Kenelm Chillingly: Hänen elämänvaiheensa ja mielipiteensä. Эдвард Бульвер-Литтон

hetkeksi etten olekaan tuhma."

      Arentimies Saunderson raapi päätänsä ja näytti enemmän hämmästyneeltä kun soveltui tanskalaisen jälkeläiselle, jonka Alfred kuningas oli asettanut Englannin pohjoisosaan asumaan.

      "Oh," sanoi hän vihdoin, "mutta minä luulen teidän olevan Yorkshiresta."

      "Ihminen, joka on enin itseluuloinen kaikista luoduista olennoista, sanoo että hänellä yksin on ajatuksen etu-oikeus, ja tuomitsee muut eläimet alempaan koneentapaiseen toimeen, jonka hän sanoo vainuksi. Mutta koska vainu ei ole pettävä ja ajatukset tavallisesti eksyvät, niin ihmisellä ei, oman määritelmänsä mukaan, ole paljon kerskattavaa. Kun sanotte luulevanne, ja pidätte sen totena, että olen Yorkshiresta, niin erehdytte. Minä en ole Yorkshirelainen. Mutta jos rajoitatte itsenne vainuun, voitteko arvata milloin tulemme illallista syömään? Lehmät, joita aiotte käydä katsomassa, arvaavat milloin heitä tullaan ruokkimaan."

      Arentimies, joka jälleen saavutti tunnon etevyydestään sen vieraan rinnalla, jolle hän illallista oli luvannut, sanoi: "Kymmenessä minuutissa." Sitten hän, hetken vaiti oltuansa, ja puolustavalla äänellä, ikäänkuin hän olisi pelännyt, että häntä katsottaisiin ylhäisten joukkoon kuuluvaksi, jatkoi: "Me emme syö kyökissä. Minun isäni teki niin, ja niin minäkin tein siksi kuin nain; mutta minun Bess'ini, vaikka hän on niin hyvä arentimiehen vaimo kun milloinkaan on kengissä käynyt, oli kuitenkin kauppiaan tytär ja oli saanut toisellaisen kasvatuksen. Katsokaas, hän ei ollut ilman rahoitta; mutta, vaikka hänellä ei olisikaan rahoja ollut, en olisi suvainnut hänen omaisensa sanovan, että minä olin häntä alentanut – sentähden me syömme arkihuoneessa."

      Kenelm sanoi: "Ensimmäinen kysymys, joka on lukuun otettava, on se, saammeko ensinkään syödä. Kun se on ratkaistu, on se, joka ennemmin syö arkihuoneessansa kuin kyökissänsä, varmaankin voittava enimmät puolellensa. Mutta tuossa näen kaivon; sillä aikaa kuin te menette lehmiä katsomaan, jään minä tänne käsiäni pesemään."

      "Odottakaas; te näytte olevan älykäs mies, eikä mikään narri. Minulla on poika, hyväluontoinen mutta itserakas junkkari, joka pöyhisteleksen ja pitää itsensä mokomana taiturina. Te tekisitte minulle hyvän palveluksen, ja hänellekin, jos hiukan masentaisitte häntä."

      Kenelm, joka par'aikaa pesi käsiänsä, vastasi ainoastaan nyykäyttämällä päätänsä. Mutta koska hän harvoin laiminlöi tilaisuutta aprikoimiseen, sanoi hän itsekseen, pestessään kasvojansa: "Ei ole ihmettä, että pienen miehen mielestä on hauska kukistaa isoa miestä, kun isä voi pyytää muukalaista nöyryyttämään hänen omaa poikaansa sentähden, että tämä ei vähää itsestään luule. Tämän inhimillisen luonnon peri-totuuden johdosta arvostelu hyvin taitavasti luopuu vaatimuksestaan olla analyytisena tieteenä ja muuttuu edulliseksi ammatiksi. Se perustuu siihen huviin, jota sen lukijat nauttivat siitä, että henkilöä nöyryytetään."

      YHDEKSÄS LUKU

      Se oli kaunis, sievä maatila, johon kuului pari kolme sataa acrea joltisenkin hyvää maata, jota hoiti joltisenkin hyvin toimelias vanhanaikuinen arentimies, joka, vaikka hän ei puimakoneita eikä höyry-auroja käyttänyt, eikä kemiallisten kokeiden kanssa puuhannut, kuitenkin tuotti mukavan pää-oman maallensa ja saattoi pää-oman antamaan hyvän koron. Illallispöytä oli katettu kohtalaisen suureen, vaan matalaan, lasi-ovella varustettuun huoneesen, ovi oli auki ja samaten kaikki ikkunat, joissa oli varsin pienet ruudut ja jotka olivat pieneen puutarhaan päin, jossa kasvoi runsaasti niitä vanhoja englantilaisia kukkia, joita nykyaikana ei komeammissa, vaan paljon vähemmän tuoksuvissa, puutarhoissa näe. Yhdessä puutarhan kulmassa oli tuuhea lehtimaja ja vastapäätä sitä joukko mehiläispesiä. Itse huone ilmoitti mukavuutta ja sitä sievyyttä, joka todistaa että naispuolinen haltia siinä hallintoa pitää. Seinillä riippui kirjahyllyjä sinisissä nauhoissa, joilla oli pieniä kirjoja kauniissa kansissa; kaikissa ikkunoissa oli kukkaruukkuja; siellä oli pieni pianokin; seiniä koristi kreivikunnan ylimysten ja palkintoa saaneiden härkien kuvat sekä tapisseri-neuloksella ommellut merkkaus-kankaat, joissa oli siveellisiä runoja ja arentimiehen iso-äidin, äidin, vaimon ja tytärten nimi- ja syntymäpäivät. Kamiinin yläpuolella oli peili ja sen yläpuolella riippui revonhäntä voitonmerkkinä; eräässä huoneen nurkassa oli pöytä, jolla oli peili ja joukko vanhoja kiinalaisia, indialaisia ja englantilaisia porsliinikaluja.

      Huoneessa oli nyt arentimies itse, hänen vaimonsa, kolme pulskaa tytärtä ja kalpea, laiha, kahdenkymmenen vuotias nuorukainen, joka ei tahtonut maanviljelijäksi ruveta; hän oli käynyt eräässä korkeammassa alkeiskoulussa, ja hänellä oli korkeat käsitteet sivistyksestä ja aikakauden edistyksestä.

      Vaikka Kenelm oli vakavimpia ihmisiä maailmassa, hän ei kuitenkaan ollut ensinkään ujo. Ujous on oikeastaan tavallinen itserakkauden merkki; ja tästä ominaisuudesta nuoressa Chillinglyssä tuskin oli enempää kuin nuo kolme kalaa hänen perityssä vaakunassansa. Hän oli aivan kuin kotonaan toisten kanssa, vaikka hän koetti kohdella noita kolmea tytärtä vallan samalla tavalla, jotta ei luultaisi hänen ketäkään erityisesti suosivan. "Luvuissa on jonkimoinen turva," ajatteli hän, "varsinki epätasaisissa. Nuo kolme lemmetärtä eivät milloinkaan naineet eikä myöskään nuo yhdeksän runotarta."

      "Minä oletan, nuoret neidet, että soitantoa rakastatte," sanoi Kenelm luoden silmäyksen pianoon.

      "Kyllä, suuresti," vastasi vanhin tyttö, joka puhui muiden puolesta.

      Arentimies huomautti, pannen vieraan lautaselle keitettyä lihaa ja juurikkaita: "Nyky-aikana ei ole niin kuin minun poikana ollessani: silloin ainoastaan varakkaammat arentimiehet antoivat tyttösensä oppia pianoa soittamaan ja kouluuttivat poikiansa. Nyt me alhaisetkin autamme lapsiamme yhden tahi pari askelta ylemmäksi omaa asemaamme yhteiskunnan tikapuille."

      "Koulumestari on poissa," sanoi poika sellaisella äänellä kuin hän olisi viisas mies, joka hankkii uusia aarteita filosofiian aarreaittaan lausumalla uuden ja oman opinkappaleen.

      "Epäilemättä," sanoi Kenelm, "on valistus nyt korkeammalla kannalla kun se oli edellisen sukupolven aikana. Ihmiset kaikista säädyistä lausuvat samoja jokapäiväisiä aatteita jotenkin samalla tavalla. Ja sen mukaan kuin sivistyksen kansanvalta leviää – eräs ystäväni, joka on lääkäri, kertoo minulle, että taudit, jotka ennen olivat sallitut ainoastaan niin sanotulle aristokratialle (vaikka en tiedä mikä se sana merkitsee puhtaalla englannin kielellä), nyt samassa määrässä alhaisempiakin säätyjä vaivaavat —, siinä määrässä myöskin tic-douloureux ja muut hermotaudit enenevät. Ja ihmissuku käy, ainakin Englannissa, yhä heikommaksi ja aremmaksi. Taru kertoo henkilöstä, joka kovin vanhaksi tultuansa muuttui heinäsirkaksi. Englanti on hyvin vanha ja lähenee nähtävästi kehityksessänsä heinäsirkan kantaa. Kenties emme syö niin paljon lihaa kuin esi-isämme söivät. Saanko luvan pyytää vielä yhden palasen?"

      Kenelmin puhe ulottui hiukan ulommaksi hänen kuulijoittensa käsityspiiriä. Mutta poika, joka selitti sitä syytökseksi ajan henkeä vastaan, kävi vallan tulipunaiseksi ja sanoi, rypistäen kulmakarvojansa: "Minä toivon, sir, ettette edistymistä vihaa."

      "Se tulee siihen: minä olen esim. ennen täällä, jossa minun on hyvä olla, kuin menen eteenpäin hankaluuksia kärsimään."

      "Se oli hyvin vastattu!" huudahti arentimies.

      Poika ei ollut kuulevinaankaan tätä isän lausumaa hyväksymistä, vaan vastasi Kenelmille pilkallisesti nauraen: "Minä otaksun, että tarkoitatte tulevanne pahemmaksi, jos seuraatte aikaanne."

      "Minä pelkään ettei meillä ole muu edessä kuin seurata aikaamme; mutta kun tulemme sille kannalle, että astumme vanhuuteen, eteenpäin mennessämme, niin meidän ei tule surra, jos aika olisi kyllin kohtelias pysymään alallansa; ja kaikki hyvät lääkärit ovat yksimieliset neuvomaan meitä ettei tule ajaa sitä liian joutuisaan kulkuun."

      "Tässä maassa ei ole mitään vanhuuden merkkiä, sir; ja, jumalan kiitos, me emme yhdessä kohden seiso."

      "Heinäsirkat eivät milloinkaan sitä tee; ne hyppelevät aina ympäri ja 'edistyvät' oman käsityksensä mukaan, kunnes ne (jos eivät hyppää veteen ja liian aikaisin joudu tuutaimen taikka sammakon saaliiksi) kuolevat siitä