Jumalallista ja inhimillistä. Tolstoy Leo

on jotain erehdystä, nurinpäistä, järjetöntä! Se ei saata ollaniin, – ajatteli hän heti kuin hänet oli suljettu jälleen vankilaan.

      Hän tunsi itsessään niin paljon elinvoimia, ett'ei kyennyt kuolemataedes mielessäänkään kuvailemaan; hänen oli mahdoton ajatuksissaanliittää omaa itseänsä ja kuolemata toisiinsa.

      Vankilaan palattuansa Svjetlogub istahti vuoteensa laidalle, sulkisilmänsä ja koetti saada selväksi, mikä kohtalo se nyt häntä odottaa.Mutta siihen hän ei pystynyt. Hänen oli aivan mahdoton kuvaillamielessään olemuksensa olemattomuutta elikkä sitä tosiasiaa, että hänetaiotaan tappaa.

      – Minutko, nuoren, hyväntahtoisen, onnellisen, jota niin monirakastaa! – ajatteli hän, muistellen äitinsä ja Natáshan ja ystäväinrakkauden-osoituksia. Minutko he tappavat, hirttävät! Kuka sen tekee jamistä syystä? Ja mitenkäs sitten käy, kun minä lakkaan olemasta? Ei, seon mahdotonta!

      Vankilan inspehtori astui sisään. Svjetlogub ei ollut häntä tuntea.

      – Kuka se on? Mitä te tahdotte? – virkkoi Svjetlogub. – Jaha, vaitekö se olette! No, niin, milloinka se tapahtuu?

      – En tiedä, – vastasi päällikkö. Seisottuaan sitten ääneti muutamansekunnin, hän virkkoi hellittelevällä äänellä: – Tuolla on pappi. Hänhalajaisi nähdä teitä, valmistaa teitä…

      – En huoli, en huoli. Minä en huoli mitään. Menkää pois! – huudahti

      Svjetlogub.

      – Ettekö sitten haluaisi kirjoittaa jollekin? Se on sallittua, – virkkoi inspehtori.

      – Niin vainenkin! Lähettäkää minulle kaikki, mitä tarvitaan. Minäkirjoitan.

      Inspehtori meni pois.

      – Huomis-aamuna se nähtävästi tapahtuu, ajatteli Svjetlogub. – Niihänse tavallisesti käy. Huomis-aamuna minua ei enää ole elävittenjoukossa… Ei, se on mahdotonta… Tämä on varmaankin unta!

      Vartija tuli, tuoden kaksi kynää, mustetta, postipaperia ja muutamiasinisiä kuoria, ja siirsi tuolin pöydän eteen.

      Kaikki tämä oli täyttä totta eikä unta.

      – Minä en saa ajatella, en… Niin, minä kirjoitan äidille, – virkkoi

      Svjetlogub. Hän istahti pöydän ääreen ja rupesi kirjoittamaan.

      "Äiti armas!"

      Niin hän kirjoitti kyynelet silmissä.

      "Anna minulle anteeksi, anna anteeksi kaikki se murhe, minkä olen sinulle tehnyt. Lienenkö erehtynyt vai enkö, mutta toisin en saattanut menetellä. Yhtä vain sinulta pyydän: anna minulle anteeksi."

      – Mutta johan minä sanoin tämän, – ajatteli hän. – No niin, mitäpäsiitä! Ei ole aikaa enää aloittaa uutta kirjettä. – Ja hän jatkoi:

      "Älä sure minua. Ennemmin tai myöhemmin, eikös se ole yhdentekevää? En pelkää enkä tekemääni kadu… Toisin en saattanut tehdä. Mutta anna minulle anteeksi, äläkä kanna katkeraa mieltä niitä kohtaan, joitten kanssa yhdessä työskentelin, äläkä niitäkään, jotka minut teloittavat. Ei olisi kukaan voinut toisin tehdä. Anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät, mutta he elävät minun sydämessäni, he ylentävät ja lohduttavat mieltäni. Jää hyvästi! Minä suutelen Sinun kalliita, ryppyisiä, vanhoja käsiäsi."

      Kaksi kyyneltä putosi paperille.

      "Minä itken, en surusta enkä tuskasta, en katumuksesta tällä elämäni juhlallisimmalla hetkellä, vaan siitä syystä, että minä rakastan sinua. Älä tuomitse minun ystäviäni, varsinkaan Prohorowia, siitä, että hän on syynä kuolemaani. Kuinka suloista on rakastaa sitä, jota en ole moittinut, vaan jota joka tapauksessa olisin oikeutettu tuomitsemaan tai vihaamaan. Kuinka suloista rakastaa sellaista ihmistä, vihollistansa! Sano Natáshalle, että hänen rakkautensa tuotti minulle lohdutusta ja iloa. En ollut täysin selvillä tuosta, mutta sydämeni sisimmissä minä tunsin sen. Helpompi oli elää, tietäessäni hänen olevan olemassa ja rakastavan minua. Ja nyt olen sanottavani sanonut. Jää hyvästi!"

      Hän pani kirjeen kokoon, pisti sen kuoreen ja istahti sängyn laidalle,kädet polvillaan ja kyyneliään nieleskellen.

      Svjetlogub ei voinut millään muotoa vieläkään uskoa, että hänen täytyykuolla. Hänestä tuntui kaikki tämä olevan unta. Turhaan hän koettiherätä siitä.

      Tämä viimeinen ajatus synnytti hänessä toisen, sen nimittäin, ettäkenties koko elämäkin tässä maailmassa on pelkkää unta vain, jostaheräjäminen on kuolemaa. Ja jos niin on, niin eiköhän tietoisuus tämänmaailman elämästä olekin vain heräjämistä entisen elämän unesta,elämän, jonka yksityiskohdat ovat jääneet unohduksiin, niin että elämätäällä ei ole alkua, vaan uutta muotoa ainoastaan.

      – Ja niinpä minäkin kuolen ja siirryn uuteen olemuksen tilaan.

      Tämä ajatus miellytti häntä, mutta yrittäessään pysähtyä siihen, häntunsi, että juuri tämä ajatus tekee mahdolliseksi katsoa kuolemaapelvotta silmiin.

      Hän väsähti viimein. Aivot eivät jaksaneet enää toimia. Hän sulkisilmänsä ja istui kauan aikaa, ajattelematta mitäkään.

      Hän luki kirjeensä uudelleen läpi, mutta huomattuaan sen lopullaProhorowin nimen, hän tuli äkkiä ajatelleeksi, että kirjehän saattaajoutua ja kaiketi joutuukin viran-omaisten luettavaksi, ja silloinhanhän on saattanut Prohorowin perikatoon.

      – Hyvä Jumala, mitäs minä olin tehdäkään! huudahti hän, repi kirjeensäkapeiksi kaistaleiksi, ja poltti ne huolellisesti poroksi lampunpäällä.

      Hän oli kirjeensä alkanut epätoivo sydämessä, mutta nyt hän tunsirinnassansa rauhaa, jopa iloakin.

      Hän otti puhtaan lehden ja ryhtyi heti kirjoittamaan uutta kirjettä.

      Ajatus ajeli toistaan hänen päässänsä.

      "Äiti armas ja kallis", – kirjoitti hän, ja silmät ne jälleen samenivat kyyneleistä. Hän pyyhkäsi ne pois hihallaan, nähdäkseen, mitä oli kirjoittanut. "Kuinka vähän tunsinkaan omaa itseäni ja kaikkea sitä rakkauden ja kiintymyksen voimaa Sinua kohtaan, mikä minun sydämessäni alati asui! Nyt sen tiedän ja tunnen, ja muistaissani meidän pieniä kinastuksiamme ja Sinua kohtaan käyttämiäni tylyjä sanoja, minua surettaa ja hävettää. Anna minulle anteeksi ja muista vain minun hyviä puoliani, jos niitä lainkaan on ollut."

      "Kuolema ei minua pelota. Totta pulmakseni min'en käsitä, en usko sitä. Jos kuolemaa on, niin eikö sitten ole yhdentekevää, kuolenko kolmekymmentä vuotta, vai kolmekymmentä päivää ennemmin tai myöhemmin?"

      – Mutta mitäpäs minä tässä filosofioitsen? ajatteli hän. —

      Kirjoitanpa niinkuin äskeiseenkin kirjeesen jotain hyvää loppuun. —

      Hän jatkoi:

      "Niin. Älä tuomitse minun ystäviäni, vaan rakasta heitä,

      varsinkin sitä, joka oli syynä kuolemaani. Suutele puolestani

      Natáshaa ja sano hänelle, että olen aina häntä rakastanut."

      Sitten hän palasi jälleen omaa tilaansa miettimään.

      – Ja sitten? Mitäs sitten tapahtuu? – virkkoi hän. – Eikö mitään?

      Toki sentään. Mutta mitä?

      Ja nyt selveni hänelle kerrassaan, ett'ei hänellä ihmisenä ole eikäsaatakaan olla vastausta näihin kysymyksiin.

      – Ja miksikäs tuollaista itseltäni kyselenkään? Miksi? Niin, miksi? Eisaa kysellä, pitää elää, niinkuin minäkin vast'ikään elin, tätäkirjettä kirjoittaessani. Jokainen on tuomittu kuolemaan jo aikaasitten, ja kumminkin me elämme. Ja onnekasta onkin elämä ja riemuatäynnä… kun rakastaa. Niin,