Valtameren salaisuus. Edgar Allan Poe

viimeisen pelastuskeinoni ja tunsin nyt ensi kerran kohtaloni koko kovuuden. Epätoivoissani heittäysin taas patjalle, missä vuorokauden verran viruin horroksissa, ja vain hetkittäin oli järkeni ja muistini hereillä.

      Vihdoin nousin vielä kerran ja mietiskelin niitä kauhuja, jotka piirittivät minua. Hädintuskin saatoin vielä elää kaksikymmentäneljä tuntia vedettä – kauempaa en kestäisi. Vankeuteni ensi aikoina olin ahkeraan maistellut liköörejä, joita Augustus oli minulle varustanut, mutta ne kiihottivat vain kuumetta vähääkään sammuttamatta janoani. Minulla oli nyt vain neljänneskorttelin verran jälellä väkevää persikkalikööriä, jota vatsani ei sietänyt. Makkarat oli syöty loppuun; liikkiöstä oli jälellä vain pieni nahanpala ja kaikki korput, paitsi muutamia tähteitä, oli koira syönyt. Kovaksi onnekseni päänkipuni vielä hetki hetkeltä paheni ja sen mukana se hourailu, joka enemmän tai vähemmän oli vaivannut minua siitä asti kun ensiksi nukahdin. Muutamia tunteja sitten olin suurella vaivalla voinut hengittää ja nyt joka yrityksellä rintani kohosi vain tuskallisesti nytkähdellen.

      Mutta oli vielä toinenkin levottomuuden syy, jopa sellainen, jonka synnyttämä raateleva kauhu oli pannut minut ponnistautumaan vapaaksi horroksistani. Se johtui koiran eleistä.

      Ensiksi huomasin siinä muutoksen, kun hieroin fosforia paperiin. Hieroessani se sysäsi kuonollaan kättäni hieman muristen, mutta olin silloin liian kiihdyksissä pannakseni siihen huomiota. Pian sen jälkeen heittäydyin, kuten muistettaneen, patjalle ja vaivuin jonkunlaiseen horrostilaan. Tuokion kuluttua kuulin omituisen sähinän ihan korvani juuresta ja huomasin koiran läähättävän ja puhisevan näköjään täydessä raivossa, silmäterät hurjasti välähdellen pimeässä. Puhelin sille, jolloin se vastasi hiljaa muristen ja sitten vaikeni. Heti sen jälkeen vaivuin horroksiini, josta heräsin taas samalla tavalla. Tämä uudistui kolme tai neljä kertaa, kunnes koiran käyttäytyminen lopulta niin säikähdytti minut, että kokonaan heräsin. Se makasi nyt ihan laatikon ovella pelottavasti, vaikka ikäänkuin hillitysti muristen, ja kiristeli hampaitaan kuin kovan kouristuksen vallassa. En epäillyt rahtuakaan, että veden puute tai ruuman ummehtunut ilma oli tehnyt sen hulluksi, ja olin ymmällä, mihin varokeinoihin nyt ryhtyisin. En sietänyt ajatellakaan sen tappamista, mutta se näytti kuitenkin aivan välttämättömältä oman turvallisuuteni vuoksi. Näin selvästi, kuinka se tuijotti minuun silmissään mitä verenhimoisin ilme ja odotin joka hetki sen hyökkäävän kimppuuni. Vihdoin en enää voinut kestää kauempaa kamalaa asemaani, vaan päätin hinnasta mistä hyvänsä rynnistää laatikosta ja panna koiran päiviltä, ellen siitä muuten suoriutuisi. Päästäkseni laatikosta minun oli mentävä aivan sen yli ja se näkyi jo arvaavan aikeeni ja nousi etujaloilleen – kuten huomasin silmien kohoamisesta – paljastaen koko valkean hammasrivinsä, jonka saattoi helposti erottaa. Otin liikkiön tähteen ja likööripullon ja varasin ne lähelleni samoin kuin suuren lihaveitsen, jonka Augustus oli minulle jättänyt – sitten käärin kaavun mahdollisimman tiiviisti ympärilleni ja yritin laatikon suuta kohti. Tuskin olin liikahtanut, kun koira hyökkäsi kovasti muristen kohti kurkkuani. Se törmäsi koko painollaan oikeaan olkapäähäni ja minä tuperruin vasemmalle, raivokkaan eläimen vieriessä ihan ylitseni. Olin vaipunut polvilleni pää vilttien peitossa. Ne suojelivat minua toiselta hurjalta hyökkäykseltä; tunsin teräväin hampaiden voimakkaasti puristavan kaulaani kiedottua villavaatetta – onneksi toki voimatta tunkea kaikkien laskosten läpi. Olin nyt koiran alla ja hetken kuluttua olisin kokonaan sen vallassa. Epätoivo antoi minulle voimia ja minä nousin rohkeasti pystyyn ja ravistin koiran kimpustani. Heitin nyt mukaan raahaamani peitteet sen päälle ja ennenkuin se kerkesi niistä selviytyä, olin päässyt ulos ovesta ja sulkenut sen lujasti viholliseltani. Tässä kahakassa olin kuitenkin pudottanut liikkiönpalasen ja näin nyt koko muonavarastoni huvenneen neljänneskortteliin likööriä. Kun tämä ajatus vilahti päässäni, jouduin sellaisen nurinkurisuuden valtaan, jonka luulisi vain lapselle mahdolliseksi samanlaisissa oloissa – nostin pullon huulilleni, tyhjensin sen viimeiseen pisaraan ja paiskasin säpäleiksi lattiaan. Tuskin oli sälähdyksen kaiku vaiennut, kun kuulin nimeäni lausuttavan kiihkeällä, mutta hillityllä äänellä, joka kuului kanssin puolelta. Tuo kaikki oli niin odottamatonta ja niin valtava oli äänen minussa kuohuttama mielenliikutus, että maailma musteni silmissäni ja minä kaaduin kuolemansairaana laatikon päähän, jaksamatta huutoon vastata.

      Kaatuessani irtautui lihaveitsi housun kaulukseni alta ja putosi kolisten lattiaan. Ei milloinkaan ollut sointuvinkaan sävel kuulunut niin suloiselta korvissani. Mitä tuskaisimmalla levottomuudella kuuntelin, minkä vaikutuksen kolina tekisi Augustukseen, sillä tiesin, ettei nimeni lausuja voinut olla kukaan muu. Kaikki oli hetkisen hiljaa. Vihdoin taas kuulin sanan "Arthur!" toistettuna matalalla äänellä ja perin epäröiden. Elpynyt toivo irrotti heti kieleni kahleet ja huusin nyt kohti kurkkuani:

      – Augustus! Voi Augustus!

      – Hiljaa! Jumalan tähden, ole hiljaa! vastasi hän mielenkuohusta vapisevalla äänellä, tulen luoksesi heti, niin pian kuin vaan pääsen kömpimään ruuman läpi.

      Kauan aikaa kuulin hänen liikkuvan romujoukossa ja joka silmänräpäys tuntui minusta vuosisadalta. Vihdoin tunsin hänen kätensä olallani ja samalla hetkellä hän pani vesipullon huulilleni. Vain ne, jotka ovat äkkiä pelastuneet kuoleman kynsistä tai kokeneet sietämättömiä janoa tuskia yhtä tukalissa oloissa kuin minä synkässä vankilassani, voivat käsittää mitä sanomatonta nautintoa yksi ainoa pitkä siemaus tätä runsainta luonnonherkkua minulle tuotti.

      Kun jonkun verran olin tyydyttänyt janoani, veti Augustus taskustaan kolme neljä kylmää keitettyä perunaa, jotka ahmin suuhuni. Hänellä oli muassaan salalyhty ja herttaiset valonsäteet tuottivat minulle melkein yhtä suurta virkistystä kuin ruoka ja juoma. Mutta minä odotin kärsimättömästi kuullakseni syyn hänen pitkälliseen viipymiseensä ja hän rupesi kertomaan, mitä laivassa oli tapahtunut minun vankina ollessani.

       IV

      Kapina laivalla. – Kapteenin ja hänelle uskollisten tuho. – Augustuksen pelastus

      Priki lähti purjehtimaan, kuten olin otaksunut, puolisen tuntia sen jälkeen kuin hän oli tuonut kellon. Se tapahtui kesäkuun kahdentenakymmenentenä päivänä. Muistettaneen, että olin silloin ollut ruumassa kolme päivää ja näinä päivinä oli laivassa alituinen touhu ja häärinä ja yhtä mittaa juoksenneltiin edestakaisin varsinkin kajuutassa ja hyteissä, niin ettei hän ollut päässyt pistäytymään luonani ilmaisematta luukun salaisuutta. Kun hän sitten vihdoinkin tuli, olin minä vakuuttanut hänelle voivani mitä parhaimmin ja sen vuoksi hän ei parina seuraavanakaan päivänä juuri ollut huolissaan minusta – kuitenkin hän yhä vartoi tilaisuutta päästäkseen alas ruumaan. Vasta neljäntenä päivänä se hänelle onnistui. Monta kertaa hän tällä välin oli aikonut kertoa isälleen uhkayrityksestämme ja pyytää päästämään minut heti ruumasta, mutta olimme vielä Nantucketin ulottuvilla ja muutamista sanoista päättäen, jotka Barnard oli tullut lausuneeksi, ei ollut ollenkaan varmaa, ettei hän heti kääntyisi takaisin, kuullessaan minun olevan laivassa. Sitäpaitsi Augustus asiaa ajateltuaan ei arvannut minulla olevan mitään puutetta ja etten minä siinä tapauksessa ominpäin nostaisi hälinää luukulla. Kun hän näin oli punninnut joka seikan, päätti hän jättää minut piilooni, kunnes kenenkään huomaamatta pääsisi pistäytymään luonani. Tämä, kuten jo sanoin, tapahtui vasta neljäntenä päivänä sen jälkeen kun hän oli tuonut minulle kellon ja ruumaan tulostani seitsemäntenä. Hän ei silloin ottanut vettä eikä ruokavaroja mukaansa, vaan aikoi ensin huutaa minut luukulle ja sitten palata hyttiin ja pistää minulle muonaerän luukusta. Kun hän tätä varten laskeutui ruumaan, huomasi hän minun nukkuvan, sillä lienen kuorsannut aika äänekkäästi. Kaikkien laskujen mukaan vedin silloin sitä unta, johon vaivuin heti kellon haettuani ja jonka siis on täytynyt kestää kauemmin kuin kolme kokonaista vuorokautta. Nyttemmin sekä omat kokemukseni että muiden vakuutukset ovat saattaneet minut tutustumaan vanhan kalanrasvan löyhkän unettaviin vaikutuksiin tiiviisti suljetussa paikassa, ja kun ajattelin millainen se ruuma oli, johon olin vangittuna ja kuinka kauan prikiä oli käytetty valaanpyyntialuksena, niin minua enemmän ihmetyttää se, että ollenkaan heräsin kerran nukuttuani, kuin että olisin yhtämittaa nukkunut edellä mainitut