynyt tapa tarttua käsin päähänsä, seikka, jota ei tätä ennen oltu huomattu; mutta jokainen hänen tyttärensä äänensointu tuotti hänelle nautintoa, ja hän kääntyi aina tämän puhuessa häntä kohti.

      Tottunut kun oli pakkoon ja kuuliaisuuteen, söi ja joi hän mitä hänelle annettiin ja pukeutui vaippaan ja muihin hänelle tuotuihin lämpimiin peitteisiin. Hän antoi mielellään tyttärensä pujottaa kätensä hänen käsivarteensa ja tarttui hänen käteensä ja piteli sitä.

      He alkoivat alasmenoa. Herra Defarge kulki edellä lamppu kädessä, herra Lorry päätti tämän pienen kulkueen. He eivät olleet monta askelta astuneet pitkää porraskäytävää, kun Manette pysähtyi tuijottaen kattoon ja seiniin.

      "Tunnetko nämät paikat, isäni? Muistatko tulleesi ylös näitä portaita?"

      "Mitä sanotte?"

      Mutta ennenkuin hän ehti toistaa kysymyksen, mutisi vanki ikäänkuin olisi se hänelle toistettu:

      "Muistanko? En muista. Siitä on niin pitkä aika kulunut."

      Silminnähtävästi ei hän vähääkään muistanut tulleensa vankilasta tähän taloon. He kuulivat hänen mutisevan: "Sataviisi, pohjoinen torni"; kun hän tähysteli ympärilleen, etsivät hänen silmänsä selvästi paksuja vankilanmuureja, jotka niin kauvan olivat häntä ympäröineet. Heidän päästyä pihalle, muutti hän vaistomaisesti askeliaan, kuin olisi hän odottanut nostosiltaa, ja kun sitä ei ollutkaan näkyvissä ja hän näki vaunut ulkona avonaisella kadulla, päästi hän tyttärensä käden ja tarttui taas päähänsä.

      Portilla ei ollut ihmisjoukkoa, ikkunoissa ei näkynyt kurkistelevia päitä, ei edes satunnaista jalkamiestä näkynyt kadulla. Luonnoton hiljaisuus ja jylhyys vallitsi kadulla. Madame Defarge, joka nojautuen ovenpieleen neuloi eikä nähnyt mitään, oli ainoa näkyvissä oleva elävä olento.

      Vanki oli jo astunut vaunuihin tyttärineen, kun herra Lorryn jalka seisahtui vaununastimille, vangin ruikuttavalla äänellä kysellessä suutaritarpeitaan ja lopettamattomia kenkiään. Rouva Defarge huusi paikalla miehelleen käyvänsä ne noutamassa, ja niin hän lähti yhä neuloen, pois lampunvalosta pihan poikki. Hän palasi sukkelasti tuoden ne mukanaan ja pisti ne vaunuihin, ja heti sen jälkeen nojautui hän taas oven pihtipieliin, neuloi, eikä nähnyt mitään.

      Defarge nousi ajurinistuimelle ja komensi: "kaupunginportille!" Postimies läiskäytti ruoskaansa ja vaunut rämisivät tiehensä himmeitten lyhtyjen alla, jotka heiluivat niitten päällä.

      Heiluvien lyhtyjen alla – ne heiluivat aina kirkkaammalla valolla hienommilla kaduilla ja himmeämmin sivukaduilla – ohi valaistujen puotien, rähisevien ihmisjoukkojen, ohi kirkkaasti valaistujen kahvilain ja teatterisisäänkäytävien, karautettiin kaupunginportille. Vahtihuoneen edustalla seisoi sotamiehiä lyhdyt kädessä. "Matkustajat, näyttäkää paperinne!" —

      "Tässä on, herra upseeri", sanoi Defarge, astuen alas vaunuista ja vetäen hänet vakavana syrjään, "tässä on herran passi, tuon valkotukkaisen, vaunussa istuvan, ne jätettiin minun huostaani kuten hän itse … ssa!" Hän alensi äänensä, sotilaslyhdyt liehuivat, muuan virkapukuinen käsivarsi työnnettiin vaunuihin ja käsivarteen kuuluvat silmät katselivat kuin harvinaista näkyä, vanhaa, valkopäistä herraa. "Hyvä on. Eteenpäin!" kuului virkapuvusta. "Hyvästi!" sanoi Defarge. Ja niin sitä ajettiin aina himmeämpien lamppujen ohitse, ulos korkean tähtitaivaan alle.

      Tämän liikkumattoman ja ikuisen valokaaren alla, – ovathan jotkut valot niin kaukana pienestä maapallostamme, että oppineet meille kertovat että on epäiltävää ovatko niitten säteet vielä keksineet sitä pientä pistettä avaruudessa, jossa kärsitään ja toimitaan – olivat yön varjot syvät ja mustat. Kylmänä levottomana väliaikana, aina päivänkoittoon asti, kuiskuttivat ne taas herra Jarvis Lorryn korviin – hänen istuessaan vastapäätä haudattua miestä, joka oli pelastunut, ja tuumiessaan mitkä ylevät sielunvoimat lienevät ijäksi menneet kadoksiin ja mitkä olivat mahdolliset palauttaa entiselleen – tuon vanhan kysymyksen:

      "Toivon, että mielellänne palaatte elämään?"

      Ja vanha vastaus:

      "Enpä tiedä."