Kolme kertomusta. Koteloitunut ihminen. Karviaismarjat. Rakkaudesta. Anton Pavlovich Chekhov

lovich

      Kolme kertomusta / Koteloitunut ihminen. – Karviaismarjat. – Rakkaudesta

      ANTON TSHEHOV

      Anton Tshehov syntyi v. 1860 etelä-Venäjällä, Taganrogin kaupungissa, jossa maaorjuudesta vapautunut isänsä eli kauppiaana. Tämä antoi hyvän kasvatuksen lapsilleen, jotka olivat hyvin lahjakkaita. Päätettyään kouluopintonsa Taganrogin kymnasissa kirjottautui Anton v. 1879 Moskovan yliopiston lääketieteelliseen tiedekuntaan ja valmistui v. 1884 lääkäriksi. Mutta käytännössä supistuivat hänen lääketieteelliset harrastuksensa perin vähiin vaikutettua kuitenkin sekä syventävästi että laajentavasti hänen kirjalliseen toimintaansa, joka vähitellen muuttui hänen sydämenasiakseen ja omisti hänet kokonaan.

      Anton Tshehov ei ole ainoastaan Venäjän, vaan koko maailman etevimpiä novellisteja. Hän on itsenäinen, originelli ja kerrassaan mestarillinen kuvatessaan pienen novellin rajotetulla alalla taiteellisesti muutamalla yksinkertaisella vedolla jotakin hetkeä elämästä tai ihmisluonnetta.

      Hänen havaintokykynsä on tarkka ja sielunkuvaustapansa hiotun hieno. Tavallisesti ottaa hän aiheensa sivistyneestä tai puolisivistyneestä keskisäädystä; harvemmin kuvaa hän elämää talonpoikaiskansan keskuudessa tai ylhäisissä piireissä.

      Tshehovin kirjallinen tuotanto, joka alkoi hänen ollessaan 19 vuoden iässä, jakautuu luonnostaan kolmeen ajanjaksoon. Varhaisimman ajan pienissä kertomuksissa kuvaa hän mukaansatempaavan hauskasti ihmisten huvittavia heikkouksia. Huumori on syvää, hilpeää ja tarttuvaa. Mutta leikin lomassa soinnahtaa toisinaan ivallinen sävel tai surunvoittoinen sointu. Ajan kuluessa alkaa esiintyä alakuloisuutta, se kasvaa, voimistuu. Mieliala käy vakavammaksi, kirkkaat, iloiset värit tummenevat. Tämän muutoksen, joka tapahtui kirjailijan ollessa noin 25 vuotias, aiheutti ajan ja aikalaisten henkinen köyhyys. Realistin todenmukaisuudella kuvaa hän nyt kuollettavassa, harmaassa jokapäiväisyydessä kärsiviä ihmisiä, heidän vikojaan, kehnouttaan ja henkistä hätäänsä, elämän nurjia puolia ja epäkohtia. Hämmästyttävän suuri on ero nuoruuden humorististen lastujen ja tämän synkän, toistakymmentä vuotta kestäneen tuotantokauden välillä.

      Mutta vuosien kuluessa vaihtuu kirjailijan synkkä mieliala valoisammaksi. Kuvausten tummat värit, joiden perusteella jotkut arvostelijat ovat antaneet hänelle pessimistin nimen, muuttuvat vähitellen hiukan vaaleammiksi, vaikkakin aiheet ovat vielä ilottomia. On kuin toivorikkaampi aika sarastaisi läpi usvaisen hämäryyden. Tämä valkeneva, viimeinen tuotantokausi ei ennättänyt kuitenkaan kauaa kehittyä edelleen, sillä jo v. 1904 kuoli tuottelias kirjailija keuhkotautiin.

      Tähän kirjaseen suomennetut kolme kertomusta ovat kahden viimeisen tuotantokauden rajavaiheilta.

      Paitsi kertomuksia, lyhempiä ja pitempiä, joiden lukumäärä nousee satoihin, on Tshehov kirjoittanut myöskin muutamia näytelmiä. Venäjällä on hänen teoksillaan ollut erinomainen menestys. Muutamia kertomuskokoelmia on ilmestynyt toista kymmentä painosta ja yhtenä ainoana vuonna (1903) levisi hänen koottuja teoksiaan yli 200,000 kpl. Tshehov on ulkomailla suosituimpia venäläisiä kirjailijoita ja hänen kertomuksiaan on käännetty kaikille maailman sivistyskielille.

      Suomentaja.

      Koteloitunut ihminen

      Mironositskoje-kylän rajalla, kylänvanhimman vajassa asettuivat myöhäiset metsämiehet yösijalle. Heitä oli vain kaksi: eläinlääkäri Ivan Ivanitsh ja kymnasinopettaja Burkin. Ivan Ivanitshin sukunimi oli jotensakin kummallinen ja kaksiosainen Tshimsha-Himalaiskij, joka ei ensinkään sopinut hänelle, ja sentähden kutsuttiin häntä koko kuvernementissa ainoastaan etu- ja isännimellä. Hän asui hevossiitoslaitoksessa lähellä kaupunkia ja oli nyt tullut tänne metsästämään, saadakseen hengittää puhdasta ilmaa. Opettaja Burkin vieraili joka kesä kreivi P: n luona ja oli jo kauan ollut näillä seuduilla kuin kotonaan.

      He eivät nukkuneet. Ivan Ivanitsh, pitkä, laihanpuoleinen ukko, jolla oli pitkät viikset, istui ulospäin vajan kynnyksellä poltellen piippuaan. Kuu paistoi hänen ylitsensä, eikä häntä sieltä pimeästä erottanut.

      He kertoilivat monenmoisia juttuja. Puhuivat muun muassa siitä, että kylänvanhimman terve eikä suinkaan tyhmä vaimo, Mavra, ei ole eläessään kertaakaan käynyt kotikyläänsä kauempana, ei nähnyt koskaan kaupunkia eikä rautatietä, vaan on viimeiset kymmenen vuotta yhä istuskellut uunin nurkassa ja vain öisin mennyt kyläraitille jalottelemaan.

      Mitä kummallista siinä! – virkkoi Burkin. – Sellaisia, luonteeltaan yksinäisiä ihmisiä, jotka niinkuin äyriäinen, erakko tai näkinkenkä tahtovat vetäytyä kuoreensa, sellaisia on tässä maailmassa yllin kyllin. Ehkä se on atavistinen ilmaus, viittaus siihen aikaan, jolloin ihmisen esi-isä ei vielä ollut yhteiskunnallinen eläin, vaan eli yksinäisessä luolassaan, tai sitten se lienee vain yksi puoli ihmisluonteen moninaisuuksia, – kukapa sen tietää? Minä en ole luonnontutkija eikä ole asiani kajota tällaisiin kysymyksiin; tahdon vain sanoa, että sellaiset ihmiset, kuin Mavra, eivät ole niinkään harvinaisia. Eipä tarvitse kaukaa etsiä esimerkkiä. Pari kuukautta sitten kuoli kaupungissa muuan Belikov, kreikankielen opettaja, virkatoverini. Olette kai kuullut hänestä. Hänen omituisuuksiakin oli se, että hän aina, vieläpä mitä kauneimmalla säällä käytti kalosseja, sateenvarjoa ja ehdottomasti lämmintä, pumpulivanulla vuoritettua palttoota. Sateenvarjonsa oli kotelossa, kellonsa harmaassa säämiskäisessä kotelossa ja kun hän otti esiin kynäveitsensä terottaakseen lyijykynää, oli veitsikin kotelossa. Ja hänen kasvonsakin näyttivät olevan kuin kotelossa, sillä hänen päänsä oli aina kyyryssä pystyynnostetun kauluksen sisässä. Hän käytti tummia silmälaseja, ihokasta, pumpulia korvissa ja astuessaan ajuriin hän käski nostaa kuomin. Sanalla sanoen, tässä miehessä saattoi huomata alituisen, vastustamattoman halun sulkeutua niin sanoakseni, koteloon, joka erottaisi hänet muusta maailmasta ja suojelisi ulkonaisilta vaikutuksilta. Todellisuus kiihotti ja pelotti häntä, herättäen alituista levottomuutta, ja ehkä puolustaakseen arkuuttaan ja inhoaan nykyisyyttä kohtaan, hän aina ylisti menneisyyttä ja sitä, mitä ei milloinkaan ole ollut. Muinaiset kielet, joita hän opetti, olivat oikeastaan nekin kalossit ja sateenvarjo, joihin hän piiloutui todelliselta elämältä.

      – Oi kuinka kreikankieli on sointuvaa ja ihanaa! – puheli hän mielistellen. Ja ikäänkuin todistaakseen sanansa, hän silmäänsä räpäyttäen ja sormensa pystyyn nostaen lausui: Antropos!

      Ja ajatuksensakin Belikov koetti kätkeä koteloon. Hän tunsi ainoastaan ne kiertokirjeet ja sanomalehtiartikkelit, joissa jotakin kiellettiin. Kun kiertokirjeessä kiellettiin oppilaita kello kymmenen jälkeen illalla menemästä ulos tai jossakin sanomalehtikirjotuksessa kiellettiin lihallinen rakkaus, niin tämä oli hänestä selvää, varmaa: kielletty ja siinä kaikki. Luvassa ja myönnytyksessäkin oli hänestä jotakin epäilyttävää, jotakin salattua ja epäselvää. Kun kaupungissa perustettiin draamallinen seura, lukutupa tai kahvila, niin hän ravisti päätään ja mutisi itsekseen:

      – Onhan se niinkin ja se on kyllä hyvä, kun ei vain mitään tapahtuisi.

      Pieninkin poikkeus säännöistä, laiminlyönti, rikos teki hänet alakuloiseksi, vaikka asia ei hänelle lainkaan kuulunut. Jos joku hänen tovereistaan myöhästyi rukouksesta, jos huhu tiesi kertoa oppilaiden vallattomuuksista, jos nähtiin luokan hoitajatar myöhään illalla kävelemässä upseerin kanssa, niin hän tuli hirveän levottomaksi ja pelkäsi, ettei vain mitään tapahtuisi. Ja opettajakokouksissa hän aivan kiusasi meitä varovaisuudellaan, epäluuloisuudellaan ja puhtaasti kotelomaisilla mietteillään siitä, kuinka huonosti poika- ja tyttökymnaseissa nuoriso käyttäytyy, meluaa luokissa, – ah, kun ei koulun johtokunta vain saisi tietää, ah, kun ei vain mitään tapahtuisi, – ja entäs jos toiselta luokalta erottaisi Egorovin ja neljänneltä Petrovin, niin se olisi kovin hyvä. Ja miten kävikään? Huokauksilla, rasituksilla, tummilla silmälaseilla, kalpeilla, pienillä kasvoilla, – huomatkaa, pienillä kuin hillerin kasvoilla – hän ikävystytti meitä kaikkia ja me annoimme perään, annoimme Egoroville ja Petroville muistutuksen käytöksestä, annoimme heille arestia ja annoimme vihdoin kummallekin potkut koulusta. Hänellä oli omituinen tapa – käydä kotona luonamme. Hän tulee opettajan luo, istuu ja vaikenee sekä näyttää tuijottavan johonkin. Istuu sillä tavoin puhumatta tunnin, jopa toisenkin ja lähtee pois. Tätä hän kutsui "hyvien välien ylläpitämiseksi toverien kesken" ja nähtävästi oli hänen vaikea tulla luoksemme ja istua puhumatta. Mutta hän tuli luoksemme vain siksi, että piti sitä toverin velvollisuutena. Me, opettajat, pelkäsimme häntä. Ja pelkäsipä itse koulun johtajakin.