813. Arsène Lupinin merkilliset seikkailut. Leblanc Maurice

taas vieras, "niin palatkaamme käyntini tarkotukseen. Tahdon olla lyhytsanainen ja suoraan käydä asiaan. Mieleni tekee kahta kapinetta. Ensinnäkin pientä mustaa sahviaanilompakkoa, joka on kotelon muotoinen ja jota tavallisesti pidätte taskussanne. Toisekseen pientä mustapuu-laatikkoa, joka oli eilen tuossa matkalaukussa. Puhukaamme oikeassa järjestyksessä. Sahviaanilompakko?"

      "Poltettu."

      Vieras hieroi silmäkulmiaan. Hänen mieleensä varmaankin johtuivat nuo menneet hyvät päivät, jolloin oli käytettävissä tehokkaita keinoja uppiniskaisen taivuttamiseksi puhumaan.

      "Hyvä on; siitä puhumme sittemmin. Entä mustapuu-laatikko?"

      "Poltettu."

      "Haa", murisi hän, "te metkuilette, mies hyvä!" Hän väänsi toisen käsivartta säälimättömällä kädellä. "Eilen, Rudolf Kesselbach, te kävelitte Crédit Lyonnais-pankkiin Boulevard des Italiensin varrelle, mytty päällystakkinne alle kätkettynä. Te vuokrasitte lokeron… olkaamme täsmällisiä: 9. holvin 16. lokeron. Merkittyänne nimenne kirjaan ja suoritettuanne lokeron vuokran te laskeusitte alas pohjakerrokseen, ja palatessanne ei teillä enää ollut myttyänne mukananne. Olenko oikeassa?"

      "Peräti."

      "Laatikko ja lompakko ovat siis Crédit Lyonnaisissa?"

      "Ei."

      "Antakaa minulle lokeronne avain."

      "En."

      "Marco!"

      Marco juoksi huoneeseen.

      "Vireästi, Marco! Nelinkertainen solmu!"

      Ennen kuin hän ennätti vähääkään puolustautua oli Rudolf Kesselbach köytetty silmukkoihin, jotka tunkeusivat lihaan vähimmästäkin rynnistelyn yrityksestä. Hänen käsivartensa kiinnitettiin seljän taakse, vartalo nuoritettiin tuolin selkämystään ja jalat kapaloittiin yhteen kuin muumion.

      "Tarkastele hänen taskunsa, Marco."

      Marco totteli. Kahta minuuttia myöhemmin hän ojensi päällikölleen pienen litteän, nikkelöidyn avaimen, jossa oli numerot 16 ja 9.

      "Mainiota. Ei mitään sahviaanilompakkoa?"

      "Ei, isäntä."

      "Aseta pistoolisi suu tuon herrasmiehen ohimoa vasten."

      "Paikallaan on."

      "Laske nyt sormesi hanalle."

      "Valmis."

      "No, Kesselbach veikkoseni, aijotteko puhua?"

      "En."

      "Annan teille kymmenen sekuntia aikaa, enkä enempää. Marco!"

      "Niin, isäntä."

      "Kymmenen sekunnin kuluttua lähetä kuula tuon herrasmiehen aivoihin."

      "Niin oikein, isäntä!"

      "Kesselbach, minä luen. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi…"

      Rudolf Kesselbach teki merkin.

      "Tahdotte puhua?"

      "Niin."

      "Juuri parahiksi. No, salakirjaimet… lukon tunnussana?"

      "Dolor."

      "Dolor… Dolor… Rouva Kesselbachin nimi on luullakseni Dolores. Te kelpo sielu!… Marco, mene ja tee kuten sanoin… Varo erehdyksiä! Minä toistan ohjeeni: Tapaa Jérôme raitiotietoimistossa, anna hänelle avain, ilmota sana – Dolor. Sitte menkää kahden Crédit Lyonnaisiin. Jérôme astuu yksinään sisälle, kirjottaa nimikirjaan, laskeutuu pohjakerrokseen ja tuopi sieltä mukanaan kaikki mitä lokerossa on. Ymmärrätkö täydellisesti?"

      "Kyllä, isäntä. Mutta jos lokero ei avautuisikaan; jos sana Dolor…"

      "Vaiti, Marco. Tullessanne ulos Crédit Lyonnaisista tulee sinun erota Jérômesta, mennä omaan asuntoosi ja puhelimella ilmottaa minulle tulos. Jos sana Dolor jonkun sattuman kautta ei pystyisikään avaamaan lokeroa, niin meillä (ystävälläni Rudolf Kesselbachilla ja minulla) on vielä keskustelu… viimeinen… Kesselbach, olettehan aivan varma siitä, ettette ole erehtynyt?"

      "Kyllä."

      "Se merkitsee, että te luotatte etsinnän hyödyttömyyteen.

      Katsotaanpa. Menehän, Marco!"

      "Entäs te, isäntä?"

      "Minä jään. Oh, minä en ole peloissani! En ole milloin ollut vähemmän vaarassa kuin tällä hetkellä. Olivathan määräyksenne vieraiden laskemisesta luoksenne ehdottomat, Kesselbach?"

      "Olivat."

      "Hitto vieköön, kuinka kerkeästi sen vahvistatte! Lienetteköhän yrittänyt voittaa aikaa? Silloin minä joutuisin satimeen kuin hupelo…" Hän pysähtyi ajattelemaan, katseli vankiaan ja lopetti: "Ei… se ei ole mahdollista… me emme joudu häirityiksi…"

      Samassa soi ovikello. Hän painoi kätensä rajusti Rudolf Kesselbachin suulle.

      "Sinua vanhaa kettua; sinä odotit jotakuta!"

      Vangin silmät loistivat toivosta. Hän hykähteli kuuluvasti käden alta, joka häntä tukahutti.

      Vieras vapisi raivosta.

      "Suu kiinni, tai kuristan sinut! Hei, Marco, kapuloitse hänet!

      Joutuin!… Kas niin!"

      Kello soi taas. Hän huusi, kuin olisi hän ollut Kesselbach ja kuin olisi Edwards vielä ollut oven vartijana:

      "Miksi et avaa ovea, Edwards?"

      Sitte hän sipsutteli hiljaisesti eteiseen ja kuiskasi kirjuriin ja palvelijaan viitaten:

      "Marco, auta minua siirtämään nämä kaksi makuuhuoneeseen… tuonne… jottei heitä voida nähdä."

      Hän nosti kirjurin. Marco kantoi palvelijan.

      "Hyvä! Mene nyt takaisin työhuoneeseen."

      Hän seurasi palvelijaansa sisälle, mutta palasi heti eteiseen ja huudahti hämmästyneellä äänellä:

      "Mitä, palvelijanne ei olekaan täällä, herra Kesselbach… Ei, istukaahan vain… lopettakaa kirjeenne… minä menen itse."

      Ja hän avasi hiljaisesti eteisen oven.

      "Hra Kesselbach?"

      Kysyjä oli eloisa, kirkassilmäinen jättiläinen, joka seisoi jalalta toiselle huojuen ja hattunsa röydästä sormiensa välissä hypistellen. Toinen vastasi:

      "Kyllä, hän asuu täällä. Kenet ilmotan?…"

      "Hra Kesselbach pyysi puhelimella… Hän odottaa minua…"

      "Ahaa, tekö se olette!… Minä sanon hänelle… Odottaisitteko hetkisen?… Hra Kesselbach ottaa teidät puheillensa."

      Julkeasti jätti hän vieraan seisomaan pikku eteisen kynnykselle, sellaiselle kohdalle, mistä hän saattoi avoimen oven kautta nähdä osan työhuoneesta. Verkalleen, edes käännähtämättä taaksensa katsomaan, hän astui huoneeseen, meni hra Kesselbachin vierellä seisovan kumppaninsa luo ja kuiskasi:

      "Me olemme hukassa! Se on Gourel, etsivä poliisi… Ota tikarisi."

      Hän tarttui toista käsivarteen. "Ei. Ei vielä. Minulla on eräs aate.

      Mutta Luojan nimessä, Marco, ymmärrä minua ja puhu vuorostasi.

      Puhu kuin olisit sinä Kesselbach… en luule heidän tuntevan toisiansa… Älyäthän, vai mitä?… Puhu, Marco! Sinä olet Kesselbach."

      Hän haastoi niin kylmäverisesti, niin voimakkaasti ja käskevästi, että Marco enemmittä selityksittä käsitti saaneensa Kesselbachin osan; ja hän sanoi kuuluvasti:

      "Teidän tulee pyytää puolestani anteeksi, hyvä ystävä. Sanokaa hra Gourelille, että olen kovin pahoillani, mutta minulla on ylenmäärin työtä… Puhuttelen häntä huomen-aamulla kello yhdeksältä… niin, täsmälleen kello yhdeksän."

      "Oivallista!" kuiskasi toinen. "Älä liikahda."

      Hän