Teerelän perhe. Alkio Santeri

se kuuluu kuin kateen puheelta", joku ilkkuen pisti.

      "Mikä?"

      "En ainakaan minä!"

      "Enkä minä!"

      "Mitä minä kadehtisin?"

      Näin taas kilpaa.

      "No kyllähän Johanna ihmiseksi kelpaa siinä kun moni muukin".

      "Kelpaa kyllä mutta minä vain sanoin että…"

      Ja niin jatkui kina.

      Johanna ja Mari olivat jo ehtineet heistä hyvään matkaan.

      "Missähän meidän Joonas nyt lienee, kun ei ole tänne tullut?" sanoi Mari ikäänkuin sivumennen, vaan katsahti samassa veitikkamaisesti Johannaan. Tämä taasen loi katseensa hätimitten Mariin ja hänestä samaa kyytiä maahan.

      "Ha ha haa!" kuului Marin raikas nauru. Johanna oli hämillään ja punastunut.

      "Älä suutu, vaikka naurankin", pyysi Mari.

      "Mitä siitä suuttuisin", nauroi Johanna itsekin.

      "Kävikö Joonas viime yönä?"

      "Ei sanota".

      Taas nauroivat molemmat.

      "Sano vaan!" kiihotti Mari.

      "Mihin sinä sillä tiedolla sitten menisit?"

      "Oletko kuullut, minkälaista jyräkkää jo pidetään Joonaasta ja sinusta?" kysyi Mari.

      "Olen vähän. Mutta mitä sinä olet kuullut?"

      "Ei se mitään hauskaa ainakaan ole!"

      "Sen hyvin ymmärtää".

      "Mitä ne sellaiset kertomalla paranevat?"

      "Ei kyllä, mutta joutaapa kuulla".

      "No se Saaraleena…"

      "Minä arvaan".

      "Eräänäkin päivänä se oli tullut ja ruvennut äidilleni huutamaan siitä, kun Joonas kulkee sinun luonasi, vaikka olisi kyllä tilaisuutta päästä Kuppilaankin. 'Kuppilan Miina kelpaisi ottaa', niin oli hän alkanut – 'sillä on rahaa niin, ettei ääriänsä tiedä, ja sitten niin hyvä työihminen, että pois siitä pitää olla; 'edestä kengäs ja takaa raudas', niin kun sanotaan. Mutta mitä tuo Teerelän holotuunen! – Makaa mollottaa liki puolta päivää, niin että piika saa aina yksin kaikki askareet tehdä, kun mampsu vasta ylös nousee. Sitten ei se jouda muuta kuin koristuksiansa skrympätä ja skrumpata ja naamaansa sminkata. Ja niin paha luonto kuin sillä on! Kerrankin kun olin pyytämäs siltä pientä piimätilkkaa – se oli juuri silloin kun se Ville murhan teki – niin se hyväkäs oli juuri panemaisillaan leiliini, kun ensin oli aikansa viekoitellut mua, että menisin häntä kauppaamaan Kuppilan Iikalle. Mutta kun sai kuulla, että teidän Joonas oli lyönyt Heikkiä…' Voi Johanna, en ilkiä enään", keskeytti Mari.

      "Jatka vaan!" sanoi Johanna, katkera ilme suupielissä.

      "Kyllähän minä sen tiedän että tämä on valhetta joka sana", vakuutti Mari, ja jatkoi taas:

      "Niin – hän sanoi, että sinä tulit niin kauheaan raivoon, että viskasit leilin lattiaan. Ja vielä vakuutti, ettet sinä paljon siitä huolinut, vaikka Ville oli murhan tehnyt, vaan että sinä Joonaaseen vaan raivostuit, kun se oli veljeäsi lyönyt. Sitten oli vielä sinusta arvellut, että 'kyllä se on kaunis nähdä, mutta karvas maistella'. – Kuppilan Miinaa oli kovasti kehunut äidilleni, ja käskenyt sanomaan kaikki Joonaalle.

      "Kun äiti rupesi näitä kertomaan minulle ja Joonaalle, niin me räjähdimme nauramaan. Äiti oli alussa olevinaan vähän totinen, mutta nauramaan hänkin rupesi. Joonas ei viitsinyt kuulla loppuun asti, vaan pisti itsensä ovesta pihalle. On sitä sitten muutkin paasanneet, vaan mitähän noista tarvitsee huolia".

      "Mitäpä niistä kyllä huoliikaan", virkkoi Johanna. "Mutta yhtäkaikki kummastelen sitä suurta huolta, jota ihmiset ovat ruvenneet minusta pitämään. Tuo Saaraleena onkin minulle oikea painajainen, hän on viekas piru ihmisen haamussa. Joonaasta on hän jo ehtinyt meidän kylillä monta kielikelloa panna soimaan. No häntä en kummastelekaan, sillä eihän hänellä ja hänen kaltaisillansa ole muuta tointakaan. Mutta niitä on monta muuta. Eikö Nevaluhdan emäntä ole ollut jo siellä näistä asioista rähisemässä? Hän tuli erään kerran minun vastaani ja alkoi kertoa kuinka Kuppilan Miina oli antanut vasikannahan Niemelän Joonaalle, ja panetteli Joonasta niin kauheasti. Hän oli kyllä viisas, ettei virkannut mitään tietävänsä minun ja Joonaan suhteista, mutta kyllä minä yskän ymmärsin".

      "Ha hah! se on hupaista kuulla, kuinka ne asiat kulkevat. Ei tosin Nevaluhdan emäntä ole itse ollut meillä, mutta se puolihupsu ruotiämmä teidän kylästä, on ollut, ja hänen suustansa pääsi sanoja, joista nyt voin päättää, että hän oli Nevaluhdan emännän lähettämä".

      "Kumma kumma, että ruotiämmäkin – "

      Johanna kertoi nyt Saaraleenan piimänhakureisun oikeassa valossa. Mari selitti arvanneensa kyllä kuinka se on ollut. Sitte alkoi Mari udella miksi ei Johanna enää tanssi.