Teerelän perhe. Alkio Santeri

Pamppulan kylästä.

      Raivoisana riehui hän ja pieksi ympärilleen mitä vaan ylettyville sattui, ei säästänyt muita eikä itseään. Aseet oli häneltä jo kuitenkin saatu pois ryöstetyiksi niin ettei hän paljailla nyrkeillään, vaikka ne jykevät olivatkin, saanut kovin suuria aikaan.

      Rupesivat tappelijat kuitenkin väsymään, ja rauha luultiin olevan likellä. Mutta silloin juuri, kun tämä toivo oli toteutumaisillaan, ajoi Kuppilan Iikka kuormansa pihaan.

      Pihassa olijat vetäytyivät seinuksille ja tekivät tulioille laveata tilaa.

      Iikka paukutteli tervapiiskalla oriinsa lautasia ja pakoitti sen suoraa päätä ryntäämään portaille.

      "Teerelän pojat!" huudahdeltiin, "Näitä vielä tarvittiin! – Mitä tästä vielä tulee!" suhistiin.

      Kuin kissa hiiren niskaan, lensi Ville tappelupaikalle, toiset perässä.

      "Hurskus murskus!" Ville huusi, ja hypähti huoneen kynnykseltä puoli lattiaan.

      Suhjalan kyläläisiltä pääsi riemun kiljuva karjunta; vastapuolelta yhtä lannistumatonna vastattiin. Nekin tappelijoista, jotka jo olivat vetäytyneet pois, tunkivat nyt uudelleen sisään puoluettaan auttamaan. Moninkertaisella raivolla uudistui tappelu. Seinät jyskyivät ja paksut lattiapalkit notkuivat hirveän temmellyksen alla.

      Kylästä tuodut rauhantekijätkin sekautuivat osalta tappeluun, sillä eivätpä mielineet heittää kostamatta iskuja, joita rauhaa rakentaissaan saivat.

      Näin oli petomainen riehunta taas uudessa vauhdissa, kun tieltäpäin tuli pihaan juosten verevä nuorukainen.

      "Täälläpä elämää on; kutka siellä tappelevat?" hän kysyi, seisahtuen siihen joukkoon, joka tirkisteli ikkunasta tappeluhuoneeseen.

      "Niitä on tuvan täydeltä, veljesi Moonukin", vastattiin.

      "Saakoon nyt kerrankin köniinsä!" arveli nuorukainen naurussa suin, ja ryhtyi toisten seurassa huoneeseen kurkistelemaan.

      "Katsokaa Moonua!" huudahti joku.

      "Voi pöllöä! Pitääköhän mun mennä ottamaan hänet pois sieltä", arveli vasta tullut.

      "Älä, Joonas! – olisitpa hassu. – Anna hullutella", huusi joku tytöistä ja koko joukko yhtyi häneen.

      "Älä mene", sanoi muuan mieskin.

      Mutta Joonas, – se oli nuorukaisen nimi – oli jo menossa sisään.

      "En viitsi", sanoi hän, "nähdä, että hän tuolla tavalla pölläilee".

      Estelemisen huutoon yhtyivät kaikki tytöt, mutta ilman toivottua seurausta.

      "Antakaa mennä", sanoi taas muuan mies-katsoja, "saadaan nähdä kuinka hän poikia pöllyttää".

      "Mennään ikkunasta katsomaan, mitä hän tekee!"

      Joonas seisahtui silmänräpäykseksi kisahuoneen kynnykselle. Silmäiltyään ympäri huonetta, äkkäsi pian veljensä. Voimakkailla käsillään alkoi hän miehiä sivuille päin viskoa ja, näin itselleen tietä raivattuaan, pääsi pian Moonun luokse. Hän tarttui takaa päin viime mainitun kaulukseen, sanoen:

      "Nyt mennään".

      Mutta Moonu, joka ei mielinyt veljeänsä seurata, rupesi tekemään vastarintaa. Kuitenkin näytti Joonas pääsevän voitolle. Ovelle takaisin ei kuitenkaan ollut niin helppo enää päästä, Joonaskin alkoi saada paukauksia usealta taholta.

      Hänen täytyi heittää, irti Moonun kauluksesta ja ruveta oikein toden perään pyrkimään pois tappelijain keskeltä.

      Rauhan rakentajista ei ollut enään suuria tietoja, toiset olivat paenneet verissäpäin pois ja toiset sekautuneet itsekin tappeluun. Vaan apua ei Joonas näyttänyt kaipaavankaan, sillä pian oli hän saanut taas tiensä auki raivatuksi, ja olisi voinut pistäytyä ulos. Mutta hän ei tahtonut sittenkään jättää Moonua, vaan tahtoi, hinnalla millä hyvänsä, viedä tämänkin pois. Moonu oli silloin sekaantunut sarvista yhteen Teerelän Heikin kanssa.

      "Päästäkää irti, surkeat!" Joonas työnsi Heikkiä ja Moonua toisistaan erilleen. Pian se onnistuikin, ja sitten ovesta ulos pyrkimään. Vaan tuskin oli hän astunut kynnykselle, pitäen oikealla kädellä kiinni Moonusta, kun hän vasemmassa käsivarressaan tunsi kipeän pistoksen. Tämä oli jo liikaa! Salaman sukkeluudella kääntyi Joonas katsomaan taaksensa, ja ehti paraiksi näkemään miten Teerelän Heikki pisti puukon taskuunsa.

      Junkkari aikoi kadota joukkoon, mutta ei sitä ehtinyt, ennenkuin sai jo semmoisen paukauksen Joonaan nyrkistä, että tupertui pyörtyneenä lattiaan seinän viereen. Joonas vaaleni, luuli ensin miehen henkensä heittäneen, mutta havaitsi kohta, että tämä liikahteli. Juuri silloin juoksi huoneesta hänen sivutsensa mies huutaen:

      "Oi – oi – oi! Teerelän Ville löi puukolla – hän murhasi minun!"

      Mies kaatui portaille ja parvi kokoutui hänen ympärilleen; siihen jäi Joonaskin.

      Siunauksia, avuksihuutoja, itkua.

      Tappelu oli murhasanoman levittyä laannut.

      Nimismieskin saapui paikalle; kuoleva oli jo silloin vetänyt viimeisen henkäyksensä. Hiljaisuus, jota vähän aikaa takaperin olisi ollut vaikea mielessäkään kuvitella, vallitsi.

      "Onko tullut murha?" kysyi nimismies.

      "On", kuului useita vastauksia.

      Nimismies astui kiireesti portaille. Hänen muassaan tulleet miehet seurasivat.

      "Kuka on murhaaja?" kysyi hän katseltuaan kuollutta.

      Jotain suhistiin, mutta selvää vastausta ei kuulunut.

      "Kuka on tehnyt murhan?" Nimismiehen ääni oli nyt jo tiukempi.

      Joka taholta kuului epäröivää suhinaa; korvaan sattui useasti nimi:

      "Teerelän Ville".

      Nimismies tunsi nimen. Tiesi nyt myöskin, kuka oli murhan tekijä.

      Varmana tästä ja perustaen kysymyksen kuulemiinsa kuiskauksiin, kysyi hän:

      "No missä hän on?"

      "Tuolla porstuassa!" vastattiin useasta suusta, ja jokainen näytti olevan täydellisesti selvillä, kenestä oli kysymys.

      Nimismies astui porstuaan ja viittasi miehilleen, jotka seurasivat perässä.

      Teerelän Ville oli koko ajan seisonut porstuassa, hiljaa tuijottaen portaille. Vaan kun nimismies astui jalkansa kynnyksen yli, loikkasi Ville suutupaan ja näytti aikovan paeta avonaisen ikkunan kautta, mutta useita rivakoita käsiä tarttui samassa hänen niskaansa.

      "Mitä minusta tahdotte?" kyseli tuikeasti kiinniotettu, riuhtoen irralle päästäkseen.

      "Hiljaa!" Nimismies oli totinen. Villekin vaikeni. Ruununpalvelija otti taskustaan parin käsirautoja. Ville vaaleni yhä.

      "Tänne kätesi" kuului komento.

      "Mitä varten? En minä ole mitään tehnyt!"

      "Miksi pakoon aijot sinä kurja, jollei mikään omaatuntoasi paina?"

      "Mutta minä en ole syyllinen". Villen ääni oli hätäinen ja värisevä.

      Nimismiehen ääni oli vakavan juhlallinen, kun hän lausui, luoden silmäyksen ympärillä oleviin:

      "Se, joka teistä voi sanoa, että tämä on syytön tuohon murhaan, nostakoon ylös kätensä!"

      Jokaisen silmät lensivät uteliaasti ympäri huonetta, vaan yhtäkään kättä ei näkynyt ilmassa.

      Sanaakaan enään lausumatta, otti nimismies Villen kädet ja kytki ne.

      Ville ei vastustellut.

      "No viekää mihin tahdotte, ei tämä poika pelkää. Mutta murhaa en ole tehnyt".

      Ville koetti saada äänensä röyhkeämmäksi, mutta turhaan; – se tuli kuin maan alta, vienosti koleana ja värisevänä.

      Nimismies