Mr Britling pääsee selvyyteen II. Герберт Уэллс

lyhyessä ajassa oli mrs Britling tottunut katselemaan puolta tusinaa nuoria miehiä, jotka khakihousuihin ja paitaan puettuina puhdistautuivat hänen pesutuvassaan ja sen edustalla tai lupaa tiedustelematta pistivät jalkapallopeliksi hockey-maalien luona. Nämä miehet eivät olleet uusien armeijojen sekalaista väkeä, vaan vanhempaa maanpuolustusväen tyyppiä, vailla erikoisia sankaruudenilmeitä, ja heidän kaksi keski-ikäistä korpraaliaan pitivät heitä helposti komennossaan ohjaten koko joukkoa kuin veljessarjaa. Mutta heillä oli sentään laittomatkin puolensa, joiden ilmaukset saivat mr Britlingin sepittelemään teorioja. Heille näytti esimerkiksi salametsästys olevan luontaista, niinkuin lapsille laulaminen ja leikkiminen. Heillä oli sekarotuinen valkoinen koira. He alkoivat liittää illallislistaansa kaniinia, kaniinia, jonka alkuperä peittyi hämärään. Eräänä päivänä kumpusi keittiöstä valtava paistetun kalan tuoksu, ja kokki kertoi siellä olevan forelleja. "Forelleja!" ihmetteli mr Britling toiselle korpraalille, "mistä te olette forelleja saaneet, pojat?"

      "Kalamies" oli pyydystänyt ne jouhipaulalla, kerrottiin hänelle. Kalamies tuotiin oikein näkyville; hänestä ilmeisesti ylpeiltiin. Hän kertoi oppineensa tuon kalastuskeinon New Yorkin satamassa. Hän oli silloin ollut lämmittäjänä. Hän osoitti mr Britlingille luottamusta, joka teki tuosta gentlemannista hänen rikostoverinsa, mikäli sodanaikaisten lakien ja tapojen voitiin katsoa olevan yhä voimassa ja mikäli toisen tekemän rikoksen salaaminen oli rikosyhteydeksi luettava. Oli päivän selvää, että forellit olivat mr Pumshockin, meklarin ja amatöörikalastajan, hellästi hoitelemia easyläisiä forelleja. Näihin asti oli paikkakunnan ollut pakko suhtautua mr Pumshockin forelleihin melkein taikauskoisen kunnioittavasti. Vuosi sitten oli Snookerin poika saanut istua kuukauden samojen forellien vuoksi. Mutta nyt olivat asiat uudella tolalla.

      "En minä oikeastaan paljoa välitä makeanveden kalasta", selitti kalamies. "Mutta pyydystäminen se minua huvittaa…"

      Viikkoa myöhemmin tuli torvenpuhaltaja, tummasilmäinen, jonka viattomat kasvot olivat teerenpisamien peitossa, pyytämään Maryn apua, kun oli keitettävä tusina peltokanan munia…

      Oli selvää, etteivät nuo loukkaamattomat linnut nauttineet samaa kotoisen elämän rauhaa kuin ennen…

      Sitten vierivät isot tykit tietä pitkin Claveringsin puistoon suorittaen joukon sotaliikkeitä kiitettävän taidokkaasti ja vähääkään välittämättä lady Homartynin tunnetusta vastenmielisyydestä kaikkia tieltäpoikkeamisia kohtaan…

      Eräänä ehtoopäivänä, kun mr Britling oli tavanmukaisella kävelyllään, antoi eräs valkeakauluksinen ja huolettoman näköinen fasaani sysäyksen hänen haaveilulleen. Matching's Easyn maailma alkoi nyt olla täynnä tuollaisia vanhahkoja lintuja. Tulisiko kaikki ennalleen sodan loputtua? Hän kuvaili mieleensä Hugh-poikansa isoisänä, kertomassa pienokaisille puistoista, eläintarhoista, metsästyslaeista, palvelusväestä, hovimestareista ja ihmeellisestä golfpelistä, ja kuinka sitten äkkiä ilmestyi Mars, joka khakipukuisena kulki halki maan, jolloin kaikki nuo asiat kalpenivat ja katosivat, niin ettei niitä eräänä kauniina päivänä enää ollut missään…

       KOLMAS LUKU

      Viha

1

      Sill'aikaa kun ennen niin hervoton, miellyttävän rauhallinen maaseutu oli muuttumassa jotensakin huolettomasti varustetuksi leiriksi, kun ikivanhoja raja-aitoja muutettiin ja poistettiin ja maailman varoja tuhlattiin mitä korvaamattomimmalla tavalla, suoritti mr Britling ylimääräisen konstaapelin tehtäviä, lähetti vanhimman poikansa maanpuolustusväkeen, piti huolta belgialaisista, hemmotteli luuvassa asuvia sotilaitaan, auttoi Teddyä upseerinvaltakirjan saannissa, kantoi roponsa hyväntekeväisyystarkoituksiin, möi arvopapereita häviökseen, merkitsi sotalainaa ja mietti, mietti alinomaa sotaa.

      Päivästä toiseen hänen ajatuksensa kiertelivät tuota yhtä ainoata asiaa. Hänen mielensä oli siihen kahlehdittu niinkuin kaleeriorja airoonsa. Koko hänen maailmansa oli magneettinen kenttä, jossa kaikki, tahtoipa hän tai ei, suuntautui tuohon kysymykseen kuten magneettiseen napaan.

      Hänen ajatuksensa muuttuivat varmemmiksi ja selvemmiksi; ne syvenivät ja laajenivat. Hänen ensimäiset, pintapuoliset arvostelmansa olivat saaneet vahvistuksen tai oli ne korvattu toisilla. Yön aikaan hän kulki mietiskellen pitkin autioita polkuja; hän mietiskeli kirjoituspöytänsä ääressä, hän mietiskeli vuoteessaan, hän mietiskeli kylpyammeessa, hän koetteli mietteitään laatimalla kirjoitelmia, tutki ja korjasi niitä. Silloin tällöin hän herpautui ja väsyi, mutta ei päässyt koskaan niistä irralleen. Sota oli hänen edessään kuin valpas opettaja rottinkeineen, päivästä päivään, viikosta toiseen, väsymättä, käymättä kärsimättömäksi.

2

      Eräitä asioita oli suorastaan pakotettava mr Britlingin mieleen, koska ne erosivat hänen ajatustottumuksistaan siinä määrin, ettei hän koskaan olisi niitä hyväksynyt, jos vain olisi voinut olla sitä tekemättä.

      Varsinkin hän aluksi kieltäytyi uskomasta, että sota oli niin äärimäisen katkeraa kuin kerrottiin. Hän ei tahtonut uskoa, että Englantia ja Länsi-Eurooppaa vastaan suunnattu hyökkäys oli kokonaisen kansakunnan keskittyneen mielenliikkeen ilmaus. Hän luuli liittolaisvaltain olevan sodassa järjestelmää eikä kansallista tahdonsuuntaa vastaan. Hän taisteli sitä vakaumusta vastaan, että suuren sivistyneen kansakunnan suurta enemmistöä voisi elähdyttää todellinen ja kestävä viha. Vihamielisyys ei ollut hänen luonnonlaatuunsa soveltuvaa: hän ei tahtonut myöntää, että suurin osa ihmiskuntaa on kärkkäämpi vihaan kuin ystävyyteen. Hän teki parhaansa uskoakseen – ja kirjassaan "Nyt sodat loppuvat" hän teki parhaansa saadakseen muut uskomaan – että tämän nurinkurisen, ihmiskunnan yleistä hyväsydämisyyttä karkeasti loukkaavan sotahankkeen oli saanut aikaan pieni ihmisryhmä, jonka vaikutus oli rajoitettu, mutta voimakas. Sodan julmuus, vahingollisuus ja hyödyttömyys oli hänestä niin päivänselvää, että hän melkein anteeksipyytäen niitä korosti. Hän uskoi, että sodan tarvitsi vain puhjeta ja osoittaa länsimaiden kansoille mitä se merkitsi, niin kaikki liittyisivät estämään sen uudistumista. He huutaisivat: "Mutta me emme voi kohdella noin toisiamme!" Hän näki Saksan hyökkäävän imperialismin joutuvan vastaamaan teoistaan omankin kansansa edessä, näki taistelua, epäonnistumista, maailmanvaltain vapaamielisen konferenssin ja yleisen palaamisen ystävällisiin suhteisiin entistä varmemmalla pohjalla. Hän uskoi suuren osan saksalaisia tervehtivän voittoisia liittolaisia heidän vapauttajinaan sietämättömästä poliittisesta ahdistuksesta. Eristetyn saariasemansa vuoksi englantilaiset olivat lukemattomien miespolvien aikana olleet poliittisia harrastelijoita. Se oli heidän suurin virheensä, heidän suurin hyveensä taas se, että olivat huolettomia. He olivat eläneet jonkinlaisessa huvinäytelmäilmakehässä ja kielsivät koko elämänsisällöllään elämän traagillisuuden. Amerikkalaistenkaan eristyminen ei ollut sen ankarampi. Amerikkalaisilla oli ollut intiaaninsa, neekerinsä, orjasotansa. Aina suursodan syttymiseen asti oli kanaali ollut yhtä leveä kuin Atlantin valtameri, mikäli oli kysymyksessä kaiken vakavan uhkan torjuminen. Irlantikin oli etäällä – neljän tunnin laivamatkan takana. Niin olivat englantilaiset mielin määrin kehitelleet turvallisuudesta ja hyvinvoinnista johtuvia hyveitä ja paheita: he vihasivat tiedettä ja dramaattista käyttäytymistä, eivät voineet keksiä mitään syytä äärimäiseen täsmällisyyteen tai ponnekkuuteen, eivätkä yleensäkään halunneet "mennä äärimäisyyksiin". Loppujen lopuksi kaiken täytyi kääntyä hyväksi. Mutta he tiesivät, mitä merkitsee joutua sotaan tarmokkaan vähemmistön ja olosuhteiden pakosta ja olivat valmiit ymmärtämään jokaista sellaisen kohtalon uhriksi joutunutta maata. Kaikki heidän tottumuksensa taivuttivat heitä sotimaan hyvätuulisesti ja ilkeästi kiirettä pitämättä, kiistelemään hallitusta eikä kansaa vastaan. Tarvittiin vähintään kaksi kuukautta sotaa, ennenkuin mr Britling tajusi saksalaisten taistelevan aivan toisessa hengessä.

      Ensimäisen tuohon viittaavan aavistuksensa hän sai lukiessaan uutista Kaiserin ja berliiniläisten kansanjoukkojen esiintymisestä heti sodanjulistuksen jälkeen ja kotiinsa pyrkiväin brittiläisten väkivaltaisesta kohtelusta. Heitä oli kaikkialla häväisty ja pahoinpidelty. Se oli pitkiä aikoja kasautuneen katkeruuden ilmausta. Sill'aikaa kun Berliinissä olevaa Englannin lähettilästä tervehdittiin kiljuen