Kenelm Chillingly: Hänen elämänvaiheensa ja mielipiteensä. Эдвард Бульвер-Литтон

päivällistä minun kanssani niin kerron sen teille. Katsokaa, tuossa orapihlajien alla veden lähellä on sopiva paikka. Nyt heretään työtä tekemästä, niinkuin näette; minä lähden hakemaan vähän olutta, ja, sitten tapaamme toinen toisemme tuolla."

      Jessie seisoi hetken epäävän näköisenä; sitten hän toistamiseen katseli Kenelmiin, ja nähdessänsä hänen totiset ja hyväntahtoiset kasvonsa hän rauhoittui ja lausui tuskin kuultavan myöntymyksen ja lähti orapihlajia kohti.

      Koska aurinko nyt loi säteitänsä kohtisuoraan heinämiesten päähän ja puiden yli kohoovan kylän kellontornin viisari juuri osoitti yhtä, päättyi kaikki työ ja oli vallan hiljaa; muutamat tytöistä menivät kotiansa; ne jotka jäivät niitylle, kokoontuivat yhteen erikseen miehistä, jotka ohjasivat kulkuansa suurta tammea kohti, jonka juurella oluttynnyri ja haarikat heitä odotti.

      YHDESTOISTA LUKU

      "Ja nyt," sanoi Kenelm, kun molemmat nuoret, lopetettuansa yksinkertaisen ateriansa, istuivat orapihlajain alla veden luona, jonka tänpuolisella rannalla kasvoi korkeata kaislaa, joka hiljaa suhisi kesätuulen liidellessä sen läpi, – "nyt minä puhun teille Tom Bowles'ista. Onko se totta ettette pidä tästä reippaasta nuoresta miehestä? – Minä sanon nuoresta, sillä minä oletan, että hän on nuori."

      "Pidä hänestä! Minä en kärsi nähdä häntä silmieni edessä."

      "Oletteko aina häntä vihanneet? Te olette epäilemättä joskus pitänyt häntä siinä luulossa, ettette sitä tehnyt?"

      Tyttö säpsähti eikä vastannut, vaan poimi narsissin maasta ja repi sen armottomasti palasiksi.

      "Minä luulen, että te mielellänne kohtelette ihailijoitanne niinkuin tätä kukkaraukkaa," sanoi Kenelm hiukan ankaralla äänellä. "Mutta kukkaan kätkettynä te väliin tulette löytämään mehiläisen pistimen. Minä näen teidän kasvoistanne ettette sanoneet Tom Bowles'ille vihaavanne häntä, ennenkuin oli liian myöhäistä estää häntä rakastumasta teihin."

      "Ei; niin paha en ollut," sanoi Jessie, joka kumminkin näytti häpeävän itseänsä; "mutta minä olin turhamainen ja kevytmielinen, sen myönnän; ja kun hän ensin alkoi minun seuraani hakea, huvitti se minua, enempää asiaa ajattelematta, sillä, näettekös, Mr Bowles (erityinen paino sanalle Mr) on korkeampaa säätyä kuin minä. Hän on käsityöläinen, ja minä olen vaan lampaanpaimenen tytär – vaikka isäni kuitenkin on enemmän Mr Saundersonin isäntärenkinä, kuin pelkkänä lampaanpaimenena. Mutta minä en milloinkaan ottanut sitä asiaa totiselta kannalta, enkä luullut hänenkään sitä tehneen – se on, alussa."

      "Vai on Tom Bowles käsityöläinen. Mikä ammattilainen hän on?"

      "Hän on hevosenkengittäjä, sir."

      "Ja kaunis nuori mies, niinkuin sanotaan."

      "Sitä en tiedä; hän on hyvin roteva ja iso mies."

      "Ja miksi te rupesitte häntä vihaamaan?"

      "Ensiksi siitä, että hän loukkasi isääni, joka on hyvin hiljainen ja hyvä mies, ja uhkasi tiesi millä, jos ei isäni sallinut minun pitää seuraa hänen kanssansa. Sanalla sanoen, hän tahtoi olla sulhaseni! Mutta Mr Bowles on vaarallinen, pahaluontoinen ja hurja mies, ja – älkää naurako minulle, sir – mutta minä näin eräänä yönä unta, että hän murhasi minun. Ja minä luulen, että hän sen tekee, jos hän tulee jäämään tänne; ja niin luulee hänen äitinsäkin, joka on hyvänluontoinen vaimo ja soisi hänen muuttavan täältä pois; mutta hän ei tahdo muuttaa."

      "Jessie," sanoi Kenelm hiljaa, "minä sanoin, että tahdoin ruveta teidän ystäväksenne. Luuletteko voivanne minusta saada ystävää? Minusta ei milloinkaan voi tulla muuta kuin ystävä. Mutta minä mielelläni siksi rupeaisin. Voitteko luottaa minuun sellaisena?"

      "Kyllä," vastasi tyttö vakaasti, ja kun hän taas loi silmänsä Kenelmiin oli hänen katseensa suora, rehellinen ja kiitollinen, siinä ei ollut vilpin vilahdustakaan.

      "Onko täällä joku toinen nuori mies, joka siivommalla tavalla teidän suosiotanne etsii, kun Tom Bowles, ja josta voisitte todella pitää?"

      Jessie katseli ympärilleen hakien toista narsissia, ja kun hän ei sitä löytänyt, tyytyi hän kissankelloon, jota hän ei repinyt palasiksi, vaan silitteli kädellänsä. Kenelm loi silmänsä tytön suloisiin kasvoihin ja hänen katseessaan oli jotakin, jota hyvin harvoin siinä nähtiin – jotakin sitä selittämätöntä, sanomattoman inhimillistä sydämellisyyttä, jota hänen kaltaisensa filosofit eivät millään ehdoin ottaisi puolustaaksensa. Jos sellaiset tavalliset kuolevaiset, kuin esimerkiksi te tahi minä, olisimme kurkistaneet orapihlaja-viidakon läpi, niin olisimme huokailleet tahi suuttuneet, kukin eri luonnonlaatunsa mukaan; mutta kaikki me olisimme sanoneet, joko vihasta tai kateudesta: "Onnelliset nuoret rakastavaiset!" ja olisimme kaikki sitä sanoessamme näyttäneet vallan onnettomilta.

      Mutta ei ole kieltämistä, että kauniit kasvot ovat paljon edullisemmat kuin jokapäiväiset. Ja Kenelmin filantropiian vahingoksi on syytä epäillä tokko Kenelm, jos luonto olisi varustanut Jessie Wiles'in nykeränenällä ja kierosilmällä, olisi tarjonnut hänelle tekemään ystävyyden työn tahi aikonut tapella Tom Bowles'in kanssa hänen tähtensä. Mutta hänen äänensä ei osoittanut vähintäkään kateutta tai mustasukkaisuutta, kun hän sanoi:

      "Minä näen, että löytyy henkilö, jonka kanssa te mielellänne menisitte naimisiin, ja että on suuri eroitus siinä tavassa, millä te kohtelette narsissia ja kissankelloa. Kuka ja mitä se nuori mies on, jota tämä kissankello edustaa? Noh, sanokaa se minulle."

      "Me olemme olleet yhdessä jo lapsena," sanoi Jessie, joka yhä katsoi alas hyväillen kissankelloa. "Hänen äitinsä asui meitä lähinnä olevassa tuvassa; ja minun äitini piti paljon hänestä, ja samoin isäkin; ja, ennenkuin olin kymmenen vuoden vanha, heidän oli tapa nauraa, kun Will-raukka kutsui minua pikku vaimoksensa." Tässä alkoivat kyyneleet, jotka olivat Jessien silmiin nousseet, valua alas kukan päälle. "Mutta nyt isä ei tahdo kuulla puhuttavan siitä; eikä siitä voi mitään tulla. Ja minä olen koettanut pitää jostakin toisesta, mutta en voi – niin on asian laita."

      "Mutta miksi? Onko hän käynyt pahaksi? – ruvennut elämään kevytmielisesti ja juomaan?"

      "Ei – ei – ei, – hän on vakavin ja paras poika koko maailmassa.

      Mutta – mutta —"

      "Niin; mutta —"

      "Hän on raajarikko nyt – ja minä rakastan häntä sitä enemmän sentähden." Tässä Jessie alkoi nyyhkyttää.

      Kenelm oli hyvin liikutettu, ja oli kyllin varovainen olemaan vaiti siksi, kunnes hän hiukan tyyntyi; sitten hän ystävällisiin kysymyksiinsä sai vastaukseksi kuulla, että Will Somers – siihen saakka terve ja voimakas nuorukainen – oli kuudentoista vuotiaana ollessaan pudonnut alas telineiltä ja loukannut itsensä niin pahasti, että hänet kohta täytyi viedä sairashuoneesen. Kun hän sieltä pääsi, niin hän oli – joko putoamisesta, tahi pitkällisestä taudista, joka oli onnettomuuden seurauksena – raajarikko elinkaudeksensa, ja sitä paitsi hänen terveytensä oli niin heikko ja arka, että hän ei mihinkään ulkotyöhön kelvannut eikä voinut hoitaa maanviljelijän rasittavaa tointa. Hän oli lesken ainoa poika, ja hän ei voinut äidillensä minäkään tukena olla. Hän oli oppinut koria tekemään; ja, sanoi Jessie, vaikka hän teki kaunista ja taitavaa työtä, oli niissä seuduin kuitenkin ainoastaan harva ostaja. Ja, vaikka Jessien isä suostuisikin antamaan tytärtänsä raajarikko-paralle, niin kuinka tämä voisi niin paljon ansaita, että hän voisi vaimoa elättää?

      "Ja," sanoi Jessie, "minä olin kuitenkin onnellinen, niin kauan kuin pyhä-iltoina voin mennä kävelemään hänen kanssansa tai käydä heillä puhumassa hänen ja hänen äitinsä kanssa – sillä me olemme molemmat nuoret ja voimme odottaa. Mutta nyt en enää uskalla sitä tehdä, sillä Tom Bowles on vannonut, että jos sen te'en, niin hän lyö Will Somers'in maahan minun silmieni edessä; ja Will on luonnoltaan uskalias, ja minun sydämeni pakahtuisi, jos hänelle jokin onnettomuus tapahtuisi minun takiani."

      "Mitä