Kulkurielämää: Nuoruudenmuistelmia. Джек Лондон

siinä käsityksessä, että raitoihin puetaan mies vasta kun on todistettu syylliseksi hengenrikokseen, mutta nyt pääsin siitä harhaluulosta.

      Pukeuduin häpeän pukuun ja sain tuntea lukkorivin marssin esimakua.

      Yksinkertaisessa rivissä, kunkin kädet edelläolevan olkapäillä, me nyt marssimme toiseen isoon halliin. Siellä meidät asetettiin riviin seinää vasten ja komennettiin paljastamaan vasemmat käsivartemme. Nuorukainen, lääkeopin ylioppilas, joka harjoitteli meidänmoisen karjan rokottamisella, tuli pitkin linjaa, selviten yhtä nopeasti kuin parturitkin. Lopuksi meitä varoitettiin hankaamasta käsivarsiamme, että veri saisi ruvettua, ja meidät johdettiin kuppeihimme. Tässä tuli ero toverista, mutta sitä ennen hän ennätti kuiskata: "Ime pois."

      Niin pian kuin olin kopissani, imin käsivarteni puhtaaksi. Myöhemmin näin miehiä, jotka eivät olleet imeneet ja joiden käsivarsissa oli hirveät lovet, joihin nyrkki olisi mahtunut. Oma syynsä. Miks'eivät imeneet.

      Kopissani oli toinen mies. Meistä tuli huonetoverukset. Hän oli nuori, miehekäs veikko, harvapuheinen, mutta kykenevä, niin hyvä toveri kuin vain saattoi löytää, siitä huolimatta, että juuri oli päättänyt kahden vuoden rangaistusajan eräässä Ohion vankilassa.

      Tuskin olimme olleet kopissamme puolta tuntia, kun muuan vanki tuli pitkin käytävää ja tirkisti sisään. Se oli äskeinen toverini. Hän kertoi saaneensa vapauden olla hallissa. Hänet päästettiin kopista kello 6 aamulla ja pantiin takaisin vasta kello 9 illalla. Hän kuului hallin puhdistajiin, ja "hallimiehet" olivat heti valinneet hänet luottamusmiehekseen. Hänet tähän toimeen valinnut mies oli myös vanki ja luottamusmies, "ensimmäisenä hallimiehenä" tunnettu. Hallimiehiä oli kolmetoista. Kymmenellä niistä oli hoidettavanaan yksi parveke kullakin ja heidän yläpuolellaan oli ensimmäinen, toinen ja kolmas hallimies.

      Me tulokkaat saimme olla kopeissamme sen päivän, että rokotus ennättäisi kuivua, niin kertoi toverini. Seuraavana päivänä tulisi kovaa työtä pihalla.

      "Mutta minä toimitan sinut pois työstä niin pian kuin voin", lupasi hän. "Minä toimitan jonkun hallimiehen erotetuksi ja sinut tilalle."

      Hän pisti kätensä poveen paitansa alle, veti esille minun nenäliinanyyttini, jossa kalleuteni olivat, pisti sen minulle ja meni edelleen.

      Minä avasin mytyn. Kaikki oli siellä. Ei tulitikkuakaan poissa. Me teimme huonetoverini kanssa savukkeet. Kun olin raapaisemassa tulta, pysäytti hän minut. Vuoteillamme oli likainen patja. Hän repi irti kapean kangaspalan ja pyöritti sen pitkäksi, hoikaksi puikoksi. Tämän hän sytytti sillä kalliilla tikulla. Tiukkaan kääritty puuvilla ei leimahtanut liekkiin. Se kyti vain hiljalleen. Se kesti tuntikausia, ja koppitoverini nimitti sitä "taulaksi". Ja kun se lyheni, niin tehtiin toinen, joka sytytettiin vanhasta, puhallettiin ja niin tuli säilyi. Niinpä olisimme voineet antaa Prometeukselle neuvoja, miten säilyttää tulta.

      Kello kaksitoista saatiin päivällistä. Häkkimme oven alareunassa oli aukko kuin kanakopissa. Siitä meille pistettiin kaksi palaa kuivaa leipää ja kaksi kulhoa "soppaa". Soppa-annos käsitti litran kuumaa vettä, jonka pinnalla uiskenteli yksinäinen rasvapisara. Oli siinä vähän suolaakin.

      Me joimme sopan, mutta emme syöneet leipää. Eipä silti, ettemme olleet nälissämme. Eikä leipäkään ollut huonoa. Mutta meillä oli syymme. Asuintoverini oli havainnut, että koppimme oli täynnä luteita. Joka halkeamassa ja tiilten raossa, mistä muurilaasti oli karissut pois, oli niitä sakeanaan. Nuo alkuasukkaat tulivat ihan kirkkaaseen päiväänkin ja kiertelivät satalukuisina kattoa ja seiniä. Kumppanini oli taitava petojahdissa. Kuten urhea Roland, ritari peloton, oli hän aina valmis taisteluun. Ja olipa se taistelua. Kesti tuntikausia. Se oli teurastusta. Ja kun viimeiset eloonjääneet peräytyivät rakolinnoituksiinsa, oli työmme vasta puolessa. Me pureskelimme suun täydeltä leipää, kunnes se oli pöperönä. Ja kun pakeneva vihollinen pääsi rakoon, niin heti suljimme hänet sinne purutaikinalla. Me uurastimme iltahämäriin, kunnes joka rako ja kolo oli tukittu. Värisen ajatellessani, mitä nälkäkuoleman ja toistensa syömisen näytelmiä esitettiin noiden leipämuurien takana.

      Me heittäysimme lavereillemme, väsyneinä ja nälkäisinä, odottamaan illallista. Hyvä päivän työ oli takana ja hyvin tehtynä. Tulevina viikkoina ei ainakaan tarvitsisi syöpäläisistä kärsiä. Me olimme uhranneet päivällisemme, säästäneet nahkamme vatsamme kustannuksella ja olimme tyytyväiset. Mutta kuinka turha on ihmisen ponnistus! Tuskin olimme saaneet pitkän työmme valmiiksi, kun vartija avasi oven. Vangit oli päätetty sijoittaa uudella tavalla ja meidät vietiin kahta kerrosta korkeammalla olevaan koppiin.

      Aikaisin seuraavana aamuna avattiin koppien ovet, ja sadat vangit "lukkoriveissä" marssivat vankilan pihalle työhön. Erie-kanava kulkee vankilan taitse. Tehtävänämme oli purkaa lasteja kanava-aluksista, kanniskella isoja taakkoja vankilaan. Ei ollut varjonpaikkaa. Muurien harjoilla kierteli vartijoita käsissään pikakiväärit, ja kuulin sitten, että torneissa oli konekivääreitä.

      En surrut. Kolmekymmentä päivää ei ollut koko maailman aika. Voihan täällä koota lisäaineksia sitä hyökkäystä varten, johon varustaudun oikeuden tahraajia vastaan. Minä olin päättänyt näyttää, mitä voi Amerikan poika, jonka oikeudet ja vapaudet oli täten lokaan poljettu. Minulle ei ollut annettu valamiesoikeutta; ei ollut kysytty, myönnänkö itseni syylliseksi; ei ollut käsitelty asiaani minkäänlaisessa tuomioistuimessa (sellaiseksi en sitä Niagara Fallsin laitosta tunnustanut); en ollut saanut puhutella lakimiestä enkä ketään, enkä siis voinut vedota habeas corpus-oikeuteen; naamani oli ajeltu, tukkani leikattu, vangin raidalliset puettu ylleni; minut oli pakotettu kovaan työhön vedellä ja leivällä ja marssimaan häpeällisessä "lukkorivissä" aseistettujen vartijain saattamana – ja mistä hyvästä? Mitä olin tehnyt? Miten olin rikkonut Niagara Fallsin kelpo kansalaisia vastaan, että kaikki tämä kosto minua kohtasi? En ollut edes rikkonut heidän ulkonanukkumissäädöstään vastaan, sillä olin nukkunut ulkopuolella heidän valta-alueensa, maaseudulla. En ollut ateriaakaan kerjännyt enkä edes lanttia riunannut heidän kaduillaan. Olin vain astellut pitkin heidän katukäytäväänsä ja ihmetellyt heidän kuulua putoustaan. Oliko se mikään rikos? Muodollisesti en ollut mihinkään rikokseen vikapää. All right, minä näytän niille, kun pääsen ulos.

      Seuraavana päivänä puhuin asiasta eräälle vartijalle. Halusin kutsua sinne lakimiehen. Vartija nauroi minulle. Samoin muut vartijat. En siis päässyt tekemisiin ulkomaailman kanssa. Yritin kirjoittaa kirjeen, mutta kuulin, että ne luetaan ja voidaan takavarikoida ja että "lyhytaikaisilla" ei ollut ollenkaan kirjeoikeutta. Silloin koetin lähettää kirjeitä poispääseväin mukaan, mutta nekin oli löydetty. Vai niin! Sitä mustempi juttu, kun ulos pääsen!

      Mutta kuluivatpa vankilapäivät ja "opin hiukan". Kuulin juttuja poliiseista ja poliisioikeuksista ja lakimiehistä; hirveitä, uskomattomia juttuja. Miehet, vangit, kertoivat kauheita kokemuksiaan suurkaupunkien poliisilaitoksista. Ja vielä kauheampia olivat kuulopuheet, joita he kertoivat, miehistä, jotka olivat sinne kuolleet eivätkä enää voineet todistaa. Vuosia myöhemmin olin Lexowin komitean raportista lukeva tosijuttuja vielä kauheampia. Mutta ensi päivinä siellä vankilassa en ottanut uskoakseni.

      Vähitellen kuitenkin täytyi uskoa. Näin omin silmin uskomattomia ja hirveitä seikkoja. Ja mitä vakuutetummaksi tulin, sitä enemmän ymmärsin, että oli varottava oikeudenvalvojia ja koko rikosoikeuden koneistoa.

      Minun närkästykseni häipyi, ja kauhu täytti mieleni. Vihdoinkin näin, selkein silmin, mitä vastaan olin aikonut nousta. Minä pehmenin ja pienenin. Joka päivä tein entistä lujemman päätöksen, että minä en nosta meteliä, kun ulos vain pääsen. Ainoa pyrkimykseni oli oleva livahtaa pois koko paikkakunnalta. Ja niin teinkin, kun pääsin. Kieli hampaiden takana astelin varovasti ja pujahdin Pennsylvaniaan viisaampana ja nöyrempänä miehenä.

      Vankila

      Kaksi päivää raadoin vankilan pihatöissä. Se oli kovaa työtä, ja vaikka minä teeskentelin voimattomuutta vähän väliä, uuvuin lopulta tykkänään. Syy oli ruoan. Sellaisella ei tehdä kovaa työtä. Vain vettä ja leipää saimme. Kerran viikossa olisi meidän kuulemma ollut saatava lihaa, mutta aina ei