Ensimmäiset ihmiset kuussa. Герберт Уэллс

mitä kaikkia vaaroja kohti nyt oikeastaan mennään. Mutta nyt niitä tuli pitkässä jonossa kuin kummitukset, jotka ennen muinoin Pragia piirittivät. Nyt niitä tuli ja leirittyi minun ympärilleni. Minut masensi ajatus tämän meidän hankkeemme harvinaisuudesta, sen ylimaallisuudesta. Tuntui kuin olisin herännyt mieluisasta unesta mitä hirvittävimpiin tosioloihin. Minä makasin silmät auki, ja pallo se näytti käyvän hetkestä hetkeen yhä hatarammaksi ja heikommaksi, Cavor itse yhä epätodellisemmaksi ja fantastisemmaksi ja koko yritys yhä hassummaksi ja hassummaksi.

      Nousin vuoteeltani ja rupesin kävelemään. Astuin akkunaan ja katselin ulos äärettömään avaruuteen. Tähtien välissä oli tyhjä, käsittämätön pimeys! Minä koetin kerätä kokoon kaikki hajanaiset tietoni tähtitieteessä, mitä minulla epäsäännöllisten opintojeni ajoilta vielä jäljellä oli, mutta ne olivat liian huojuvia, pystyäkseni luomaan mitään käsitystä siitä, mikä meitä odottaa. Menin vihdoin takaisin vuoteeseni ja torkahdin hetkiseksi. Mutta painajainen ahdisti minua senkin lyhyen ajan: minä syöksin ja syöksin ja syöksin yhä syvemmälle avaruuksien pohjattomaan kuiluun.

      Aamiaispöydässä minä hämmästytin Cavoria, sanoen hänelle lyhyesti:

      – Minen lähde teidän kanssanne palloon.

      Kaikki hänen vastalauseensa kohtasivat minussa äreätä itsepäisyyttä.

      – Koko juttu on kovin hassua, – sanoin minä. – Minen tule. Kovin hassua on koko juttu.

      Enkä lähtenyt hänen kanssaan laboratorioonkaan. Äkäiltyäni jonkun aikaa huvilani ympärillä, pistin hatun päähäni, sieppasin kepin kouraani ja läksin kulkemaan yksinäni, itsekään tietämättä, minne. Aamu sattui olemaan herttainen: tuuli lämmin, taivaan kansi tummansininen, ylt'ympärillä kevään ensimmäinen vihannuus ja kaikkialla lintuparvien laulua. Poikkesin pieneen ravintolaan lähellä Elhamia, tilasin biffiä ja olutta ja säikäytin isännän, kun ilmasta puhellessamme, äkkiä sanoa tokaisin:

      – Ken tällaisella ilmalla jättää tämän maailman, niin ilmeinen hullu se on.

      – No niin, sitä minnäi justiisa sanon, kun ne haasto siitä, – virkkoi isäntä, ja silloin sain kuulla, että ainakin yhdelle sielu paralle tämä maailma oli käynyt niin oudoksi, että oli sivaltanut kaulansa poikki.

      Sieltä lähtiessäni olivat ajatukseni saaneet uuden suunnan. Iltapäivällä nukuin makeaan uneen eräässä päivänpaisteisessa paikassa ja läksin virkistynein voimin eteenpäin.

      Saavuin tuosta sitten samannäköiseen ravintolaan lähellä Canterburyä. Köynnöskasveja kierteli niin sirosti sen seinillä, ja emäntä oli siistinnäköinen, vanha vaimo, jota mielikseen katseli. Huomasin itselläni olevan sen verran rahaa, maksaakseni huoneesta, ja päätin olla yötä täällä. Hän oli puhelias ihminen ja kertoi muun muassa, ettei ollut milloinkaan käynyt Lontoossa.

      – Canterburyä kauempana en ole koskaan käynyt, – sanoi hän. —

      Minen ole niitä teidän tyhjäntoimittajianne.

      – Mitäs sanoisitte matkasta kuuhun! – kysäisin minä.

      – En minoo niistä ilmapalloista tykännyt milloinkaan, – vastasi hän, nähtävästikin pitäen tuommoista sangen tavallisena matkana. – En menis semmoseen, en sitä vastenkaan.

      Tuo tuntui minusta kovin lystikkäältä. Illastettuani minä istahdin lavitsalle ravintolan edustalla ja haastelin parin työmiehen kanssa tiilenpoltosta ja mootorirattaista ja viime vuoden kriketistä. Ja lännen taivaalla teki laskuansa kuun sirppi, aurinkoa seuraten, sinervän kalpeana kuin kaukaisen alppivuoren huippu.

      Huomenissa palasin Cavorin luokse.

      – Minä lähden mukaan, – sanoin. – Olin hiukan suunniltani, siinä kaikki.

      Se oli ollut ainoa kerta, jolloin olin vakavasti epäillyt meidän yritystämme. Pelkkäin hermojen syytä! Siitä pitäin tein työtä hiukan varovammin ja kävin joka ilta jaloittelemassa. Ja vihdoin oli kaikki työt saatu valmiiksi. Sulatus-uunissa vain pidettiin vielä valkeata vireillä.

       IV

      Pallon sisässä

      – Menkää sisään! – sanoi Cavor, istuessani kulkuaukon laidalla ratsain ja katsellessani pallon pimeään sisustaan. Me olimme kahden kesken. Oli ilta, aurinko oli laskenut, ja hämärän hiljaisuuteen oli kiedottua kaikki.

      Minä nostin toisenkin jalkani pallon sisään ja liu'uin sileätä lasinpintaa myöten pallon pohjalle, jossa käännyin vastaan-ottamaan Cavorin kädestä ruokatavara-säiliöitä ja muita tarpeellisia kapineita. Pallon sisässä oli lämmin, termometri näytti 80° F, ja koska tarkoitus oli, että säteilemällä menisi niin vähän lämpöä hukkaan kuin suinkin, jos ensinkään, niin oli meillä vain kengät jalassa ja ohut ihopuku yllä. Kaikiksi varoiksi oli sentään mukana pakallinen paksuja villavaatteita ja useampia paksuja peitteitä. Cavorin neuvon mukaan minä laskin laatikon, happilieriöt ynnä muut kapineet irralleen jalkaini juureen. Hän käveli katottomassa laboratoriossa jonkun aikaa ristiin rastiin, tarkastellen, oliko jotain meiltä jäänyt, ja kiipesi sitten hänkin sisään. Minä huomasin jotain hänen kädessään.

      – Mitäs teillä siinä? – kysyin minä.

      – Ettekö te ottanut mitään lukemista mukaanne?

      – Hyväinen aika! En!

      – En muistanut sanoa teille siitä. Ties, mitenkä kauan tätä matkaa kestänee… Saattaa mennä viikkojakin.

      – Mutta…

      – Tässä pallossa me saamme lentää liihoitella ihan ilman mitään työtä.

      – Jospa tuon olisin tiennyt…

      Hän kurkisti ulos kulkuaukosta.

      – Katsokaas, – sanoi hän, – tuolla on jotain.

      – Onkos meillä aikaa vielä?

      – Tunnin verran.

      Minä katsahdin ulos. Laboratoriossa oli muuan vanha numero sanomalehteä Tit-Bits, luultavastikin jonkun apulaisen sinne jättämä. Kauempana nurkassa huomasin repaleisen kappaleen Lloyds News'iä. Otin ne ja kiipesin takaisin palloon.

      – Mitäs te otitte mukaanne? – kysyin minä, ottaen kirjan hänen kädestään. Siinä luki: "The works of William Shakespeare".

      Hän punastui hiukan.

      – Minun sivistykseni on ollut niin yksinomaa tieteellistä… – sanoi hän puolusteleiden.

      – Ettekö ole milloinkaan lukenut Shakespearea?

      – En.

      – Hänellä oli jonkun verran tietoja… hajanaisia.

      – Juuri sitä olen hänestä kuullut.

      Minä autoin häntä kiertämään kiinni kulkuaukon lasikannen. Senjälkeen hän painoi erästä nappulaa, jolloin vastaava uudin ulommaisessa kuoressa laskeutui alas. Pieni, hämärän muodostama nelikulmio katosi. Me olimme pimeässä.

      Kotvaan aikaan ei puhunut kumpikaan mitään. Pallon kuori ei suinkaan estänyt ääntä pääsemästä läpi, mutta ei kuulunut ulkoa hiiskaustakaan. Minä huomasin, ettei ole mitään, mistä ottaa kiinni, kun pallo ponnahtaa liikkeelle. Istuimien puute, arvelin, on ajan pitkään sekin tuntuva sangen ilkeältä.

      – Miksei täällä ole istuimia? – kysyin minä.

      – Olen sitäkin ajatellut, – tokaisi toinen. – Ei tarvita.

      – Miksei?

      – Saatte nähdä, – vastasi hän, niinkuin vastaa se, joka kieltäytyy puhumasta.

      Minä vaikenin. Minulle oli äkkiä käynyt päivän selväksi, kuinka mieletön minä sittenkin olin, kun tulin tähän palloon. Ja vielä nytkin kysyin itseltäni: oliskohan liian myöhäistä puikahtaa