Rikos ja rangaistus. Dostoyevsky Fyodor

valveilla, laski hän kynttilän kädestään ja asetti leivän, suolan, lautasen ja lusikan pöydälle.

      – Et kai sinä ole syönyt mitään eilisestä lähtien, vaan olet kuljeskellut ympäri kaupunkia, vaikka väriset kuumeessa?

      – Nastasja … miksi emäntää piestiin?

      Nastasja katseli häntä tarkkaavasti.

      – Kuka löi emäntää?

      – Ilja Petrovitsh, polisiupseerin apulainen … tuolla portaissa noin puoli tuntia sitten… Miksi hän löi häntä sillä lailla ja … miksi hän tuli tänne?

      Nastasja rypisti otsaansa ja katseli Raskolnikovia kauvan vaijeten. Tämä tuijottaminen tuntui Raskolnikovista vastenmieliseltä ja teki hänet surulliseksi.

      – Nastasja, miksi sinä vaikenet? kysyi hän arasti ja heikolla äänellä.

      – Se on veri… vastasi tämä vihdoin hiljaa, ikäänkuin puhuen itsekseen.

      – Veri?.. Mikä veri?.. mutisi Raskolnikov kalveten ja lähennellen seinää.

      Nastasja katseli häntä yhä vieläkin vaijeten.

      – Kukaan ei ole lyönyt emäntää, sanoi hän vihdoin ankarasti ja päättävällä äänellä.

      Raskolnikov katseli häntä ja voi tuskin hengittää.

      – Minä kuulin sen kuitenkin … en nukkunut … olin valveilla, vastasi hän vielä aremmin. – Minä kuuntelin kauvan … se oli poliisiupseerin apulainen … kaikki tulivat juosten portaisiin…

      – Täällä ei ole ollut ketään! Veri se on, joka tekee sinut rauhattomaksi. Kun ei sillä ole mitään tietä, jolloin se seisahtuu, niin käy pää noin pyörälle… Tahdotko syödä vähän?

      Raskolnikov ei vastannut. Nastasja seisoi vielä hetkisen katsellen häntä.

      – Anna juotavaa … Nastashuska.

      Nastasja läksi noutamaan vettä, tuoden sitä valkeassa porsliniruukussa; mutta Raskolnikov ei muistanut enää enempää. Hän muisti vain sen, että ryyppäsi kerran ja kaasi päälleen. Sitten hän menetti taas tajuntansa.

      III

      Sairautensa aikana ei hän aina ollut tajutonna; hän oli kuumeellisessa tilassa, joka toisinaan vaihtui pyörrytykseen ja osittaiseen tajuntaan. Myöhemmin muisti hän sangen vähän tästä. Toisinaan hänestä tuntui siltä kuin kokoontuisi hänen ympärilleen joukko ihmisiä, jotka tahtoivat viedä hänet jonnekin, ja riitelivät ja torailivat hänestä. Sitten oli hän taas yksinään huoneessaan, kaikki olivat menneet tiehensä aivan kuin peloissaan, ainoastaan toisinaan avattiin ovea hieman, katsottiin häntä, uhattiin häntä, puhuttiin keskenään, naurettiin ja suututettiin häntä. Hän muisti, että Nastasja usein oli hänen luonaan, voipa vielä erottaa vielä erään toisenkin, tutun; mutta hän ei tiennyt, kuka tämä todella oli ja se kiusasi häntä, itkipä hän sen johdosta. Toisinaan hänestä tuntui siltä kuin olisi hän maannut siinä sillä lailla kokonaisen kuukauden, toisella kerralla siltä – kuin olisi vielä sama päivä. Muttatuota tapausta ei hän ajatellut enää ollenkaan; mutta silloin tällöin tuntui hänestä siltä kuin olisi hän unohtanut jotakin, jota ei saanut unohtaa – hän kiusasi itseään päästäkseen sen perille; hän voihki, raivostui tai joutui sietämättömän tuskan valtaan. Sitten hän tahtoi nousta, tahtoi paeta, mutta aina esti joku häntä väkivallalla, ja hän vaipui heikkouden ja tajuttomuuden tilaansa. Vihdoin hän tuli täysin tajuihinsa.

      Se tapahtui eräänä aamuna kello kymmenen. Jos päivät olivat valosat, leikki aina tällä tunnilla valonsäde hänen kamarinsa oikealla seinällä. Hänen vuoteensa vieressä seisoi Nastasja ja eräs toinenkin henkilö, joka oli hänelle ventovieras ja joka uteliasti katseli häntä. Se oli nuori, hieman parrakas, pitkään takkiin puettu mies; hän näytti rahanlaskijalta. Puoliavoimesta ovesta katseli emäntäkin. Raskolnikov kohottausi.

      – Kuka on tuo, Nastasja? kysyi hän osottaen tuota nuorta miestä.

      – Kas vaan … hän on tullut tajuihinsa! sanoi Nastasja.

      – Todellakin! vahvisti rahanlaskija. Emäntä sulki oven ja katsoi. Hän oli sangen ujo, ja keskustelu sekä selitykset olivat hänestä vastenmielisiä: hän oli lihava, paksu, nelikymmenvuotias nainen; hänen silmänsä olivat mustat, samaten silmäripset; muuten hän oli laiskuuden ja hyvinvoinnin vuoksi hyväntahtoinen, jotenkin kaunis, mutta sanomattoman ujo.

      – Kuka te olette? kysyi Raskolnikov kääntyen rahanlaskijan puoleen.

      Mutta tällä hetkellä avausi ovi sepposen selälleen ja sisään astui

      Rasumihin, joka kumartausi, jottei iskisi päätään mihinkään.

      – Tämähän on oikea hytti, huudahti hän sisään tullessaan, – melkein aina lyön otsani johonkin – ja tätäkö kutsutaan asunnoksi! Mutta sinähän, veliseni, olet tullut tajuihisi! Kuulin sen äsken Pashenkalta.

      – Hän heräsi juuri, sanoi Nastasja.

      – Äsken heräsi, vahvisti rahanlaskija hymysuin.

      – Mutta te, kuka te olette? kysyi Rasumihin häneltä. – Minä olen

      Rasumihin, ylioppilas ja aatelismiehen poika; tämä tässä on ystäväni.

      No, entä te, kuka te olette?

      – Minä olen eräässä konttorissa, kauppias Shelopajevin rahanlaskija ja tulen tänne liikeasioissa.

      – Tehkää hyvin ja istukaa tänne tuolille! Rasumihin istuutui toiselle.

      – Se oli oikein, veliseni, että heräsit, jatkoi hän kääntyen

      Raskolnikovin puoleen.

      – Neljään päivään et sinä ole syönyt mitään, korkeintaan muutaman lusikallisen teetä. Sosimovitsh on ollut täällä kaksi kertaa. Muistatko Sosimovitshiä? Hän tutki sinut tarkoin ja sanoi heti, ettei se ollut mitään vaarallista – lorua kaikki vaan, joku isku päässä, hermotäräys, ravinnon puute, sanoi hän – siitä johtuu sairaus. Mutta se ei tee mitään, sellaista sattuu ja menee ohi. Hyvä toveri tuo Sosimovitsh, hänellä on hyvät taipumukset ammattiinsa. Mutta mitä! – enhän minä tahdo pidättää teitä täällä, sanoi hän kääntyen uudelleen rahanlaskijan puoleen, – tehkää hyvin ja ilmottakaa meille asianne? Ajattelehan, Rodja, että konttorista tullaan jo toista kertaa tänne, aikasemmin oli täällä eräs toinen, jonka kanssa jo olen puhunut. Kuka se oli, joka silloin tuli?

      – Luultavasti toissa päivänä; aivan oikein, se oli Aleksei

      Semjonovitsh, myös meidän konttorihenkilöitämme.

      – Mutta ei kai hän ole niin tyhmä kuin te, vai mitä arvelette?

      – Ehkäpä ei, hän onkin minua hienompi.

      – Kiitoksen ansaitsette tuosta; no, olkaa hyvä ja jatkakaa.

      – Asia on seuraava: Vasili Ivanovitsh Vahrushinilta, josta, kuten otaksun, olette monta kertaa kuullut puhuttavan, on teidän äitinne pyynnöstä tullut konttoriimme määräys suorittaa teille summa rahaa, alkoi rahanlaskija kääntyen Raskolnikovin puoleen. – Siinä tapauksessa, että olette täysin tajuissanne, suoritan teille viisineljättä ruplaa, minkä Vasili Ivanovitsh on äitinne pyynnöstä jättänyt tehtäväksemme. Tunnetteko Vasili Ivanovitshin?

      – Kyllä … minä muistan hänet … Vahrushinin … sanoi Raskolnikov miettivästi.

      – Kuulkaa, hän tuntee kauppias Vahrushinin! huudahti Rasumihin. – Hän on siis täydessä tajussaan! Nyt minäkin huomaan, ettette tekään ole niin tyhmä. No, viisasta puhetta kuuntelee mielellään!

      – Aivan oikein, hän se on, Vahrushin, Vasili Ivanovitsh; ja teidän äitinne määräyksestä – hänhän lähetti teille kerran ennenkin vähän samalla lailla – se nytkin tapahtuu. Toistaiseksi on minulla jätettävänä teille viisineljättä