Kristityn vaellus. John Bunyan

ne painokset, jotka ilmestyivät Oulussa 1897 ja 1900).

      Jumalan armo ulottuva suurimmille syntisille elikkä Johannes Bunianin kääntymys, kutsumus saarnavirkaan ja vankeus, kirjoitettu häneltä itseltä. Suomenti Jaakko Aulin. Vaasassa 1852.

      "Yhden Kristityn vaelluksen" kirjoittajan Johan Bunianin kertomus hengellisestä koettelemuksestansa. Lyhykäisesti kerrottu. Suomentaja A. J. Weänänen. Helsingissä 1856 (mukaelma).

       Johan Bunianin kertomus hengellisistä kokemuksistaan. Lyhennetty suomennos. [Suom. K. J. Gummerus]. Helsingissä 1863.

      Sen ijankaikkisen ja kaikkivaltiaan kuninkaan Jesuksen Kristuksen pyhä sota pimeyden ruhtinata vastaan ihmisen sielusta, jonka ensin Johannes Bunian, saarnamies Betfortisa, Engelskan kielellä kirjoitti, ja sitte on Saksan ja Ruotsin kielihin käännetty. G. M[onell'i]n suomentama Ruotsin kielestä. Helsingissä 1856. (Uusi kielen puolesta korjattu painos Kuopiossa 1891).

       Johan Bunyanin Ilmestykset. Kuvaus tulevaisesta elämästä, taivaan autuudesta ja helvetin kauhistuksista. Suomensi E. T[örmälä], Tampereella 1889.

      TEKIJÄLTÄ KIRJANSA PUOLUSTUKSEKSI

      Kun kynän ensin otin kätehen'

      Ja työhön ryhdyin, enpä luullut, en,

      Ett' tulis siitä kirja tämänlainen:

      Sen toisin olin suunnitellut vainen.

      Mut tuskin aavistustakaan ol' mulla,

      Niin tällainen vain alkoi siitä tulla.

      Se kävi näin: Kun kerran evankelin

      Mä pyhäin miesten teistä kirjoittelin,

      Niin äkkiä heidän työnsä, toimens' siin'

      Jo alkoi verhoutua vertauksiin.

      Kakskymmentä sai niitä kirjaan heti,

      Kakskymmentä taas taas mukanaan ne veti,

      Ja nytkös tuli tuiki taajaan noita,

      Kuin ahjon sydet syytää kipunoita.

      Ei, aattelin, jos näin te taajenette,

      Niin kiinni teidät kytken, muutoin ette

      Te malta määrääkään, ja kirja, jolla

      Hyv' alku on, ois pian turmiolla.

      Niin tein, mut tarkoitus ei ollut mulla

      Tän kynänkynnön kaikkein käsiin tulla

      Semmoisenaan. En selvill' ollut, miksi

      Ma laittelinkaan kirjaa valmihiksi:

      En naapurien huvitukseks', en,

      Kenties vain omaks' tyydytykseksen'.

      Ei muuta mulla mieless' ollutkaan.

      Ma kirjoittelin ajankuluks' vaan.

      Näin mieli pahemmiss' ei askaroinut,

      Mi töihin kehnoihin ois viedä voinut.

      Ilomielin kynä paperille siirtyi,

      Ja aattehet ne siihen pian piirtyi.

      Kun metodi oi' selvä sekä kuosi,

      Niin puistellen ne paperille vuosi

      Mun kynästäin. Ja niinpä nyt

      On kirja tähän kokoon syntynyt.

      Sai yhteen langan päät. Nyt kirjan' kannoin

      Ma muitten nähdä. Heidän päättää annoin,

      Se kelpaako, vai onko tuomittapa.

      Yks' sanoi: "anna elää", toinen: "tapa";

      Tää: "pane pränttiin, John", tuo: "älä väinkään".

      "Hyv' on", yks' sanoi, toinen: "eipä lainkaan".

      Ma olin ymmällä, mut mietin sitten:

      Kun noin te eri tavoin harkitsitten,

      Niin pränttiin vainenkin se saakohon;

      Saa nähdä sitten, kuka oikeess' on.

      Yks', huomaan ma, sois sen niin kyllä käyvän,

      Vaikk' ei näy toinen siihen yhdistäyvän.

      Mut ken heist' oikein neuvoi, kuka väärään,

      Sen itse kirja ratkaiskoon; niin määrään.

      Ja mietin taas: jos tekisi nyt toisin

      Kuin neuvoi ne, jotk' oitis pränttiin soisi,

      Niin turhaan heidän kanssansa vaan kiistäis

      Ja mielihyvän suuren heiltä riistäis.

      Mut niille, jotka tahtoi kieltää sen,

      Mä sanon: enhän moiti teitä, en.

      Nuo muut ne tahtoi; siispä säästäkäätte

      Te tuomionne, kunnes itse näätte.

      Sit' elles lue, jätä ilman muuta;

      Yks' lihaa söis, ja toinen kaluais luuta.

      Mut paremmin heit' tyynnyttääksen' nyt,

      Ma öisin heiltä hiukan kysellyt.

      Miks'en sais käyttää muotoja mä näitä?

      Miks'en jo yhteen liittäis langan päitä?

      Jos valkea pilvi veden kieltää milloin,

      Niin vettä tuopi musta pilvi silloin.

      Mut toipa se tai tämä; kun käy vaan

      Hopeiset helmet maata kastamaan,

      Niin kuminallenkin kiitoksen maa kantaa:

      Yhdessähän ne heelmä-aarteet antaa;

      Et toisesta siin' erota sä toista.

      Maa janoissansa veden ottaa noista,

      Mut tarpeensa kun sai, pois liiat luopi,

      Ja sade siunaustaan turhaan tuopi.

      Te tiedätte, mitenkä kalamies,

      Kun kalaan läksi, kaikki keinot ties.

      Liikkeellä siinä kalut kaikki: kela

      Ja uistin, rysä, onki, verkko, vela.

      Mut väliin kala onkeen ota ei,

      Mies turhaan verkotkin ja velat vei.

      Hän kätens' silloin kiven alle töytää,

      Ja koura kalan niskaan kenties löytää.

      Kun lintuun lähtee metsämies, ei kukaan

      Vois laskea, mit' ottaakaan hän mukaan:

      Tuliluikun, verkon, tangon, soihdun, kellon.

      [Porokellolla makuusijoiltaan säikytetyt

      linnut lensivät typertyneinä soihdun valoa kohti.

      Samoin meilläkin takavuosina oltiin

      "keppitetrissä". Suomentajan muist.]

      Hän astuu, ryömii, kiertää niemen, pellon;

      Ei sittenkään vaan mieheen suostu metsä,

      Ja turhaan saalistaan nyt silmäilet sä.

      Hän viheltää, puhaltaa pilliin hiessään,

      Mut turhaan, – saalis yhä vaan on tiessään.

      Jos helmi piilee päässä sammakon,

      [Ennen vanhaan luultiin, että

      sammakon päässä on kivi, peräti

      tenhoisa parannus- ja taikakeino.

      Suomentajan muist.]

      Jos kuoressa se osterinkin on,

      Jos sellaist' olennoll' on epatolla,

      Mi