Kolme kertomusta. Koteloitunut ihminen. Karviaismarjat. Rakkaudesta. Anton Pavlovich Chekhov

pitänyt siepata häneltä sekä kalossit että sateenvarjo, – virkkoi Ivan Ivanitsh.

      – Ajatelkaas, se kun oli aivan mahdotonta. Hän asetti Varenkan valokuvan pöydälleen, kävi yhä luonani puhelemassa Varenkasta, perhe-elämästä, siitä, että naiminen on tärkeä askel, kävi usein myöskin Kovalenkojen luona, mutta ei muuttanut elintapaansa rahtuakaan. Vaikuttipa tämä naimapäätös pikemmin häneen sairaloisesti, sillä hän laihtui, kalpeni ja näytti vetäytyvän yhä syvemmälle koteloonsa.

      – Varvara Savvishna miellyttää minua, – sanoi hän minulle hymähtäen kierosti, ja minä tiedän, että jokaisen ihmisen täytyy välttämättömästi naida, mutta… kaikki tämä, nähkääs, on tapahtunut niin omituisen pian… Täytyy vielä harkita.

      – Mitä se harkitsemisesta paranee? vastasin hänelle. – Naikaa pois ja sillä hyvä!