Kolme kertomusta. Koteloitunut ihminen. Karviaismarjat. Rakkaudesta. Anton Pavlovich Chekhov

ruokaa tai pelata korttia. Belikovin tapaisten miesten vaikutuksen alaisena alettiin kaupungissamme viimeisten kymmenen-viidentoista vuoden kuluessa pelätä kaikkea: ääneenpuhumista, kirjeiden lähettämistä, tutustumista, kirjojen lukemista, köyhien auttamista, luvun opettamista…

      Ivan Ivanitsh yskähti, aikoen sanoa jotakin, mutta veti vielä muutaman sauhun, katseli kuuta ja virkkoi vasta sitten verkalleen: – Niin. Ajattelevaisia, kunnollisia, lukevat sekä Turgenevia että Shtshedrinia ja monenmoisia muita, niinkuin Buckleä, mutta sittenkin alistuvat, kärsivät… Sellaista se on.

      – Belikov asui samassa talossa kuin minä, – jatkoi Burkin, – samassa kerroksessa, vastapäätä. Me tapasimme toisemme usein ja minä tunsin hyvin hänen kotielämänsä. Kotonakin oli sama juttu: yönuttu, patalakki, akkunaluukut, teljet, kokonainen sarja kieltoja, rajotuksia ja – ah, kun ei vain mitään tapahtuisi! On vaarallista syödä paastoruokaa, mutta muuta ei uskalla syödä, sillä silloin sanottaisiin, että Belikov ei täytä paastomääräyksiä, vaan on syönyt voissa paistettua kuhaa, – tämä ei ole paastoruokaa, mutta eipä saata pitää sitä kiellettynäkään. Hän ei pitänyt naispalvelijaa, koska pelkäsi, että hänestä ajateltaisiin pahaa, vaan palvelijana hänellä oli kokki Afanasij, noin kuusikymmentävuotias, viinaanmenevä, hassahtava ukko, joka joskus oli palvellut päivystäjäsotilaana ja osasi jonkunverran ruanlaittoa. Tämä Afanasij seisoi tavallisesti kädet ristissä oven pielessä ja jupisi aina yhtä ja samaa syvään huokaillen:

      – Kylläpäs niitä nyt täällä juoksee!

      Belikovin makuuhuone oli pieni kuin laatikko ja vuode uutimien peitossa. Asettuessaan levolle hän veti päänsäkin peitteen alle.

      Oli kuuma, tukahuttava, tuuli humisi suljetuissa ovissa ja uunissa, keittiön puolelta kuului huokauksia, pahaatietäviä huokauksia…

      Ja kauhu valtasi hänet peitteen alla. Hän pelkäsi, ettei vain mitään tapahtuisi, ettei Afanasij vain tappaisi häntä, etteivät varkaat vain yllättäisi, ja näki sitten pitkin yötä pöyristyttäviä unia. Mutta aamulla, kun me yhdessä astelimme kouluun, oli hän alakuloinen, kalpea ja saattoi huomata, että väkirikas koulu oli vastenmielinen ja kauhistuttava koko hänen olennolleen, ja että tämän, luonteeltaan yksinäisen miehen oli raskas kulkea minun rumallani.

      – Kovin meillä luokissa melutaan, virkkoi hän ikäänkuin etsien selitystä raskaalle tunteelleen. – Sillä ei ole enää määrääkään.

      Ja saattaako uskoa, että tämä kreikankielen opettaja, tämä koteloitunut ihminen oli joutua naimisiin.

      Ivan Ivanitsh katsahti äkkiä vajaan ja virkkoi:

      – Leikkiä laskette!

      – Niin, oli naida, niin ihmeelliseltä kuin se kuuluukin. Meille määrättiin uusi historian ja maantieteen opettaja, eräs Mihail Savitsh Kovalenko, syntyään vähävenäläinen. Hän ei saapunut yksin, vaan toi sisarensa Varenkan mukanaan. Mihail Savitsh oli nuori ja pitkä mies, jonka iho oli tummaverinen ja kädet tavattoman suuret. Jo hänen kasvoistaan saattoi nähdä, että äänensä on matala, ja todellakin, ääni kuului kuin tynnyristä. Ja olipa Varenkallakin ikää jo noin kolmenkymmenen paikoille ja hänkin oli pitkäkasvuinen, solakka, tummatukkainen, punaposkinen – sanalla sanoen, ei neito, vaan marmeladi, ja niin virkku, vallaton, lauloi yhä vähävenäläisiä romansseja ja nauroi, että oli nauruunsa pakahtua. Ensimäinen, perinpohjainen tuttavuus Kovalenkojen kanssa tapahtui johtajan nimipäivillä. Keskellä ankaria, teennäisen ikäviä pedagogeja, jotka nimipäivilläkin käyvät velvollisuudesta, huomasimme yhtäkkiä uuden, vaahdosta syntyneen Afroditen, joka käy kädet puuskassa, nauraa hohottaa, laulaa, tanssii… Hän lauloi erittäin tunteellisesti "Tuuli humisee", sitten vielä romanssin, ja yhä vielä, kunnes lumosi meidät kaikki – kaikki, vieläpä Belikovinkin. Tämä istuutui laulajattaren luo ja sanoi hymyillen makeasti:

      – Vähävenäjänkieli muistuttaa suloutensa ja miellyttävän sointunsa puolesta muinaiskreikkaa.

      Tämä oli Varenkan mieleen ja hän alkoi hartaasti ja vakuuttavasti kertoa, että hänellä Gadjatskijn kihlakunnassa on maatalo, jossa äitinsä nyt asuu, ja että siellä on niin hyviä puunperunoita, meloneja ja kapakoita! Vähävenäläiset kutsuvat vesimeloneja kapakoiksi ja kapakoita anniskeluiksi ja keittävät borshtshia (eräänlaista liemiruokaa) punertavine ja sinertävine mausteineen ja se on "niin maukasta, niin maukasta, niin hirveän maukasta!"

      Me kuuntelimme ja kuuntelimme, kun yhtäkkiä meidät kaikki valtasi sama ajatus.

      – Heidät pitäisi naittaa, – kuiskasi johtajanrouva minulle.

      Me olimme kaikki älynneet, että meidän Belikovimme oli naimaton, ja nyt meistä näytti omituiselta, ettemme olleet sitä ennen huomanneet, vaan jättäneet kokonaan huomioonottamatta näin tärkeän seikan hänen elämässään. Entä mikä oli hänen mielipiteensä naisista, mitenkä hän oli itselleen ratkaissut tämän tärkeän kysymyksen? Ennen ei tämä ollut meitä lainkaan huvittanut, sillä kaikesta päättäen ei mieleemme ollut edes juolahtanut ajatus, että mies, joka talvet ja suvet käyttää kalosseja ja nukkuu uudinten ja peittojen suojassa, saattaisi rakastaa.

      – Belikov on jo yli neljänkymmenen ja Varenka siinä kolmenkymmenen paikoilla… – selitti johtajanrouva edelleen. – Kyllä minä luulen, että Varenka suostuisi.

      Kuinka paljo turhaa, joutavaa meillä maaseudulla tehdäänkään ikävästä! Ja tämä johtuu siitä, ettei tehdä sitä, mikä olisi tarpeen. Miksi piti meidänkään yhtäkkiä ruveta naittamaan tuota Belikovia, jota oli mahdoton edes kuvitella naimisissa? Johtajan ja inspehtorin rouvat ja kaikki kymnasin piiriin kuuluvat naiset vilkastuivat, vieläpä kaunistuivat, aivankuin olisivat yhtäkkiä löytäneet elämänsä päämäärän. Johtajanrouva tilaa kokonaisen aition teatterista ja me näemme Varenkan istuvan siellä säteilevänä, onnellisena, viuhka kädessä ja hänen vieressään Belikovin, pienenä, kumaraisena, aivankuin hänet olisi väkisin kiskottu kotoa. Minä annan illatsun, ja naiset vaativat, että minä ehdottomasti kutsuisin sekä Belikovin että Varenkan. Sanalla sanoen, kone oli käynnissä. Kävi ilmi, ettei Varenka taida ollakaan naimista vastaan, sillä veljen luona ei mahtanut olla niinkään hauska, koska he päiväkaudet kinasivat ja morkkasivat. Ajatelkaahan: Kovalenko kulkee pitkin katua, hän on pitkä ja potra poika, yllä koruompeleinen paita ja hiustöyhtö otsalla lakin alla; kainalossa on pino kirjoja, toisessa kädessä paksu ryhmysauva. Hänen perässään astuu sisar myöskin kirjoineen.

      – Mutta sinä, Mihail, et ole tätä lukenut! – väittää sisar äänekkäästi. – Minä uskallan vaikka vannoa, että sinä et ole sitä lukenut!

      – Mutta minä sanon, että olen lukenut! – huutaa Kovalenko tärähyttäen sauvalla käytävään.

      – Hyvänen aika, veliseni! Miksi suutut? Onhan tämä periaatteellinen kysymys!

      – Minä olen lukenut! – huutaa Kovalenko vielä kovemmin.

      Ja kotona – milloin siellä vieras pistäysi, aina kuuluu riitaa. Sellainen elämä kävi ajan pitkään ikäväksi, oma koti alkoi tuntua hauskalta ja pitihän ikäkin ottaa varteen. Valitsemisen varaa ei ollut, piti suostua, olipa se sitten vaikka kreikankielen opettaja. Ja totta puhuen, suurin osa meidän neitejämme ei välitä siitä, kuka korjaa, kun vaan pääsee naimisiin. Oli miten hyvänsä, Varenka alkoi ilmeisesti olla meidän Belikovillemme suosiollinen.

      Entä Belikov? Hän kävi Kovalenkon luona niinkuin meilläkin. Tulee hänen luokseen, istuu ja vaikenee. Niin, hän vaikenee, mutta Varenka laulaa hänelle "Tuuli humisee" ja katselee kuulijaansa haaveksivasti tummilla silmillään, tai purskahtaa nauramaan:

      – Ha-ha-ha!

      Rakkaudenasioissa ja etenkin naimisessa on harrastuksen herättämisellä suuri merkitys. Kaikki – sekä virkatoverit että naiset – alkoivat vakuuttaa Belikoville, että hänen täytyy naida, ettei hänellä ole elämässä enää mitään muuta jälellä kuin naiminen. Kaikki onnittelivat häntä ja selittivät vakavan näköisinä kaikenmoisia joutavia asioita yhä siihen tapaan, että naiminen