Keksijän voitto: Romaani. Airola Väinö

sitä osaa, josta maamies saa käyttörahansa.

      Työttömien luku lisääntyi hirveästi. Sota-aikana suuriin tuloihin tottunut työväki oli heti toivottomassa tilassa.

      Sanomalehdistö rajoittui ensimmäisinä päivinä julkaisemaan ainoastaan uutisluontoisia pätkiä taloudellisesta romahduksesta.

      Ensimmäinen johtava kirjoitus oli Helsingin Sanomissa. Siinä koetettiin hakea syytä ulkomaisesta keinottelusta. Syyte hallituksen osallisuudesta torjuttiin jyrkästi. Hallituksessa olivat keskustan miehet.

      Ruotsalaiset lehdet heti yksimielisesti puhalsivat pasuunaan: »Hallituksen kykenemättömyyden syy.»

      Uusi Suomi valtioviisaasti ei sanonut vielä mitään, vaan vaati moratorion julkaisemista ja tuontikieltoa.

      Sosialidemokraatti pärrytti isoa rumpua: »Porvarit kenkkuilevat.»

      Suomen Työmies, joka vihdoinkin hallituksen toimesta oli kuudeksi kuukaudeksi lakkautettu, katsoi etsikkoaikansa tulleen, julkaisi vastoin lakkauttamiskieltoa punaiselle paperille painetun numeron, kuten edeltäjänsäkin Työmies, ja julisti kehoituksen: »Kaikille, kaikille, kaikille! Porvarien valta luhistuu, vapaa työväki ottakoon tehtaat ja kaikki tuotantolaitokset käsiinsä. Perustettakoon heti työmiesneuvostoja yli maan. Tuomitkaa sortajanne, porvarit! Niitten on kaikki syy. Eläköön kommunismi!»

      Aika olikin otollinen. Suuri palo syttyi.

      Neuvostoja perustettiin ympäri maata. Ainakin kaksisataa työmiesneuvostoa oli yht'aikaa antamassa määräyksiä, joita kaikkien kansalaisten tuli totella.

      Suomi näytti olevan tuomittu.

      Mutta Suomi-äidillä on sellainen turva, johon se hädän hetkellä voi turvata. Suomi-äidillä on sen oma poika – talonpoika. Talonpoika taasen nousi ja järjestys palasi. Kahden päivän päästä oli sataviisikymmentätuhatta suojeluskuntalaista aseissa. Verisiä yhteenottoja vältettiin. Ainoastaan Viipurissa täytyi turvautua aseihin. Vanha Torkkelin linna oli vielä kerran vallattava.

      Hallituksellekin ilmaantui taasen selkärankaa. Se antoi määräyksen: »Tehtaat ovat heti pantavat käyntiin ja käytettävät toistaiseksi, vähimmässä tapauksessa kaksi viikkoa. Kaksoisraide Riihimäki – Tampere rakennettava. Suunnitellut koskivoima-asemat Oulun ja Vuoksen joissa heti aloitettavat.»

      Vuoden 1917 kokemuksista oli opittu. Työt pantiin käyntiin.

      Eduskuntaa ei kutsuttu koolle.

      Sanomalehdistö rähisi kautta linjan: »Hallitus tekee laittomuuksia.» Mutta hallitus tiesi, että jos tuo kaksisatapäinen jarruttava ja välikysymyksiä tekevä hallitsijakunta kutsutaan koolle, niin siitä ei ole kuin vastusta. Odottakoot helmikuuhun, silloin on heidän aikansa. Nyt tarvitaan työtä, ei suunsoittoa. »Hätä ei lue lakia!» huomautti sotaministeri, entinen kansakoulunopettaja, sanomalehdenhaastattelijalle, ja se oli kaikki, mitä hallituksesta päästettiin julkisuuteen.

      Kansan järkevämpi aines hyväksyi hallituksen menettelyn.

      Toiset huusivat: »Isänmaan petturit!» Mutta eivät suuret sanat ole milloinkaan suuta halkaisseet.

      VII

      Mahtavana höyrysi valtamerilaiva Hudson-jokeen. Sen suuruuden tajusi vasta sitten, kun tuli toisia laivoja vastaan tai ajoi sen sivulle. Mitat olivat niin suuret, että niitä ei ilman muuta käsittänyt, vaan täytyi saada vertailukohtia. Kuin sonni lammaskarjassa oli Atlantin jättiläinen toisten satamassa olevien laivojen rinnalla.

      Uskomattoman nopea oli matkustajien toimittaminen maihin. Tullikäsittely, jos siitä ollenkaan voidaan puhua, oli varsin ylimalkainen. Onhan se ymmärrettävääkin. Mitäpä sellainen maa tarvitsee ankaraa tullia, johon ei mitään tuoda. Korkeintaan jokin Europasta ostettu vanha harvinaisuus.

      Penttilä oli vähällä joutua päästään pyörälle. Olihan hän ennen sotaa nähnyt m.m. Berliinin erinomaisen järjestyksen. Mutta New Yorkissa ei näennäisesti ollut mitään järjestystä. Valtamerilaivaa oli vastaanottamassa arviolta tuhat erilaista huutavaa, viittoilevaa, kiroilevaa ja tuuppivaa rähisijää eli agenttia. Jokainen kauppasi, kuka huoneita, kuka kengänmustetta ja mitä mikin. Kaikki eri ääniasteet olivat edustettuina. Kukin huutaja koetti voittaa naapurinsa.

      Miltei loputon jono autoja oli odottamassa. Siinä oli yksityisiä loistoautoja ja tavallisia taksa-autoja. Miten löytää omansa tai yleensä päästä mihinkään autoon?

      Mutta epäjärjestys oli vain näennäinen. Keskellä katua seisoi poliisi kuin kivestä veistettynä. Hänen viittauksestaan siirtyi kolme autoa kerrallaan määräpaikkoihin. Ja samoin lähtivät ne edelleen, seisahdettuaan tuskin sekunnin. Ellei matkustaja ollut ennättänyt nousta vaunuun, niin se oli hänen asiansa. Kenelläkään ei ollut aikaa enää huolehtia hänestä. Alta pois, toiset tulevat tilalle! on tunnussana ja se näkyy kaikkialla.

      Penttilä oli ollut hiukan huolissaan, miten järjestää elämänsä vieraassa kaupungissa. Hän oli kuullut kaikenlaisia ryövärihistorioita tämän maailman suurimman kaupungin elämästä.

      Mutta huoli oli kuitenkin aivan tarpeeton. Kaikki oli etukäteen huolehdittu. Auto odotti tullihuoneen edustalla olevassa jonossa. Palvelija heitti yhdellä nykäyksellä kolme suurta matkalaukkua auton katolle. Miehet hyppäsivät tottuneesti kuin palosotilaat. Penttilä vedettiin ja työnnettiin vaunuun. Auto nytkähti ja tempautui samassa sellaiseen vauhtiin, että Helsingissä olisi yleisö kirkunut. Mutta se kuului järjestykseen. Ellet mennyt eteenpäin ja tuimasti, niin jäit jalkoihin ja tulit yliajetuksi. Se on amerikkalaista kurssia.

      Paikka, johon Penttilä seuralaisineen ajoi, ei ollut mikään hotelli. Pikemmin se oli suuri konttorirakennus. Sitäpaitsi oli talo noin keskinkertaisen korkea, vain 18-kerroksinen.

      Hissi kulki sellaisella nopeudella, että täytyy ihmetellä, ettei tapaturmia satu. Mutta eihän hissikorista mihinkään putoamaan pääse.

      Penttilä johdettiin 14. tai 15. kerrokseen. Oli vaikeata lukea ohikiitäviä kerroksia. Huoneisto oli kalustettu omituisesti nuorenmiehen tarpeita silmälläpitäen. Siinä oli makuuhuone, ruokahuone ja herranhuone. Makuuhuone kalustoineen oli yksityiskohtia myöten täydellinen ja muurilla varustettu. Kaikki tarpeet oli huolehdittu. Saapaspihti ja hammasharjakin olivat paikallaan, puhumattakaan silkkitäkeistä ja untuvapieluksista.

      Ruokailuhuoneen kalusto oli tummaa tammea. Penttilä oli ihmeissään, mitä hän tekee ruokahuoneella, kun ei ole keittäjää eikä edes keittiötä. Tietysti hän syö ulkona kaupungilla.

      Työhuone oli suuri. Kalustona oli kirjoituspöytä, valtavan suuri, sekä samoin mittasuhtein piirustuspöytä sekä erilaisia kojeita. Penttilä ei ollut milloinkaan nähnyt näin täydellistä konttorikoneistoa, niinhyvin piirustuskonttorin kuin liikekonttorinkin tarpeita. Mutta puuttui – puhelin. Penttilä ajatteli sen olevan jotakin uutta lajia ja ettei hän osaa eroittaa sitä muista koneista. Mutta etsiminen ei tuottanut mitään tulosta. Yksi ainoa soittokellon nappula oli. Tarkalleen näkyi olevan senkin apu määrätty. »Palvelija», oli siinä. – »Hauska tietää», tuumi Penttilä, »että minulla on oma palvelija.»

      »Jos mr Penttilä haluaa, ruoka odottaa», ilmoitti niin presidentti Wilsonin näköinen palvelija, että Penttilän teki mieli kysyä, mihin ovat joutuneet ne kuuluisat neljätoista pykälää. Miehellä oli sellaiset leukaperät, että paremmista pihdeistä ei ole apua.

      Hiukan siistittyään söi Penttilä hyvän, ilmeisesti jostakin ravintolasta tuodun päivällisen.

      Työnteko alkoi. Se oli tyyntä, loputonta aherrusta. Penttilä tunsi elävänsä, mutta samalla hän tunsi olevansa häkkiin suljettu lintu, jolle kannettiin muualta ruoka ja josta otettiin ulos hengen tuotteita. Hän loi ajatuksia. Konekirjoittajatar istui aina valmiina kirjoittamaan, jos joitakin muistiinpanoja tarvittiin. Tosin niitä tarvittiin verraten harvoin, sillä Penttilä puhui miltei aina puhelukoneeseen. Rullien vaihto oli neidin suurimpana huolena.

      Palvelija ilmoitti mr Stillwellin ja mr Hooverin. Penttilä tapasi ensi kerran yhtiön perustajan, miehen, joka rahallisesti seisoi kaiken takana, miehen, joka on uskaltanut ja joka on ollut kaukonäköinen ryhtymään