813. Arsène Lupinin merkilliset seikkailut. Leblanc Maurice

eivät avaa, niin menemme sisälle kuitenkin."

      "Silloin tarvitsisimme lukkosepän."

      "Minulla on se hankittuna, tuo piippua polttava mies tuolla. No, oletteko valmis?"

      Oli välttämätöntä toimia nopeasti ja epäröimättä. Komisariuksen antaessa ohjeitansa poliiseille astui etsivän osaston päällikkö apteekkiin. Minuuttia myöhemmin hän tuli ulos. Kuului heikko vihellys, ja he kaikki astuivat porttikäytävään. Gourel ja yksi poliisi meni portinvartijan asuntoon.

      "Kaksi miestä palvelusväen portaille", määräsi Lenormand. "Te kaksi katu-ikkunain alle… Ja jos joku yrittää luikkia tiehensä, niin ampukaa hänet!… Nyt siis, revolverit käteen!"

      Ja nousten ylös ne kolme porras-astuinta, jotka johtivat pikku ovelle, hän soitti ovikelloa. Sen kilinä kaikui hiljaisuudessa.

      "Hitto!" sanoi komisarius matalalla äänellä. "Ensi kertaa elämässäni tunnen sydämeni pamppailevan. Lupin voi kerskua…"

      "Ei sanaakaan!" kuiskasi etsivän osaston päällikkö. "Joku kuuntelee…"

      Hän soitti uudestaan ja sanoi ääneensä: "Hei, eikö siellä ole ketään?

      Minut lähetettiin apteekista."

      Hiljaa, hitaasti avautui pienen kurkistusreijän messinkinen luukku, ja siihen ilmestyi vanhan vaimon pää. Lenormand työnsi kumppaninsa ojennettujen käsivarsiensa liikkeellä taaksepäin. Sisältä ärisi akan ääni:

      "Mikä nyt on hätänä?"

      "Apteekista… Asia koskee herranne juuri äsken jättämää lääkemääräystä. Meillä ei ole sitä lajia kreosoottia… Annammeko teille toista lajia, vai odotatteko huomiseen?"

      "Missä on lääkemääräys?"

      "Tässä", sanoi etsivän osaston päällikkö, näyttäen paperia.

      Kuului irtautuvan ketjun kalinaa ja ovi avautui puolittain.

      "Mukaan!" huusi Lenormand.

      Hän sysäsi akan nurin. Tämä alkoi säikähdyksissään kirkua. Kynttilä kieri hänen kädestään lattialle. Tuli pimeä, ja ääniä kuului käytävän päässä olevasta valaistusta huoneesta. Joku haamu vilahti ohi. Mutta kaasu nähtävästi sammutettiin, sillä sielläkin tuli pimeä.

      Silloin Lenormand ja hänen toverinsa ottivat esille sähkölyhtynsä, ripustivat ne takkinsa napinläpeen ja juoksivat huoneeseen, josta olivat kuulleet ääniä. Se oli tyhjä.

      "Ruokakaappia on siirretty, Arnoult!" huusi Lenormand. "Katsokaa, sen takana on verho… nostakaa sitä!"

      Mutta he kuulivat seinän toiselta puolelta huudahduksia, rynnistelyjä ja huonekalujen viskaantumista nurin. Samassa keksi etsivän osaston päällikkö hyvin matalan oven:

      "Sitä ajattelinkin; tämä viepi portinvartijan kojuun… Ne painiskelevat siellä… Ja tätä ovea ei saa millään auki! Pian, Arnoult! Kiertäkää sinne kadunpuoleisen eteisen kautta…"

      Nähden ison salvan, hän työnsi sen kiinni, estääkseen ketään palaamasta huoneeseen käytävästä. Sitte hän kiireisesti jatkoi huoneuston tarkastusta jäljelle jääneiden poliisien kanssa:

      "Te kaksi menette takaisin eteiseen… Minä näin makuuhuoneen oven. Menkää sinne, niin näette palvelusväen käytävän varrella olevat huoneet. Te kolmas tulkaa minun kanssani."

      Hän meni toiseen kadunpuoleiseen huoneeseen – isoon, melkein kalustamattomaan vierashuoneeseen, ja tutki sen nopeasti.

      "Ei ketään!" mutisi hän. "Kenties he molemmat pujahtivat ulos portinvartijan kojusta."

      Hän tunsi jonkun verran levottomuutta mielessään ja oli lähtemäisillään huoneesta, mutta samassa sanoi häntä seurannut poliisikonstaapeli:

      "Hra päällikkö, matolla on sikaarinpätkä – se palaa vielä. Jonkun on täytynyt mennä tätä tietä."

      Merkki oli ehdottoman selvä.

      Kaikki huoneet avautuivat toinen toiseensa käytävän ympärillä, ja toisesta toiseen kulkien he tulivat huoneuston takaosaan. Mutta kun Lenormand ryhtyi avaamaan ensimäistä ovea siellä, niin hän ei voinutkaan. Se oli lukossa.

      "Kirottua!" sadatti hän. "Me emme pääse eteenpäin."

      Äkkiä kajahti laukaus…

      Hän hyppäsi käytävään. Siellä hän epäröitsi, tietämättä minne päin kääntyä. Mutta kaksi poliisikonstaapelia tuli juoksujalkaa palvelusväen käytävää pitkin.

      "Kuului revolverinlaukaus", sanoi päällikkö. "Niin, mutta me emme tiedä mistä…"

      "Teitä oli kolme. Missä on kolmas…"

      Silloin kuului toinen laukaus. Tämä tuli selvästi käytävästä. He ryntäsivät sille suunnalle. Samassa ilmestyi puolipimeään mies, joka tuli eräästä makuuhuoneesta ja karjui tuskasta.

      Se oli poliisi, kolmas konstaapeli. Hän paiskasi oven takanansa kiinni:

      "Sitä lurjusta! Mutta annoinpa minä sille vietävälle. Leuan silti musersin." Hän itse piteli veristä nenäliinaansa kasvoillaan ja väänteli kivusta.

      "Menkää hankkimaan itsellenne hoitoa", kehotti Lenormand, reutoen lukon kädensijaa. "Naapuritalossa on apteekki. Lempo soikoon, eikö tämä koje toimi?" Kahva kääntyi ympäri ja ympäri, tarttumatta lukon koneistoon.

      "Lukkoseppä!" huusi hän. "Hän jäi ulkopuolelle, porttikäytävään…

      Pian, pian, kaiken hyvän nimessä!"

      Sillä hetkellä saapui Gourel.

      "Kaikki hyvin, hra päällikkö; olemme saaneet yhden niistä."

      "Kenen?"

      "Marcon."

      "Oh, Marcosta minä viisi! Minä olen saanut toisen."

      "Kenen?"

      "Lupinin. Hän on tässä huoneessa, haavotettuna."

      "Istu ja pala! Mutta entäs ikkunat?"

      "Siellä ei mitään vaaraa. Ne ovat pihan puolella luullakseni."

      "Niin, mutta Lupin…?"

      "Kuunnelkaahan… kuuletteko häntä?"

      Huoneesta kuului hillittyä voikerrusta – ähkäyksiä.

      "Hei, Gourel, olemme saaneet hänet, sen sanon; olemme saaneet hänet tällä kertaa!"

      Lukkoseppä juoksi paikalle. Kaasun valossa, joka oli jälleen sytytetty, hän tutki ovea ja selitti:

      "Kyllä tunnen tämän rakenteen – se on uusi. Oven ollessa suljettuna ei saa lukkoa toimimaan, ellei tiedä mikä siinä on temppuna. Sitä saa työntää ja vääntää… eikä mikään tehoa."

      "Miten siis on meneteltävä?"

      "Tulee päin vastoin vetää, vetää kahvaa itseensä päin. Se tarttuu…

      Sitte väännetään… noin."

      Hän heitti oven auki. Lenormand ryntäsi huoneeseen. Lyhtynsä valossa hän näki miehen liikkumattomana makaamassa. Hän heittäysi kaatuneen ylitse, tunnusteli häntä, laski korvansa hänen rinnalleen.

      "Hän on hengissä! Olemme saaneet hänet elävänä! Lupin on minun!"

      "Hyvä päivän työ!" huudahti Gourel. "Lupinin kolme apuria, portinvartijapariskunta ja Lupin itse… Kuusi kiikkiin yhdellä apajalla."

      "Seitsemän", sanoi komisarius. "Yksi on sairaana, löysimme hänet vuoteen omana."

      Hän vei Lenormandin erääseen lähellä vierashuonetta olevaan huoneeseen, jossa päällikkö ei ollut käynyt. Siellä makasi vuoteella vaaleatukkainen, hirveästi laihtunut mies, jolla oli valjut kasvonpiirteet ja isot mustat renkaat silmien ympärillä. Hänen vieressään oli pöydällä lääkepulloja ja pulvereita. Ja koko huoneessa oli sairaalan haju.

      "Hän