813. Arsène Lupinin merkilliset seikkailut. Leblanc Maurice

kahvaa. Ensimäisen epäiltävän liikahduksen nähdessään hän oli valmis iskemään.

      Vihdoin Gourel sanoi:

      "Hyvä on… Kello yhdeksän huomenna… On sentään… Kuitenkin, tulen tänne yhdeksältä huomenna…"

      Ja pistäen hatun päähänsä hän katosi hotellin käytäviin.

      Marco purskahti työhuoneessa nauramaan.

      "Olittepa kerrassaan nokkela, isäntä! Puijasitte hänet ihmeen sievästi!"

      "Oleppas nyt vireänä, Marco, ja seuraa häntä. Jos hän poistuu hotellista, niin jätä hänet rauhaan; tapaa Jérôme raitiotietoimistossa, kuten sovittu… ja ilmota sitte puhelimella."

      Marco lähti nopeasti.

      Sitte mies otti vesikarahvin uuninreunalta, kaatoi itselleen pikarillisen, jonka tyhjensi yhdellä siemauksella, kostutti nenäliinaansa, pyyhkäisi otsaansa, jolle oli kihoillut hikihelmiä, istuutui vankinsa viereen ja sanoi teeskennellyn kohteliaasti:

      "Mutta minun, hra Kesselbach, täytyy tosiaan saada kunnia esitellä itseni teille."

      Ja ottaen taskustaan nimikortin hän jatkoi:

      "Sallikaa minun… Arsène Lupin, herrasmies-murtovaras."

* * * * *

      Kuuluisan seikkailijan nimi näytti tekevän mitä parhaan vaikutuksen hra Kesselbachiin. Lupinilta ei tämä seikka jäänyt huomaamatta, ja hän huudahti:

      "Ahaa, herraseni, te hengitätte jälleen! Arsène Lupin on hempeä, turhantarkka murtovaras. Hän inhoaa verenvuodatusta, hän ei ole koskaan tehnyt raskaampaa rikosta kuin muiden ihmisten omaisuuden anastaminen on… pelkkää pikku koiruutta – vai mitä? Ja te sanotte itseksenne, että hän ei aijo raskauttaa omaatuntoansa hyödyttömällä murhalla. Aivan niin… mutta onkohan teidän tuhonne niinkään hyödytön? Kaikki riippuu vastauksesta. Ja minä vakuutan teille, etten ole nykyään leikinteossa. Malttakaahan, veikkoseni!"

      Hän veti tuolinsa lepotuolin viereen, poisti vangilta kapulan ja pitkitti hyvin selvästi lausuen sanansa:

      "Hra Kesselbach, samana päivänä kuin saavuitte Parisiin, rupesitte te väleihin erään Barbareuxin kanssa, joka johtaa yksityistä kyselytoimistoa. Te toimitte sihteerinne, Chapmanin, tietämättä, ja sovittiin, että sanottu Barbareux nimittäisi itseänsä 'everstiksi' silloin kun olisi tekemisissä teidän kanssanne joko kirjeellisesti tai puhelimitse. Riennän sanomaan, että Barbareux on tuiki rehellinen mies. Mutta hyväksi onnekseni on eräs hänen kirjurinsa minun läheisimpiä ystäviäni. Siten sain tietooni syyn, jonka takia käännyitte Barbareuxiin. Mielenkiintoni heräsi teitä kohtaan ja minä tein väärien avainten avulla pari tarkastusta täällä… Voinpa sanoakin suoraan, etten minä näissä tarkastuksissa löytänyt mitä hain."

      Hän alensi äänensä, tähysti tiukasti vankinsa silmiä, tarkaten hänen ilmettänsä, vaanien hänen salaisia ajatuksiansa, ja puheli edelleen:

      "Hra Kesselbach, teidän määräyksenne Barbareuxille kuului, että hänen pitäisi löytää jonnekin Parisin kurjalistokortteleihin hautautunut mies, jolla on tai oli lisänimenä 'Pierre Leduc'. Miehestä mainitaan seuraavat lyhyet tuntomerkit: Pituus viisi jalkaa yhdeksän tuumaa; hiukset ja iho vaaleat; käyttää viiksiä. Erityinen merkki: vasemman käden pikkusormen pää puuttuu erään haavan johdosta. Myöskin on hänellä melkein näkymätön arpi oikeassa poskessa. Te tunnutte pitävän tuon miehen löytämistä melkoisen – enemmän kuin melkoisen – tärkeänä, ikäänkuin se voisi tuottaa jotakin suurta etua teille itsellenne. Kuka hän on?"

      "Minä en tiedä."

      Vastaus oli jyrkkä, ehdoton. Tiesikö hän vai eikö? Sillä ei ollut suuresti väliä. Pääasia oli, että hän oli päättänyt olla puhumatta.

      "No niin", arveli hänen vastustajansa, "mutta onhan teillä hänestä täydellisempiä tietoja kuin nuo, jotka Barbareuxille ilmotitte."

      "Ei ole!"

      "Te valehtelette, hra Kesselbach. Kahdesti te Barbareuxin läsnäollessa silmäilitte sahviaanikotelossa säilytettyjä papereita."

      "Niin tein."

      "Ja kotelo?…"

      "Poltettu."

      Lupin värisi raivosta. Hänen mielessään ilmeisesti taas väikkyi kidutus ja sen tuottamat helpotukset.

      "Poltettu? Mutta laatikko… Kas niin – tunnustakaahan pois… tunnustakaa, että laatikko on Crédit Lyonnaisissa."

      "Kyllä."

      "Ja mitä siinä on?"

      "Komeimmat kaksisataa yksityiseen kokoelmaani kuuluvaa timanttia."

      Ilmotus ei näyttänyt olevan seikkailijalle epämieluinen.

      "Vai niin, komeimmat kaksisataa timanttia! Mutta sehän on kokonainen omaisuus… Niinpä niin, se saa teidät hymyilemään… Teille se epäilemättä on mitätön erä… Ja teidän salaisuutenne on enemmän arvoinen… Teille, niin… mutta entä minulle?"

      Hän otti sikaarin, sytytti tulitikun, jonka antoi ajatuksissaan sammua, ja istui tuokion liikahtamattomana aprikoiden.

      Minuutit kuluivat.

      Hän alkoi nauraa.

      "Uskallanpa vakuuttaa, että te toivoilette retkikunnan tekevän turhaa työtä ja niiden kieltäytyvän avaamasta holvia?… Hyvin paljon mahdollista, veikkoseni! Mutta siinä tapauksessa saatte maksaa minulle vaivoistani. En tullut tänne nähdäkseni miltä te näytätte lepotuolissa… Timantit, koska siellä näyttää timantteja olevan… tai muutoin sahviaanikotelo… Siinä on teidän vaikea vaalinne…" Hän vilkaisi kelloaan. "Puoli tuntia… Lempo!… Kohtalo kulkee kovin vitkallisesti… Mutta teillä ei ole mitään irvisteltävää, hra Kesselbach. En minä poistu tyhjin käsin, olkaa siitä varma!… Vihdoinkin!"

      Puhelin soi. Lupin sieppasi kuulotorven ja äänensä sointua muuttaen jäljitteli vankinsa karheata ääntä:

      "On, Rudolf Kesselbach… hän puhuu… Kyllä, mademoiselle, yhdistäkää… Sinäkö siellä, Marco?… Hyvä… Luistiko kaikki kunnolleen?… Oivallista!… Ei mitään pulaa?… Ansaitsette sydämelliset kiitokseni!… No, mitä saitte?… Mustapuulaatikon?… Ette mitään muuta? Mitään papereita?… No, hyväpä niinkin!… Ja mitä on laatikossa?… Ovatko ne komeita… Mainiota, mainiota!… Maltas hetkinen, Marco, kun mietin… Näes, kaikki tämä… Jos sanoisin sinulle mielipiteeni… Odota; älä mene pois… pidä linjaa…"

      Hän käännähti ympäri:

      "Hra Kesselbach, oletteko kiintynyt timantteihinne?"

      "Olen."

      "Ostaisitteko ne minulta takaisin?"

      "Mahdollisesti."

      "Kuinka paljosta? Viidestäsadastatuhannesta frangista?"

      "Viidestäsadastatuhannesta frangista… kyllä."

      "Mutta siinä on pulma… Millä tavoin toimitamme vaihdon? Maksuosotus? Ei; te pettäisitte minut… tai muutoin minä pettäisin teidät… Kuulkaahan? Menkää ylihuomenna aamulla Lyonnaisiin, nostakaa sieltä viisisataa tuhannen frangin seteliä, ja lähtekää kävelylle Boisiin, Auteuilin puolelle… Minä tuon timantit salkussa – se on mukavampaa… Laatikko pistää liiaksi silmään…"

      Kesselbach säpsähti:

      "Ei, ei… laatikko myös… minä tahdon kaikki…"

      "Hei!" huudahti Lupin, remahtaen nauramaan, "te menitte ansaan!…

      Timanteista ette välitä… ne voidaan korvata… Mutta laatikko on teille yhtä kallis kuin nahkanne… Hyvä on; te saatte laatikkonne…

      Arsènen kunniasanalla… saatte sen huomenna postipakettina!"

      Hän meni takaisin puhelimelle:

      "Marco, onko sinulla laatikko edessäsi?… Onko siinä mitään erikoista?… Norsunluuta mustapuureunuksissa… Niin,