Jumalallista ja inhimillistä. Tolstoy Leo

siitä, mitä hänelle on tapahtuva, ei häirinnyt tällämatkalla kertaakaan Svjetlogubin juhlallista mielentilaa.

      Vasta silloin kuin rattaat olivat tulleet lähelle hirsipuuta, jaSvjetlogub, maahan päästyään, oli huomannut kaksi pylvästä ja niittenpäässä poikkipuun sekä ilmassa heiluvan hienon nuoran, vasta sillointuntui, niinkuin mikä olisi sysännyt häntä sydämeen. Hän kalpeni jakääntyi pois, mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen. Hän näki lavanedustalla tummat rivit sotamiehiä, kivärit olalla, ja upseereita, jotkaliikkuivat pitkin rintamaa. Samassa kuin häntä ruvettiin viemäänrattailta eteenpäin, kajahti odottamatta rumpujen pärinä, josta hänsäikähti. Sotamies-rivien takana hän näki hienoja ajoneuvoja, joissaistui herroja ja naisia: he olivat saapuneet katsomaan tätä näytelmää.

      Tuota nähdessään Svjetlogub hämmästyi ensi alussa, mutta äkkiä hänmuisti, mikä hän itsekin oli ollut, ennen vangiksi joutumistaan, jasilloin hänen kävi sääli noita ihmisiä. Hehän eivät tiedä sitä, mitähän nyt tietää… – Mutta kyllä he sen saavat tietää. Minä kuolen, mutta Totuus on elävä. He saavat sen tietää. Ja kaikki he voivat jatahtovat olla onnellisia, en minä yksin…

      Hän vietiin lavalle upseerin saattamana. Rumpujen pärinä lakkasi, jaupseeri luki luonnottomalla äänellä – joka rummunpärinän perästäkuului tavattoman heikolta tällä avonaisella kentällä – luki tuontyperän, jo tuomarinkin julki julistaman kuolemantuomion, jossapuhutaan kaikkien oikeuksien riistämisestä ihmiseltä, jota viedääntapettavaksi, ja tuosta läheiseen tai kaukaiseen tulevaisuuteentähtäävästä tarkoituksesta.

      – Ja miksikä, miksikä he tekevät kaikkea tuota? – ajatteliSvjetlogub. – Sääli, ett'eivät sitä ymmärrä, enkä minäkään saata sitäheille selittää, mutta kyllä se heille vielä selvenee, selveneejokaiselle.

      Pappi sinipunervassa kasukassa, hivukset pitkät ja harvat, astuiSvjetlogubin eteen, hopeinen risti laihassa, valkoisessa, koukistetussakädessään, joka pisti esiin mustan, samettisen päällyshihan alta.

      – Laupias Jumala… – alkoi hän, siirrettyään ensin ristin vasemmastakädestä oikeaan ja ojentaen sitä sitten Svjetlogubia kohti.

      Tämä säpsähti ja kääntyi poispäin. Hän sanoi jotain melkein tylyätuolle papille, joka on läsnä moisessa näytelmässä ja sittenkin puhuulaupeudesta, mutta muistettuaan evankeliumin sanat: "He eivät tiedä,mitä he tekevät", hän sai itsensä hillityksi ja virkkoi säveästi:

      – Älkää panko pahaksi, mutta minä en halaja tuota. Antakaa minulleanteeksi, mutta minä en todellakaan kaipaa sitä. Kiitos!

      Hän ojensi kätensä papille. Tämä siirsi ristin vasempaan käteensä,puristi Svjetlogubin kättä, koettaen olla katsomatta häneen, ja astuilavalta alas.

      Rummut taas pärisemään, tukahduttaen kuulumattomiin kaikki muut äänet.

      Papin jälkeen astui lavalle keskikokoinen harteva ja lujaruumiinenmies, yllään lyhyt, suoraselkäinen takki venäläisen paidan päällä. Hänastui Svjetlogubia kohti, lavan lautain taipuessa hänen raskaittenaskeltensa alla. Tämä mies loi rajun katseen Svjetlogubiin, tuli aivanlähelle häntä, levittäen ympärilleen ilkeätä viinan ja hien hajua, tarttui koukkuisilla sormillaan hänen käsiinsä niin, että kipeätä teki, veti ne seljän taakse ja köytti lujasti kiinni. Sen tehtyänsä, pyövelipysähtyi tuokioksi, ikäänkuin miettimään, loi silmänsä Svjetlogubistamuutamiin lavalle laskemiinsa kappaleisin ja sitten nuoraan tuollapoikkipuussa. Nähtyään, että kaikki on käsillä, mitä tarvitaan, pyöveliastui nuoran luokse, teki sitten jotain ja lykkäsi Svjetlogubialähemmäksi nuoraa ja lavan laitaa.

      Samoin kuin Svjetlogub tuomiotaan kuullessansa ei ollut voinut käsittääkaikkea, mitä tapahtui, niin ei hän nytkään kyennyt täydelleentajuamaan lähestyvän hetken merkitystä, ja niinpä hän kummastellenkatseli pyöveliä, joka tuossa niin vapaasti, taitavasti jahuolellisesti toimitti kamalata työtään. Pyövelin kasvot olivat aivantavalliset venäläisen työmiehen kasvot, ei tylyt, vaan yhteenkohdistuneet, niinkuin konsanaankin sellaisella, joka koettaa suorittaavälttämättömän ja monimutkaisen tehtävänsä niin tarkasti kuin suinkin.

      – Hiukan eteenpäin, – sanoi pyöveli käheällä äänellä, lykäten häntälähemmäksi laitaa.

      Svjetlogub siirtyi.

      – Herra, auta minua, armahda minua! – kuiskasi hän itsekseen.

      Svjetlogub ei uskonut Jumalaan, oli usein nauranutkin niitä, jotkauskoivat. Eikä hän nytkään Jumalaan uskonut, hän kun ei voinut Häntäsanoin lausua eikä opetuksissaankaan omaksensa ottaa. Mutta hän tunsi, että tuon Ainoan puoleen kääntyminen on nyt realisinta, mitä häntietää. Hän tiesi myös, että tämä avuksi-huuto on välttämätön jatärkeä, se kun välittömästi vahvistaa ja rauhoittaa häntä.

      Hän läheni laitaa. Vasten tahtoansakin hän katsahti sotamies-riveihinja hienopukuisiin katselijoihin, ja silloin hän tuli vielä kerranajatelleeksi: Miksikä, miksikä vainenkin he noin tekevät?

      Hänen kävi niin surku heitä sekä itseänsä, ja kyyneleitä kiertyi hänensilmäänsä.

      – Eikö sinun ole sääli minua? – virkkoi hän, katsahtaen pyövelinvilkkaisin, harmaisin silmiin.

      Viimeksimainittu pysähtyi tuokioksi, ja hänen kasvonsa synkistyivät.

      – Näin se nyt käy! Älä törise! – mutisi hän, nopeasti kumartuen lavanlattiaan, missä oli hänen päällystakkiinsa ja joku vaatekappale, sieppasi sitten huimalla liikkeellä Svjetlogubia molemmin käsintakaapäin, viskasi hänen päänsä yli pussin ja nykäisi sen nopeasti alasvyötäisille.

      – Sinun käsiisi minä annan henkeni, – ajatteli Svjetlogub, muistaenevankeliumin sanat.

      Hänen henkensä ei vastustanut kuolemaa, mutta luja, nuori ruumis vieroisitä, ei ottanut alistuakseen ja tahtoi nousta taisteluun.

      Hän yritti huutaa, riuhtaista itsensä irti, mutta tunsi samassasilmänräpäyksessä sysäyksen, tunsi menettäneensä tukeen jalkainsa alta, tunsi tukehtumisen fyysillisen kauhistuksen, huminan päässään ja – kaikki oli kadonnut.

      Svjetlogubin ruumis roikkui nuorassa. Hartiat vielä kahdesti kohosivatja laskivat.

      Parin minutin kuluttua pyöveli, synkästi rypistäen kulmiaan, laskikätensä ruumiin olkapäille ja sysäsi sitä lujasti alaspäin.

      Ruumis ei liikkunut enää. Täyteläinen pussi vain hiljalleen heilui. Pääoli luonnottomasti taipunut eteenpäin. Sääret pistivät esiin; vankilansukat näkyivät niissä.

      Pyöveli astui sitten alas lavalta ja ilmoitti komentajalle, että nytsaa ruumiin ottaa paulasta irti ja haudata.

      Tunnin kuluttua se otettiin alas hirsipuusta ja vietiin siunaamattomaanhautausmaahan.

      Hirttäjä oli täyttänyt käskynmukaisen tehtävänsä. Mutta helppoa eiollut tuo täyttäminen. Svjetlogubin sanat: "Eikö sinun ole sääliminua?" ne yhä soivat hänen korvissaan.

      Pyöveli oli tuomittu vankeuteen murhasta ja pantu vankeuteen, jossahänellä teloittajantoimen takia oli muutamia vapauksia ja etuoikeuksia.Mutta tästä päivästä aikain hän kieltäytyi tuosta toimesta, jota oliottanut suorittaakseen, ja pani sillä viikolla viinaan ei ainoastaanrahansa, vaan verraten hyvät vaatteensakin, ja joutui sellaiseentilaan, että hänet ensin suljettiin koppiin ja siirrettiin sieltäsairaalaan.

VIII

      Muuan vallankumouksellisen terroristipuolueen johtajia, IgnátiiMezhenjétski, se sama, joka oli saanut Svjetlogubinkin osalliseksivallankumoukselliseen toimintaan, ja joka oli otettu kiinnimaaseudulla, oli siirretty Pietariin. Samassa lääninvankilassa kuinhän, istui sekin vanha lahkolainen, joka oli nähnyt, kuinkaSvjetlogubia lähdettiin viemään hirtettäväksi. Hän oli tuomittuvietäväksi ennen pitkää Siperiaan.

      Lakkaamatta hän yhä edelleenkin mietiskeli totista uskoa ja mistä jamitenkä siitä tiedon saisi. Ja usein hän, noita asioita ajatellessaan, muisteli kirkasta