Kulkurielämää: Nuoruudenmuistelmia. Джек Лондон

nikkelikahleet käsirautain keskirenkaan läpi ja pantiin lukot tämän kaksoisrivin alku- ja loppupäähän. Niin olimme kahlekatraana. Kuului marssikäsky, ja kadulle mentiin, kaksi poliisia vartijoina. Pitkä neekeri ja minä saimme kunniapaikan, johdimme kulkuetta.

      Vankilan hautahämärän jälkeen huikaisi silmiä auringon valo. En koskaan ollut sitä niin suloiseksi havainnut kuin nyt, kun vankina kilkkavissa kahleissa tiesin siitä eroavani kolmeksikymmeneksi päiväksi. Niin astelimme Niagara Fallsin katuja asemalle, ja meitä töllöttivät ohikulkijat, varsinkin erään hotellin kuistilla olevat matkailijat.

      Kahleet olivat pitkät, ja niiden kilistessä astuimme paikoillemme tupakkavaunuun. Niin kiihtynyt kuin olinkin sen loukkauksen johdosta, joka oli kohdannut minua ja esi-isiäni, olin kuitenkin sen verran jalat maassa kiinni, etten vallan mennyt päästäni sekaisin. Uutta oli tämä kaikki minulle. Kolmenkymmenen päivän salaperäinen aika oli edessäni, ja minä haeskelin katsein jotakuta, joka langat tuntisi. Sen olin jo saanut tietää, ettei edessä ollut mikään pikku putka, vaan oikea vankila, jossa oli tuhansia vankeja, joiden tuomiot vaihtelivat kymmenestä päivästä kymmeneen vuoteen.

      Takanani olevalla istuimella oli ranteesta kahleeseen kytkettynä vanttera, vankkalihaksinen mies. Oli siinä viidenneljättä tai neljänkymmenen ikäinen. Tarkastelin häntä. Silmännurkista näin ystävällisen veitikan pilkistelevän. Muuten hän oli aika peto, jolla oli pedon moraali, intohimot ja väkivaltaisuus. Mutta minua veti puoleensa tuo silmännurkan vilahdus, joka ilmaisi huumoria, naurua ja ystävällisyyttä, milloin petoa ei ärsytetty.

      Hän oli minun maatani. Rannetoverini, neekerin, naureskellen surressa niitä pesutöitä, jotka häneltä nyt menisivät hukkaan, ja junan jyristessä Buffaloa kohti minä puhuttelin sitä miestä. Hänellä oli tyhjä piippu. Minä täytin sen kalliilla tupakallani – siitä olisi tullut kymmenen savukkeen täyttä. Ja mitä enemmän me puhuimme, sitä varmempi olin siitä, että hän oli minun miehiäni, ja minä jaoin kaiken tupakkani hänen kanssaan.

      Minun elimistöni on norjaa laatua ja siksi paljon elävän elämän kanssa yhteydessä, että voin sopeutua miltei millaiseen elämään vain. Aloin siis sovittautua tämän miehen elämään ollenkaan aavistamatta, kuinka suureksi hyödyksi se oli minulle oleva. Hän ei ollut koskaan ollut juuri tässä ojennuslaitoksessa, johon olimme matkalla, mutta hän oli suorittanut "yhden", "kahden" ja "kolmen" reisun kursseja eri vankiloissa (reisu on vuosi) ja oli viisautta täynnä. Me tulimme aika hyviksi tuttaviksi, ja minun sydämeni sykähti, kun hän pyysi minua noudattamaan neuvojaan. Hän nimitti minua Jackiksi ja minä häntä myös Jackiksi.

      Juna pysähtyi mailin päässä Buffalosta olevalle asemalle, ja kahlekuntamme nousi. En muista sen aseman nimeä, mutta jokin Rock-sanan yhdistelmä se oli. No olipa nyt tuo nimi mikä tahansa, lyhyen matkan me kävelimme ja sitten noustiin raitiovaunuun. Se oli vanhaa kuosia, sellainen, jossa on pitkä penkki kummallakin sivulla. Kaikkia matkustajia kehoitettiin siirtymään toiselle puolelle, ja me asetuimme toiselle kahleiden aikalailla kalistessa. Me istuimme siis niitä ihmisiä vastapäätä, ja muistanpa erään naisen kauhistuneen katseen. Hän kai piti meitä tuomittuina murhamiehinä ja pankkirosvoina. Minä koetin saada esille tuikeimman ilmeeni, mutta rannetoverini, se iloinen neekeri, vain mulautteli silmiään ja naureskeli hokien samoja sanoja: "Jessus sentään! Jessus sentään!"

      Me lähdimme vaunusta ja kävelimme vielä sekä pääsimme vihdoin Erie Countyn vankilaan. Taas oli rekisteröitävä, ja jokin nimistäni sieltä kyllä on löytyvä. Myös ilmoitettiin meille, että toimistoon oli jätettävä kaikki arvoesineemme: rahat, tupakat, tulitikut, taskuveitset jne.

      Uusi ystäväni pudisti minulle päätään. Virkailija selitti: "Jos ette jätä kaikkia tänne, niin menetätte ne sisäpuolella." Ystäväni pudisti yhä päätään. Hän teki merkkejä käsin toisten selän takana (käsiraudat oli otettu pois). Minä seurasin hänen ohjeitaan ja käärin nenäliinaan kaikki esineet, jotka halusin saada sisäpuolelle. Nämä kääröt pistimme paitamme alle. Panin merkille, että vankilatoverimme, lukuunottamatta paria poikkeusta, joilla oli kellot, eivät antaneet omaisuuttaan konttorimiehelle. He olivat päättäneet salakuljettaa ne jollakin onnenkaupalla sisään. Mutta he eivät olleet niin viisaita kuin minun toverini eivätkä panneet niitä kääröön.

      Tähänastiset saattajamme kokoilivat käsiraudat ja kahleet sekä lähtivät

      Niagara Fallsiin, samaan aikaan kuin meidät ohjattiin vankilaamme.

      Toimistossa oli meidän joukkoomme liitetty muualta tulleita, niin että olimme nyt 40-50-miehinen kulkue.

      Tietäkää te vangitsemattomat, että liikenne on vankilamuurien sisällä yhtä rajoitettu kuin liike-elämä keskiajalla. Ei siellä voi liikkua mielensä mukaan. Aina jonkin askeleen päässä on iso teräshäkkiovi, joka on lukossa. Meidät kuljetettiin parturiin, mutta nämä portit viivyttivät. Siis ensinnä pysähdyttiin ensimmäiseen "halliin". Se ei ole käytävä. Kuvitelkaa pitkähkö kuutio, tiilestä rakennettu ja kuusi kerrosta korkea ja joka kerros koppirivinä, noin 50 koppia rivissä, siis suunnattoman mehiläispesän kaltainen kuutio. Asettakaa tämä maahan ja ympärille seinät ja katto. Sellainen oli Erie Countyn vankilan "halli". Kuvan täydennykseksi lisäätte vielä kapean teräskaiteisen parvekkeen, joka kulkee jokaisen koppirivin päästä päähän, ja muistatte, että keskellä kuutiota käytävät juoksevat yhteen ja niitä yhdistää paloporrasmainen kapeitten teräsportaikkojen yhdistelmä.

      Meidät pysäytettiin ensimmäiseen halliin odottamaan vartijaa ovea avaamaan. Siellä täällä liikuskeli vankeja, tukat lyhyinä ja leuat sileinä sekä vankilan raitaisissa puvuissa. Yhden huomasin seisovan kolmannen koppirivin kalterilla nojautuen eteenpäin ja kasvoilla ilme, kuin hän ei huomaisikaan meidän sisälläoloamme, vaan tuijottelisi tyhjään ilmaan. Toverini suhautti hiljaisen äänen. Vanki katsahti alaspäin. Signaalit kulkivat heidän keskensä. Ja sitten kiiti ilman halki toverini nenäliinamytty. Vanki sieppasi sen, ja samassa silmänräpäyksessä se oli kadonnut hänen poveensa ja jälleen hän tuijotti tyhjään ilmaan. Toverini oli käskenyt noudattamaan esimerkkiä. Minä vaanin tilaisuutta, ja kun vartija käänsi selkänsä, katosi minunkin myttyni vangin poveen.

      Hetken päästä avattiin ovi ja me marssimme parturitupaan. Siellä oli lisää raitapukuisia – vankilan parturit. Myös oli kylpyammeita, kuumaa vettä, saippuaa ja harjoja. Meidät komennettiin kylpemään, ja kukin sai pestä naapurinsa selän – joutava varokeino tämä tulokylpy, sillä vankila oli täynnä syöpäläisiä. Kylvyn jälkeen saimme kukin vaatesäkin.

      "Pistäkää kaikki vaatteenne pussiin", sanoi vartija. "Turha yrittää mitään mukaan. Saatte asettua alastomina riviin. Alle kolmenkymmenen päivän miehet pitävät kenkänsä ja housunkannattimensa. Pitemmäksi aikaa tuomitut eivät mitään."

      Tämä tiedonanto otettiin vastaan ällistyksellä. Kuinka voisivat alastomat miehet salakuljettaa mitään ohi tarkastuksen? Vain minä tovereineni olin selvinnyt. Ja nyt kävivät parturit toimeen. He astelivat tulokasparkojen keskellä tarjoutuen ystävällisesti ottamaan talteen heidän vähäiset kapistuksensa ja luvaten tuoda ne heille myöhemmin samana päivänä. Nuo parturit olivat ihmisystäviä sanoistaan päättäen. Kuten Fra Lippo Lippin jutussa seurasi nyt nopea kuormain keventäminen. Tulitikkuja, tupakkaa, riisipaperia, piippuja, veitsiä, rahaa, kaikenlaista katosi parturien avariin paitoihin. He ihan paisuivat, mutta vartijat eivät olleet näkevinään. Ja tuloksen lyhyesti ilmoittaakseni: mitään ei koskaan palautettu. Partureilla ei ollut sellaisia aikomuksiakaan. He pitivät saamansa laillisena saaliinaan. Se oli parturiveijausta. Monta muuta veijausta oli vankilassa, kuten olin oppiva tuntemaan, olinpa minäkin tuleva veijariksi – kiitos uuden ystäväni.

      Oli useita tuoleja, ja parturit työskentelivät nopeasti. Nopeimmat tukanleikkuut ja parranajot eläissäni näin tässä parturissa. Miehet saippuoivat itsensä ja parturit vetelivät sileiksi miehen minuutissa. Tukanleikkuu vei aikaa hituisen kauemmin. Kolmessa minuutissa raapaistiin kasvoiltani kahdeksantoistavuotiaan haivenet, ja pääni oli säteilevä kuin biljardipallo. Parrat ja viikset menivät kuten puvut ja muutkin. En ollut ennen havainnut, kuinka todella paljaat me olimme.

      Sitten asetuttiin riviin, ja neljä-viisikymmentä