813. Arsène Lupinin merkilliset seikkailut. Leblanc Maurice

keräsi ympärilleen ainoastaan tuhotakseen heidät kompasteluillaan.

      Ja lisäksi hän antaa itsensä joutua vangiksi minun nimelläni: Arsène Lupinin nimellä!

      Tämä on jo aivan liikaa. Minä tyhmästi vedettynä nenästä? Minä tarttuneena ansaan kuin koulupoika! Minä tehtynä naurettavaksi, ivattavaksi, halveksituksi, inhotuksi, vihatuksi!

      Ei, tuhat kertaa ei! Minä en voi tyytyä tällaiseen lankeemukseen.

      Lähden sen vuoksi liikkeelle yksinäisyydestäni, jossa olen viettänyt viimeiset neljä vuotta kirjojeni ja hyvän Sherlock-koirani seurassa; kutsun aseisiin kaikki ystäväni ja heittäydyn vielä kerran taistelun tuoksinaan.

      Teen sen sitäkin innokkaammin, kun Kesselbachin juttu heti ensi silmäyksellä näyttää minusta mitä mielenkiintoisimmalta ja tosiaan ponnistuksieni arvoiselta. Saanko lisätä, hra Lenormand, että päätökseeni jonkun verran vaikuttaa se hupi, jota tuottaa peitsen tai parin katkaiseminen teidän kanssanne?

      Ensi aluksi minä korjaan haltuuni hra Leducin.

      Ja koska toiselta puolen ei ole soveliasta, että ne, joilla on ollut kunnia taistella minun lippuni alla, viruvat teidän vankilainne oljilla, niin varotan teitä kunniallisesti, että minä täten annan heille anteeksi ja että minä viiden viikon kuluttua, perjantaina ensi toukokuun 31. p:nä, vapautan väärän Arsène Lupinin, sekä ystäväni Jérômen, Marcon j.n.e.

      Pyydän teitä suomaan minulle anteeksi, hyvä hra Lenormand, että julkaisen tämän kirjeen eri sanomalehdissä, ja vastaanottamaan syvimmän kunnioitukseni.

      Arsène Lupin.

      IV.

      Ruhtinas Sernine työssä

      Pohjakerran huoneustossa Boulevard Haussmannin ja Rue de Courcellesin kulmassa asui ruhtinas Sernine, venäläisen siirtokunnan loistavimpia jäseniä Parisissa, ylhäinen muukalainen, jonka nimi tuon tuostakin mainittiin sanomalehtien "Saapuneita ja lähteneitä"-palstalla.

      Kello yksitoista aamupäivällä astui ruhtinas työhuoneeseensa. Hän oli kolmenkymmenenkahdeksan tai neljänkymmenen ikäinen; kastanjanruskeassa tukassa näkyi ohimoilla muutamia hopeisia hapsia. Hänellä oli kaunis terveenvärinen iho, ja hän käytti isoa leukapartaa ja niin tavattoman lyhyiksi leikattuja viiksiä, että niitä tuskin näkikään huulien punakkaa taustaa vastaan.

      Hän oli aistikkaasti puettu ihonmukaiseen hännystakkiin ja valkoisiin liiveihin, jotka näkyivät avoimesta rintamuksesta.

      "No niin!" virkahti hän itsekseen. "Minulla lienee kova päiväntyö edessäni."

      Hän avasi isoon huoneeseen johtavan oven, missä istui joitakuita odottelijoita, ja sanoi:

      "Onko Varnier siellä? Tulkaa sisälle, Varnier."

      Pikku kauppiaalta näyttävä mies, koukistunut, vanttera, raskasjalkainen, noudatti kutsua. Ruhtinas sulki oven hänen jälkeensä.

      "No, Varnier, kuinka pitkällä olette?"

      "Kaikki on valmista täksi illaksi, isäntä."

      "Hyvä! Kertokaa minulle muutamin sanoin!"

      "Asia on tällä tavoin: Miehensä murhan jälkeen rouva Kesselbach niiden ilmotuslappujen perusteella, joita määräsitte hänelle lähetettäväksi, valitsi asunnokseen Naisten Lepolaksi nimitetyn laitoksen Garchesissa. Hänellä on hallussaan puutarhan perällä viimeinen niistä neljästä pikku talosta, joita johtokunta vuokraa rouvashenkilöille, jotka mieluummin asuvat ihan erillään toisista – se talo, jonka nimenä on Pavillon de l'Impératrice."

      "Mitä palvelijoita hänellä on?"

      "Hänen seuralaisensa, Gertrude, jonka kanssa hän saapui muutamia tunteja rikoksen jälkeen, ja Gertruden sisar Suzanne, jota hän lähetti hakemaan Monte Carlosta ja joka toimii hänen kamarineitsyeenänsä. Sisarukset ovat suuresti kiintyneitä häneen."

      "Entäs Edwards, kamaripalvelija?"

      "Hän ei pitänyt Edwardsia. Tämä on palannut omaan maahansa?"

      "Tapaileeko hän ihmisiä?"

      "Ei. Hän viettää aikansa sohvalla maaten. Hän näyttää hyvin heikolta ja sairaalta. Hän itkee paljon. Eilen oli tutkintotuomari hänen luonansa kaksi tuntia."

      "Hyvä on. Ja nyt pikku neidistä."

      "Mlle. Geneviève Ernemont asuu tien toisella puolella… kujan varrella, joka johtaa avoimelle maaseudulle, kolmannessa talossa oikealla. Hän pitää vapaata koulua lapsille ja kehittymättömille oppilaille. Hänen isoäitinsä, rouva Ernemont, asuu hänen kanssansa."

      "Ja sikäli kuin minulle kirjotitte ovat Geneviève Ernemont ja rouva Kesselbach tutustuneet toisiinsa?"

      "Niin. Tyttö meni pyytämään rouva Kesselbachilta avustusta koululleen. He lienevät mieltyneet toisiinsa, sillä he ovat viimeisinä neljänä päivänä tehneet yhteisiä kävelyjä Villeneuven puistossa, josta Lepolan puutarha on vain ositettu erilleen."

      "Mihin aikaan ovat he kävelyllä?"

      "Viidestä kuuteen. Täsmälleen kello kuudelta menee nuori neiti takaisin kouluunsa."

      "Olette siis järjestänyt homman?"

      "Kello kuudeksi tänään. Kaikki on valmiina."

      "Eikö ketään ole saapuvilla?"

      "Puistossa ei koskaan ole sillä tunnilla ketään."

      "Varsin hyvä. Minä tulen paikalle. Saatte mennä."

      Hän lähetti vieraansa pois eteiseen avautuvasta ovesta ja huusi odotushuoneen ovelle palaten:

      "Veljekset Doudeville."

      Sisälle astui kaksi nuorta miestä, hiukan liian räikeästi puettuja, mutta teräväsilmäisiä ja miellyttävän näköisiä.

      "Hyvää huomenta, Jean. Hyvää huomenta, Jacques. Mitään uutisia poliisiasemalta?"

      "Eipä paljoa, isäntä."

      "Luottaako hra Lenormand teihin vielä täydellisesti?"

      "Kyllä. Lähinnä Gourelia olemme me hänen suosituimmat apulaisensa. Siitä on todistuksena se, että hän on asettanut meidät Palace-hotelliin pitämään silmällä ihmisiä, jotka Chapmanin murhan tapahtuessa asuivat ensimäisen huonekerran käytävän varrella. Gourel tulee joka aamu, ja me annamme hänelle saman selostuksen kuin teillekin."

      "Oivallista. On tärkeätä, että minulle ilmotetaan kaikki mitä tapahtuu ja mitä poliisiasemalla sanotaan. Niin kauvan kuin Lenormand pitää teitä omina miehinään on asema minun vallassani. Ja oletteko saaneet minkäänlaista vihiä hotellissa?"

      Jean Doudeville, veljeksistä vanhempi, vastasi:

      "Englantilainen nainen, jolla oli yksi makuuhuoneista hallussaan, on lähtenyt."

      "Siitä minä en välitä. Hänestä tiedän kylliksi. Mutta hänen naapurinsa, majuri Parbury?"

      He näyttivät olevan hämillään. Viimein vastasi toinen:

      "Majuri Parbury määräsi tänään matkatavaransa vietäväksi Gare du Nord-asemalle, 12.50:n junaa varten, ja ajoi itse automobililla pois.

      Me olimme siellä junan lähtiessä. Majuri ei tullut."

      "Entäs matkatavarat?"

      "Hän haetutti ne asemalta."

      "Kenellä?"

      "Jollakulla asiamiehellä."

      "Hänen jälkensä ovat siis kadonneet?"

      "Niin."

      "Vihdoinkin!" huudahti ruhtinas riemastuneena.

      Toiset katselivat häneen kummastuneina.

      "No tietysti", hän sanoi, "siinähän on lähtökohta!"

      "Niinkö luulette?"

      "Ilmeisesti. Chapman on voitu murhata ainoastaan jossakin