Vaihdokas. Anttila Selma

eikä huoli mistään paitsi siitä yhdestä ainoasta.

      ORAS. Tulee rannalle eikä välitä kassakirjoista eikä pelkää Maria tätiä. Kas – nyt, västäräkki, olet kiikissä. Sano, milloin olet tässä huoneessa aivan yksin?

      ORVOKKI. Päästä irti! Sinä puristat niin kauheasti ja katsot ahnaasti kuin susi. Minä melkein pelkään sinua! (Pääsee irti.)

      ORAS. Vai pelkäät. Älä ole olevinasi. Olet juuri sellainen, jota pitää puristaa melkein kuoliaaksi!

      ORVOKKI. Sano, rakastatko sinä minua oikein – oikealla tavalla?

      ORAS (nauraa ja suutelee). Vieläkö sinä epäilet?

      ORVOKKI (siirtyvät vähitellen sohvaan). Katsos, sinussa on sellainen pakottava voima. Tuntuu kuin aina vain ottaisit, et mitään anna. Sinä pitelet minua kuin aalto rantaa: suutelet ja sitten jätät. Ja kuitenkin minä tahtoisin antaa, antaa itseni kokonaan, ihan, ihan sielua myöten. Ja sinun pitäisi olla minun omani samalla tavalla. Silloin minä olisin onnellinen ja tekisin vaikka, vaikka – työtä! Nyt en viitsi.

      ORAS. Kyllä siihen aina ehtii. Ei, Orvokki, nyt olemme vapaita ja nuoria, elämme ja rakastamme kuin linnut räystäällä. Sano, koska minä saan tulla tänne, koska olet aivan yksin?

      ORVOKKI (kuiskaa). Yöllä. Minä nukun tässä huoneessa. (Peittää kasvonsa Oraan syliin.) Sinä et saa tulla tänne, se olisi niin kauheata.

      Sellaista ei saa tehdä. Minua painaa nytkin kummallinen pelko ja kammo.

      Ei, ei, minä rakastan sinua – en voi enää luopua sinusta!

      (Syleilevät.) Kuule, vaara on meissä itsessämme!

      ORAS (ylimielisesti). Sinähän puhut kuin sunnuntaikoulu! Vaikka olisi tuhat tulisinta vaaraa, niin sinut minä otan. Mitä pelkäisimme? Miksi et uskalla minua rakastaa? Oma on meillä ruumis, oma on meillä henki. Miksi rakkauden riemuja säästelis, kun tuli ruumiissa polttaa? Vaikka tähän tulisi maanalaiset voimat ja vielä kaikki maan päälliset mahdit, niin sinua minä syleilen. Elämäni maljan juon pohjaan saakka, kyllä se tyhjänäkin kuolemalle kelpaa!

      ORVOKKI. Kuule, mennään Heijaan!

      ORAS. Ja sitten minä saatan sinut kotiin.

      ORVOKKI (vetää häntä kädestä). Tule katsomaan! Minulla on salaovi. (Menee Oraan kanssa verhon taa.) Tässä on vaatekomero ja siitä pääsee portaille saakka, otan vain kaksi lautaa seinästä irti. (Tulevat takaisin.) Kun panen laudat paikoilleen valeeseen, ei kukaan huomaa, vaikka käsin koettelisi.

      ORAS. Se on peevelin sukkelaa. Kuka sinulle sellaista on opettanut?

      ORVOKKI. Opettanut! Luuletko sinä minua niin tyhmäksi? Osaan minäkin elää ja olla vapaa.

      ORAS. Voinko minä päästä ulkoa päin portaista sisään?

      ORVOKKI (kuuntelee). Joku tulee. Voit kylläkin, sysää laudat hiljaa sisään päin.

      ORAS (on ottanut taskustaan kuvan). Olen juuri ollut valokuvassa ja tulin oikeastaan näyttämään sinulle tätä. (Antaa kuvan Orvokille.) Minä tulen myöhemmin, kun kaikki nukkuvat – salaovesta!

      ORVOKKI. Mene pian! (Työntää hänet verhojen taakse.)

      HAUKKA (tulee samassa oikealta lamppu kädessä. Laskee sen pöydälle. Hän on hoitaja lastenkodissa, luiseva ja miesmäinen). Täällä oli joku, kuulin miehen äänen.

      ORVOKKI. Silloin sinä kuulit oman äänesi.

      HAUKKA (menee akkunaan ja katsoo ulos). Tuollahan se nyt menee. Kyllä kai sen koivet on rakkaus rasvannut. Näin vain hiukan kantapäitä nurkan takaa. (Orvokki seisoo häneen selin ja katselee kuvaa kätensä sisällä.) Mikä se on? Näytähän minulle. Anna tänne se!

      ORVOKKI. Kas, kun en anna!

      HAUKKA (tarttuu Orvokin käsivarteen). Minäpä otan sen!

      ORVOKKI. Sinulla on hirveät kynnet. Ne sinä painat aina käsivarsiini. Älä tule lähelle! Piikkitynnyri ei tainnut olla pahempi. Pysy poissa, sinä haukka, haukka!

      HAUKKA. Anna paperi, taikka otan!

      ORVOKKI. Ota, ota, minulla on myöskin kynnet. (Kouristaa sormensa.) Katsos, noin pitkät, oikein lastenkotolaisen kynnet ja terävät kuin neulat. Tämä tyttö ei rasitakkaan niitä liiassa työssä. Tuleppas tänne vain, sinä et uskalla, sinä tunnet ne kynnet!

      HAUKKA (tavoittaa kiinni). Anna paperi!

      ORVOKKI. Ota, ota! (Pitää kuvaa selkänsä takana ja pistää hihansuusta sisään. Vetää kätensä nyrkissä Haukan eteen.) Tuossa on, ota, ota!

      (On pistävinään jotakin suuhunsa ja puhuu kuin olisi suu täynnä. Haukka riipoo kädestä.)

      Ota, ota salaisuus!

      (Haukka likistää hänen poskiaan.)

      Oo, senkin kuristaja, koskeppas vielä minuun! Ähä, etpäs saanut.

      Salaisuus on minun vatsassani. Se kauhea salaisuus!

      HAUKKA. Mitä salaisuuksia sinulla olisi, mokomalla lastenkotolaisella!

      ORVOKKI. Mutta kun on. Se on niin ihanaa, kun on oma salaisuus, ettei siitä kukaan täällä tiedä.

      HAUKKA. Tiedänhän minäkin sen.

      ORVOKKI. Sinä kuotus, sinulle en koskaan kertoisi mitään.

      HAUKKA. Entä Maria tädille?

      ORVOKKI. Sinä et saa puhua tästä mitään Maria tädille. Ethän puhu? Hän on niin hyvä ja hurskas ja niin ymmärtämätön. Tätä asiaa hän ei käsitä rahtuistakaan. Taikka – mitä minun oikeastaan tarvitsee välittää kestään. (Pyörähtää kantapäillään ja lyö kätensä yhteen.) Minä olen minä, yksin, yksin, yksin! Teen mitä tahdon, menen minne halu vaatii, ei ole väliä kestään, ei aitaa missään. Minulla ei ole isää, ei äitiä, ei siskoa, ei veikkoa, ei mitään häntäjoukkoa! (Pyörii lattialla.) Minä en ole ketään varten eikä kukaan minua varten. Ja minä tahdon elää, pitää hauskaa, tanssia Heijassa – rakastaa… (Pysähtyy äkkiä ja katsoo Haukkaa, joka nauraa ilkkuen.)

      HAUKKA. Sinut pitäisi köyttää kiinni rautatuoliin ja naulata tuoli lattiaan ja antaa vain kerran päivässä ruokaa.

      ORVOKKI. Ja panna Haukka viereen piiska kädessä pakottamaan työhön.

      (Nauraa.) Kuka uskoisi, että sinullakin on lapsi?

      HAUKKA (uhkaavana). Ole vaiti!

      ORVOKKI (haaveksien ja lapsellisesti). Jospa minullakin olisi äiti! Saisin kertoa hänelle kaikki. Minä olen lukenut niin kauniin kirjan sellaisesta tytöstä, jolla oli äiti. Ja se tyttö oli ihan samanlainen kuin minä.

      HAUKKA. Mitähän kaunista sinussakin olisi?

      ORVOKKI. Miksei olisi, jos minullakin olisi äiti, niinkuin siinä kirjassa. Se äiti rakasti tytärtään ja teki kovasti työtä, että se tyttö saisi käydä koulussa. Kerrankin se tyttö oli kutsuttu tanssiaisiin erään ylhäisen toverin luokse, ja äiti neuloi hänelle kauniin hameen. Se äiti katseli kadulta ihanaan, kirkkaaseen saliin, missä hänen tyttärensä tanssi, eikä yhtään välittänyt, vaikka oli kylmä ja pimeä ja ihmiset häntä töykkivät ja ihmettelivät, miksi hän siinä seisoi kuin lumottu. Tytär tuli, ja he menivät yhdessä kotiin. Äiti riisui hänet ja peitti lämpöisiin, silitti päätä ja kysyi: Oletko nyt onnellinen? Sellainen on äiti.

      HAUKKA (on kääntynyt selin ja pyyhkii liikutettuna silmiään). Älä puhu äidistä täällä! Täällähän on vain kuolleiden äitien lapsia. Kuolleet ovat kateellisia. Etkös sinä pelkää kuolleita?

      ORVOKKI. Mikä sinun on? Oikeinko sinä uskot, että… (katsoo arasti ympärilleen) että niiden kuolleiden äitien henget kävisivät täällä – lapsiansa katsomassa?

      HAUKKA (salaperäisesti). Ne käyvät täällä, ihan varmaan. Kuule, kerran minä heräsin sikeästä unesta ja kuulin sanovan, ei sanoilla eikä äänellä, mutta minä kuulin sen