Pamela vainottuna. Сэмюэл Ричардсон

Читать онлайн.
Название Pamela vainottuna
Автор произведения Сэмюэл Ричардсон
Жанр Социальная фантастика
Серия
Издательство Социальная фантастика
Год выпуска 0
isbn



Скачать книгу

hyvin miehuullisella päällä ja sitte taas aivan lannistunut, ja luulin pyörtyväni, kun herrani sitte pääsi päivälliseltä. Minä puolestani en voinut syödä enkä juoda, enkä mitenkään voinut pidätellä itkua turvottamasta silmiäni.

      Viimein hän meni ylös kammioon, joka oli ollut hyvän emäntäni pukeutumishuoneena; kammosin sitä huonetta nyt yhtä paljon kuin ennen rakastin. Eikö teidän sydäntänne kivistele minun tähteni? Minun lepatteli niinkuin vastapyydetty lintu häkissä. – Oi Pamela, – mietin itsekseni, – miksi olet niin hupsu ja pelokas? Et ole tehnyt mitään pahaa! Jos pelkäät väärämielistä tuomaria ollessasi viaton, niin mitä tekisitkään syyllisenä oikean edessä? Ole urhea, Pamela; sinä tiedät pahimman! Ja kuinka helppoa onkaan valita köyhyys ja kunniallisuus mieluummin kuin yltäkylläisyys ja syntisyys.

      Näin minä elvyttelin mieltäni, mutta kuitenkin masentui sydän-parkani, ja minä olin ihan murtunut. Vähimmänkin liikahduksen ajattelin kutsuvan minut tilille; minä säikyin sitä selvittelyä ja kuitenkin jo toivottelin tulevaksi.

      No, vihdoin hän soitti kelloa. – Oi, – ajattelin, – jospa se olisikin minun ruumiskelloni! – Rouva Jervis meni ylös, sydän kylläkin täynnä, sillä hyväsydämisellä nais-paralla!

      "Missä Pamela on?" sanoi herra. "Toimittakaa hänet tänne, ja tulkaa te hänen kanssaan."

      Taloudenhoitajatar tuli kamariini; minä olin varustautunut lähtemään, mutta sydämessäni olin rakkaan isäni ja äitini luona valmiina käymään osalliseksi teidän köyhyydestänne ja kovaonnisuudestanne. Menin kuitenkin ylös.

      Oi, kuinka voivat pahat miehet näyttää mustin sydämin niin tyyniltä ja huolettomilta, viattomien poloisten seistessä kuin rikoksentekijät heidän edessään!

      Hän oli niin ankara sävyltään, että sydämeni salpautui ja minä toivottelin olevani missä hyvänsä muualla kuin siellä, vaikka juuri edellä olin ponnistanut kaiken miehuullisuuteni.

      – Armias taivas, – rukoilin ajatuksissani, – anna minulle rohkeutta seistä tämän ilkeän isännän edessä! Oi, pehmitä hänet tai karkaise minut!

      "Tule sisään, hupakko!" hän käski vihaisesti ja tempasi minua kädestä; "kyllä sietääkin sinua hävettää nähdä minut hälyämisesi ja jaarittelusi jälkeen, solvattuasi minua houreillasi."

      – Minuako hävettäisi nähdä sinut! – ajattelin; – vai sillä tavalla! – Mutta minä en hiiskunut mitään.

      "Rouva Jervis", virkkoi hän, "tässä nyt olette kumpainenkin. Istuutukaa te, mutta hän seisköön jos tahtoo." (– Kyllä, – ajattelin minä, – jos voin, – sillä polveni hytisivät yhteen.) "Ettekö, nähdessänne tytön siinä tilassa, missä hänet tapasitte, ajatellut että minä olin hänelle antanut suurinta valituksen syytä, mitä naiselle voi sattua? Ja että minä olin suorastaan saattanut hänet tärviölle, puhuakseni hänen tavallaan? Sanokaa, saatoitteko ajatella mitään vähempää?"

      "Todellakin, sitä ensimältä pelkäsin", myönsi toinen.

      "Onko hän kertonut teille, mitä hänelle tein, ja kaiken mitä tein, aiheuttaakseni tuollaisen hupsuttelun, joka on voinut halventaa arvoani teidän ja koko huonekuntani silmissä? Ilmoittakaa minulle, mitä hän on teille puhunut."

      Taloudenhoitajatar oli hiukan liiaksi säikyksissä, kuten jälkeenpäin tunnusti, hänen ankaruudestaan ja sanoi:

      "Kyllä hän minulle kertoi että te ainoastaan veditte hänet polvellenne ja suutelitte häntä."

      Silloin minä sain hieman rohkaistuksi luontoani. "Ainoastaan, rouva Jervis?" puutuin puheeseen; "eikö se riittänyt osoittamaan minulle, mitä minulla oli peljättävää? Kun hänen arvoisuutensa tasolle kuuluva isäntä alentuu kohtelemaan noin vapaasti minunlaistani halpaa palkollista, niin mitä on lähinnä odotettavissa? Mutta teidän arvoisuutenne menikin pitemmälle: te uhkasitte minulle, mitä tekisitte, – puhuitte Lukretiasta ja hänen kovasta kohtalostaan. Teidän arvoisuutenne tietää, että menitte paljoa pitemmälle kuin isännän sopii käyttäytyä palvelijaa tai vertaistansakaan kohtaan, ja minä en voi sietää sitä." Ja niin minä puhkesin haikeaan itkuun.

      Rouva Jervis alkoi puolustella minua ja pyyteli häntä säälimään tyttö-parkaa, jolle maineensa oli niin suuren arvoinen.

      "Pidän häntä varsin sievänä", lausui herrani, "ja luulin häntä nöyräksi, enkä siis olisi uskonut hänen pöyhistyvän suosiollisuuteni osoituksista tai huomaavaisuudesta, jolla annoin tunnustusta hänen edistyspyrkimyksilleen; mutta minua kammoksuttaisi ajatellakaan hänen pakoittamistansa mihinkään. Tunnen itseni paremmin", hän vakuutti, "ja mitä asemaani kuuluu; ja totisesti olenkin kylliksi alentautunut ottaessani huomatakseni hänenlaistansa letukkaa, – mutta hän lienee viehättänyt minut esiintymään vapaammin kuin minulle oli sopivaa, joskaan en millään muotoa aikonut pitemmälle jatkaa pilaa."

      Kuinka viheliäistä puhdistautumista tämä olikaan, rakas äiti, järkimiehen puheeksi! Mutta siinä näkee, kuinka sekaannuksiin huono asia ja kehnot teot saavat etevimmänkin älyn. Se antoi minulle silloin hiukan rohkaisua; huomaan että viattomuus alhaisessakin asemassa ja heikkojen luonnonlahjain avittamana on edullisemmalla puolella kuin kaiken rikkauden ja viisauden kannattelema paheellisuus.

      Lausuin siis: "Teidän arvoisuutenne sanokoon sitä pilaksi tai kujeiluksi taikka miksi hyvänsä; mutta, herra, sellainen pilanteko ei sovellu isännän ja palkollisen etäisyyteen toisistansa."

      "Kuuletteko nyt, rouva Jervis", huudahti hän, "tämän heilakan nenäkkyyttä? Sain melko lailla tätä lajia jo ennen kesämajassa, ja eilen niinikään, ja se saattoikin minut kenties maltittomammaksi häntä kohtaan kuin olisin muutoin ollut."

      Rouva Jervis varoitti: "Älä ole noin tokinainen hänen arvoisuudelleen, Pamela: sinun pitää käsittää alamaisuutesi; näethän että hänen arvoisuutensa tarkoitti vain leikkiä."

      "Oi rakas rouva Jervis", sanoin minä, "älkää tekin moittiko minua. On kovin vaikea pysyä täysin kunnioittavana ylhäisimpiäkään kohtaan silloin kun he itse eivät säilytä välimatkaa halvimpien palkollistensa kohtelussa."

      "Siinä taas!" virkahti hän; "voisitteko tätä uskoa nuoresta suupaltista, jollette olisi itse kuulemassa?"

      "Sentäänkin, teidän arvoisuutenne", pyysi rouva Jervis, "olkaa tyttö-paralle armollinen ja antakaa hänelle anteeksi. Hän on vain tyttönen ja pitää siveyttänsä kalleimpanaan; minä menen hengellänikin vastuuseen hänestä, että hän ei ikinä käyttäydy nenäkkäästi teidän arvoisuuttanne kohtaan, jos suvaitsette olla kiusaamatta häntä sen enempää tai uudestaan säikyttämättä. Te näitte hänen kohtauksestaan, herra, että hän oli kauhun vallassa; hän ei voinut sitä auttaa, ja vaikka teidän arvoisuutenne ei aikonut hänelle mitään pahaa, kävi kuitenkin sen pelko melkein kuolemaksi hänelle, ja suurella vaivalla minä vaan sain hänet toinnutetuksi."

      "Oh, sitä pikku ulkokullattua", väitti hän, "hänellä on sukupuolensa kaikki viekastelulahjat – ne ovat synnynnäisiä hänellä. Huomautinhan teille jo äskettäin, että te ette tuntenut häntä. Mutta tämä ei ollut pääasiallisena syynä siihen, että kutsuin teidät yhdessä puheilleni: minä huomaan, että tämän tytön mieletön hulluttelu hyvinkin saattaa haitata mainettani. Hän on kertonut teille kaikki, ja varmaan enemmän kuin kaikki, – epäilemättäkin; ja hän on kyhännyt kirjeitä (sillä hän on osoittautunut valtavaksi kirjeiden sepustelijaksi) isälleen ja äidilleen sekä mikseipä muillekin, esittäen itsensä niissä valon enkeliksi, mutta suopean isäntänsä ja hyväntekijänsä hän mustaa ilmetyksi paholaiseksi." (– Oi kuinka ihmiset toisinaan osuvat antamaan itselleen sattuvia nimityksiä! – ajattelin minä.) "Ja tällaista", hän lisäsi, "minä en ota sietääkseni; ja niinpä olen päättänyt, että hän palatkoon ahdinkoon ja köyhyyteen, mistä hänet otettiin, – ja varokoonkin pitelemästä minun nimeäni kovin vapaasti, lähdettyään tästä talosta."

      Minä elähdyin näistä tervetulleista sanoista; vilpittömästi ilostunein sydämin heittäysin polvilleni hänen