Julma on meri, Jumalan soppa. Jorma Rotko

ovat tallella. Te voisitte saada sen, mutta siinä on pari erillistä seikkaa. Kylä perustettiin neljä vuotta sitten, eli se alkaa maksaa vuokraa jo kuuden vuoden päästä, mihin teidän tulisi suostua. Toinen ongelma on se, että meillä ei ole aavistustakaan jäikö asukkailta sukulaisia Flanderiin, mistä he olivat kotoisin. Mehän emme taloa omista, vain maan. Teidän tulee antaa kirjallinen sitoumus, että jos Dirk ja Anna Klassenin lailliset perijät ilmaantuvat vaatimuksineen, niin te sovitte mahdollisista korvauksista heidän kanssansa.”

      Tietenkin suostuimme, sillä näin säästyimme talon rakentamisesta. Olimme jo kuulleet, että Grosse-Werder on tosista rämettä, jonne rakennuspuut pitää kuljettaa hevosella matkojen takaa. Sovimme, että allekirjoitamme seuraavana päivänä tarvittavat paperit, jonka jälkeen pankin virkailija opastaa meidät paikalle ja näyttää tonttimme rajat. Osasimme sentään lukea ja kirjoittaa, kiitos isoisälle ja kaksivuotiselle katolisten pappien pitämälle alakoululle.

      Aloimme hankkia ruokatavaroita kuten suolaa, savulihaa, juustoa, kuivaa leipää, jauhoja ja muuta säilyvää. Arvelimme, että paikan päältä voi ostaa kyläläisiltä vihanneksia, hedelmiä ja tuoretta lihaa. Meitä onnisti siinäkin mielessä, että tila rajoittui Scharpau-nimiseen Veikselin sivujokeen. Pääsisimme siis perille veneellämme.

      Scharpau oli matala joki ja välillä Geestin pohja otti kiinni. Joessa ei kuitenkaan ollut kiviä vaan pehmeää mutaa, joten pääsimme pikkuhiljaa perille Fürstenwerderiin. Werder, se tarkoittaa jokien väliin jäävää suurempaa saarialaa, saloa. Ruhtinaansalo! Siinä rämeessä ei kyllä ollut mitään ruhtinaallista. Henkensä heittäneet siirtolaiset olivat panneet kuivatustyöt alulle, mutta niitä tulisi riittämään. Tiesimme kokemuksesta, että merenpinnan tasolla olevan maan saaminen hyvään viljelykuntoon vaatii pitkäaikaista ja hellittämätöntä työtä.

      Panimme paatin ankkuriin ja kahlasimme maihin. Ensimmäiseksi riensimme tietenkin tutkimaan taloa. Se seisoi itälänsisuuntaisena rakennettuna pari jalkaa korkealle penkalle, jossa oli maata ja kiviä. Oli ajateltu, että ainakin talo jäisi kuiville, kun Veiksel ryhtyisi tulvimaan. Saman ruokokaton alle oli rakennettu kaikki muukin. Länsipäässä olivat pienet asuintilat, seuraavana työkaluvaja, sitten hevostalli ja viimeisenä navetta. Oli tietenkin järkevää, etteivät rakennukset olleet erikseen. Jonoon rakennettuna säästyi aina yksi seinä. Erillisinä rakennuksina ne olisivat vieneet enemmän sekä puutavaraa että kivijalkaan tarvittavaa maa-ainesta, jotka molemmat oli tuotu jostain kauempaa. Sitä paitsi seudulla olivat länsituulet kaikkein yleisimpiä, joten lehmänlannan hajut leviäisivät enimmäkseen ihmisten asumuksesta poispäin. Kymmenen jalkaa syvä kaivokin oli kaivettu, eikä näillä seuduin syvempää tarvinnutkaan. Pohjavesi oli aivan lähellä maan pintaa.

      Kaikesta näki, että edelliset asukkaat olivat olleet vähävaraista väkeä. Perusasiat olivat kuitenkin olemassa työkaluvajassa, kärryt, aura, karhi, lapioita, kuokkia, talikoita, viikate ja monta haravaa sekä hevosen valjaita.

      Pankkivirkailija antoi meille tilamme kartan sekä toisen suuremman, johon oli merkitty Grosse-Werderin tiet, kylät sekä lähiympäristön kaupungit. Lähin isompi kylä on Loytzenhof kaakon suunnalla. Samassa suunnassa on hansakaupunki Elbing, jonne on 20 mailia. Niinikään 20 mailin päässä etelässä on paljon suurempi kaupunki Marienburg, joka on yksi Puolan kuninkaiden asuinpaikoista. Sekin on hansakaupunki ja aikoinaan saksalaisen ritarikunnan päämaja. Oppaamme kertoi, että siellä on suuri punatiilinen linna, jota ritarikunta oli rakentanut 230 vuotta. Ilmeisesti kauppakaupungiksemme tulisi Danzig, jonne oli vain 12 mailia ja pääsy vesitse.

      Tarjouduin kuljettamaan pankkivirkailijan takaisin kaupunkiin, mutta hän sanoi pääsevänsä itsekin. Veikselin rantaan on vain maili kävellä ja siellä on kylä, josta saa apua joen ylittämiseksi. Toiselta puolen Veikseliä hän saisi hevoskyydin Danzigiin.

      Löimme joen rannalla vaajat maahan ja kiinnitimme Geestin niin lähelle rantaa kuin saimme. Työkaluvajasta löytyi pari tukevaa lankkua, joita pitkin aloimme kantaa tavaroitamme taloon. Olimme lopuksi varsin väsyksissä. Lämmitimme vähän papusoppaa ja kävimme nukkumaan.

      Minä nukuin pitkään, mutta Dietrich oli herännyt aikaisemmin. Hän oli löytänyt kankaanpalan, kiinnittänyt sen seinään ja kirjoittanut siihen hiilellä raamatunlauseen, joka hyvin sopi Fürstenwerderin maisemiin:

      “Jumalan virta on vettä täynnä. Psalmit 65:10”. Se oli saksaksi, otettu Lutherin raamatun käännöksestä. Hollanninkielistä raamattua ei ollutkaan, friisinkielisestä puhumattakaan. Puolaksi raamattu oli kyllä käännetty, mutta emmehän me puolaa osanneet.

      “Ei se kovin kaunis ole, mutta seuraavalla reissulla kaupunkiin annan jonkun käsityöläisen tehdä sen paremmin ja raamien kanssa”, sanoi Dietrich.

      Aloimme tehdä yhteenvetoa mitä kaikkea taloudessa tarvitaan. Lehmiä tietenkin, jotta saadaan lantaa pelloille. Oli kuitenkin jo syksy, eikä meillä ollut heinää. Navetan päädyssä oli ajosilta, jota pitkin hevosella pääsisi ylisille. Pitkän katon alle mahtuisi heinää paljon ja asumuksen kohdalla ne auttaisivat lämmön pysymisessä. Lehmät olisivat tulevan kevään murheita, mutta hevonen tarvittaisiin heti tavaroiden kuljettamiseen. Sehän tarvitsee kauraa jaksaakseen tehdä töitä, mutta heinää on myös oltava ruuansulatuksen takia. Luultavasti niitä saisi ostaa sieltä, mistä ostaa hevosenkin.

      Sikaakaan ei kannattaisi ottaa ennen kesää. Jokunen kana voisi talossa olla, ne söisivät vain vähän hevosen kauroja ja kuopisivat itse maasta matoja. Kanat tulee hankkia vasta maaliskuussa, eiväthän ne talvella muni. Sitä paitsi nainen olisi talossa tarpeen. Se saisi kyllä olla Dietrichin heiniä, sillä minua ei maanviljelys ja kuivatusojien kaivaminen pitkän päälle huvittanut. Soutuvene olisi hyvä kaupunkimatkoihin. Scharpau oli niin kapea, ettei siinä luoviminen tullut kysymykseen. Jos tuuli olisi vastainen, niin pitäisi vain odottaa – ties vaikka viikkoja. Soutuveneen osaisimme itse rakentaa, mutta tarvitsisimme yhtä ja toista, mitä meillä ei ollut kuten lautoja, sahan, höylän, poran, kuparinauloja ja tervaa. Tekemistä riittäisi, mutta ensin pitää tutustua naapureihin.

      Rajanaapurimme oli Peter Goerz, joka otti meidät kiinnostuneena vastaan. Hän oli kirveellä veistetty iso mies. Enemmän kuin meistä hän halusi tietää uutisia entisestä kotimaasta. Vieläkö on kuvernöörinä se kirottu Alban herttua, jonka Espanjan kuningas Filip oli lähettänyt kurittamaan alankomaalaisia?

      Tiesimme kertoa, että jo puolitoista vuotta sitten oli Filip vaihtanut Alban tämän heikentyneen terveyden takia. Uusi kuvernööri oli Luis de Zúñiga y Requesens. Hän ei vainonnut kaikkia alankomaalaisia järjestään, kuten Alba oli tehnyt, vaan keskittyi ei-katolista uskoa tunnustaviin eli hänen kielessään kerettiläisiin asukkaisiin. Se ei johtunut siitä, että don Luis olisi ollut Albaa armollisempi mies, mutta Espanjan kuninkaan kassa oli tyhjä ja Alankomaissa olevat sotilaat olivat haluttomia polttamaan kokonaisia kaupunkeja, ennen kuin palkat on maksettu. Goerzin Flanderissa asuvista sukulaisista me emme valitettavasti tienneet mitään.

      Goerz oli saapunut Puolaan suuren perheensä kanssa. He eivät olleet heti sijoittuneet Fürstenwerderiin vaan etelämmäksi, Marienburgin lähistölle. Tila oli kuitenkin vain 45 eekkeriä eli liian pieni suuren lapsilauman ruokkimiseksi. Lisämaata ei ollut saatavilla. Niinpä Goerz myi talonsa ja siirsi maanvuokrasopimuksensa talon ostajalle, sillä Fürstenwerderistä oli mahdollista saada 125 eekkerin tila. Vanhimmat lapset olivat jo alkaneet avioitua ja lisääntyä – kohta he muuttaisivat pois, kunhan saisivat maatilan vuokratuksi. Kaikkineen asui Goerzin taloudessa 35 ihmistä, joilla oli ahdasta, vaikka talo olikin paljon suurempi kuin meidän töllimme. Hänellä oli jo kolmas vaimo menossa, kaksi aikaisempaa olivat kuolleet lapsivuoteeseen – tosin jo ennen muuttoa Alankomaista. Goerzilla oli kaksikymmenpäinen friisiläiskarja. Maidosta tehtiin voita ja juustoa. Ne myytiin Danzigissa, jossa niistä sai hyvän hinnan. Danzigista ei toisaalta mielellään mitään ostettu, koska hyvä oli hinta kaupungin tavaroillakin. Paljon halvemmalla selviää Elbingissä, joka on Danzigiin verrattuna pikkukaupunki.

      Goerz sanoi, että olisi parasta mennä heti kohta kylänvanhimman juttusille. Hän asui keskellä kylää ja oli nimeltään Heinrich Hamm. Niin me teimmekin.

      Hamm oli tukeva talonpoika, mutta flaami. Hänen mustien kulmiensa alta