Ensimmäiset ihmiset kuussa. Герберт Уэллс

käymme hankkimassa multalusikan – ja vein hänet kasvihuoneen raunioille.

      Hänen kylpiessään minä sitten yksinäni rupesin asiata pohtimaan. Seurustelussa Mr. Cavorin kanssa oli ilmeisesti varjopuolia, joita en ollut osannut ennakolta arvatakaan. Hänen hajamielisyytensä, joka vast'ikään oli ollut vähällä pyyhkäistä pois kaikki elävät olennot maan pinnalta, saattaa minä hetkenä hyvänsä johtaa johonkin muuhun ankaraan pulmaan. Toiselta puolen minä olin nuori, taloudellinen asemani rempallaan, ja minä tällä hetkellä valmis mihin häikäilemättömään seikkailuun hyvänsä, siinä toivossa, että hyvä siitä lopulti tulee. Olin saanut päähäni, että ainakin puolet affääriä tulisi minun osalleni. Kaikeksi onneksi minä olin, kuten jo mainittu, vuokrannut huvilani kolmeksi vuodeksi, ilman korjausvelvollisuutta. Asuntooni hätäpikaa hankittu sisustus, sen verran kuin sitä oli, oli maksamatta, vakuutettu… Loppujen lopussa minä päätin edelleen olla yksissä hänen kanssaan ja katsoa, minnepäin asia alkaa kallistua.

      Asiat olivat nyt tosin astuneet uuteen valoon. En epäillyt enää tuon aineen suunnatonta voimaa, mutta sitä aloin epäillä, että kuinkahan niitten tykinlavettien ja patenttikenkien mahtaa käydä.

      Heti ruvettiinkin panemaan hänen laboratoriotansa jälleen kuntoon, päästäksemme kokeiluja jatkamaan. Cavor puheli nyt entistä enemmän minun käsityskannaltani, kun nousi kysymys, mitenkä tuota ainetta tästä puolin olisi valmistettava.

      – Tietysti meidän täytyy tehdä sitä taas, – puheli hän jonkinlaisella hilpeydellä, jota en olisi luullut hänestä olevankaan, – tietysti meidän täytyy tehdä sitä taas. Kenties olemme joutuneet ojasta allikkoon, mutta teoretillinen puoli ainakin on meillä voitettua kantaa. Jos suinkin saatamme välttää kokonaan kukistamasta tätä meidän pikku planettaamme, niin teemme, minkä voimme. Mutta jotain uhan-alaista siinä täytyy olla! Täytyy! Semmoista on kokeilussa aina. Ja tässä kysytään nyt teidän, käytännöllisen miehen, neuvoja. Minä puolestani arvelen, että meidän sopii asettaa se syrjilleen ja tehdä hyvin ohueksi. En tiedä sentään. Minulla on hämärä aavistus eräästä toisesta valmistustavasta. Tuskin sitä nyt sentään osaan selittää. Mutta omituista: juuri silloin kuin tuuli vieritteli minua liejussa enkä tiennyt, mihinkä koko tämä seikkailu päättyy, juuri silloin iski mieleeni, että niin minun olisi pitänyt tehdä.

      Muutamia pieniä vaikeuksia kohdattiin kyllä, mutta niistä huolimatta käytiin asettamaan laboratoriota kuntoon. Työ ja tekeminen meillä oli, ennenkuin päästiin lopullisesti ratkaisemaan, mihin muotoon ja millä tavalla uudet kokeet ovat tehtävät. Ainoa haitta oli noitten kolmen apulaisen kieltäyminen pitämästä minua työnjohtajana. Mutta parin päivän perästä saatiin sekin seikka selville.

       III

      Pallon rakentaminen

      Muistan niin selvään sen tilaisuuden, jolloin Cavor ensi kertaa puhui minulle pallostansa. Se ajatus oli sävähdellyt hänen mielessänsä ennenkin, mutta nyt se näkyi äkkiä vallanneen hänet. Olimme juuri palajamassa minun huvilaani teelle. Matkalla hän rupesi taas pörisemään ja huudahti äkkiä:

      – Siinä se on! Se se vie perille! Jonkinlainen rullauudin!

      – Vie perille… minne niin? – kysäsin minä!

      – Avaruuteen… kaikkialle! Kuuhun!

      – Mitäs te nyt tarkoitatte?

      – Tarkoitanko? Sitä, että pallo se olla pitää! Sitä minä vain tarkoitan!

      Minä huomasin, etten nyt ensinkään pysy perässä, ja siksipä annoin hänen jonkun aikaa puhua omalla tavallaan. Minulla ei ollut aavistuksen tapaistakaan hänen aiheestaan. Vasta teetä juotuansa, hän selitti tarkemmin, mitä hänellä on mielessä.

      – Tämmöistä se on, – sanoi hän. – Tuon aineen, joka estää gravitationin vaikuttamasta esineisin, minä viime kerralla panin latuskaiseen, kannelliseen säiliöön. Ja juuri silloin kuin se oli jäähtynyt täysin valmiiksi, silloin se tapahtui, tuo myllerryskin. Kaikki, mitä sen yläpuolella oli, menetti painonsa, ilma remahti ylös, katto remahti ylös, ja ellei aine itsekin olisi remahtanut ylös, en tiedä, mitä kaikkea olisi tapahtunutkaan. Mutta entäpäs, jos tuo aine olisi irrallaan, vapaana lennähtämään ylös?

      – Silloin se lennähtäisi kerrassaan ylös!

      – Tietysti! Eikä se sen pahempaa melua pitäisi kuin suuren tykinkään pamaus.

      – Mutta mitäs hyvää siitä olisi?

      – Minä lennähtäisin ylös minäkin.

      Minä laskin teekuppini alas ja katselin häneen silmät seljällään.

      – Aatelkaahan pallo, selitteli hän, niin suuri, että kaksi henkeä koneineen siihen mahtuu. Se tehdään teräksestä ja vuorataan paksulla lasilla. Sen sisään pannaan tarpeellinen määrä jähmetettyä ilmaa, konsentrioituja ravintoaineita, vedentislaus-kone ynnä muuta sellaista. Ja ulommainen teräspinta se sitten ikäänkuin emaljoidaan…

      – Cavoriitillako?

      – Niin juuri.

      – Mutta mitenkäs te pääsette sisään?

      – "Mitenkä kokkare puuroon pääsi?" kysyi entinen mies.

      – Olen minä tuon kuullut. Mutta sanokaa, miten?

      – Se on sangen yksinkertainen asia. Ilmanpitävä kulkuaukko – muuta ei tarvitse. Tietysti se tulee olemaan hiukan monimutkainen kapine. Pitäähän olla venttili, mistä esineitä heitellä ulos, jos tarvis vaatii, menettämällä ilmaa niin vähän kuin suinkin mahdollista.

      – Niinkuin Jules Vernen romaanissa "Maasta kuuhun", niinkö?

      Mutta Cavor ei ollut romaanien lukija.

      – Alanpa ymmärtää, – virkoin minä verkalleen. – Te saatatte mennä sisään ja sulkeutua sinne niinkauan kuin cavoriiti on lämpimänä, ja jäähdyttyään se ei enää läpäise gravitationia, ja silloin te lennähdätte…

      – Yhdellä nykäyksellä.

      – Ja lähdette kiitämään suoran viivan suuntaa… —

      Minä pysähdyin hetkiseksi ja jatkoin sitten:

      – Mikäs sen pallon estäisi kulkemasta avaruudessa yhä suoraa suuntaa iät kaiket? Ettehän te ole lainkaan varma, tuletteko lopulta minnekään, ja jos tulette, niin… mitenkäs sen paluumatkan käy?

      – Sitä juuri olen miettinyt, – vastasi Cavor. – Sitä minä juuri tarkoitin, sanoessani "se se perille vie". Sisimmäinen lasikuula on oleva ilmanpitävä ja, kulkuaukkoa lukematta, yhtenäistä massaa, ilman liitoksia. Teräspallon taas saattaa rakentaa viilekkeistä, joista jokaista käy kääriminen kokoon kuin rulla-uudinta. Niitä saattaa helposti liikutella jousilla, ja niitten kääntäminen rullalle ja purkaminen rullalta tapahtuu sähkön avulla, joka lasiin valettuja platinatankoja myöten kulkee yläpintaan. Kaikki tämä on vain yksityisseikkoja. Huomaatte siis, että pallon ulkopuolinen cavoriiti-kuori on oleva kokoonpantu akkunoista eli uutimista, nimittäkääpä niitä nyt miksi hyvänsä. No niin, kaikkien akkunain eli uutimien ollessa kiinni, ei mitään valoa, eikä lämpöä, eikä gravitationia eikä minkäänlaista säteilevää energiaa pääse pallon sisään. Se on lentävä avaruudessa suoraa suuntaa, niinkuin te sanotte. Entäs kun joku akkuna avataan? Aatelkaas, että joku akkuna avataan! Silloin jokainoa raskas kappale, mikä sattuu olemaan samassa suunnassa, rupeaa vetämään meitä puoleensa…

      Minä istuin, tarkasti kuunnellen häntä.

      – Ymmärrättekö?

      – Ymmärrän minä sen.

      – Käytännössä me saatamme luovia avaruudessa minne vaan mieli tekee, antautuen milloin minkin kappaleen vetovoiman alaiseksi.

      – Niin, niin, se on kyllä selvä. Mutta…

      – No?

      – Minen