Valtameren salaisuus. Edgar Allan Poe

Se oli lähes neljän jalan korkuinen ja runsaasti kuuden pituinen, mutta hyvin kapea. Kaksi suurta tyhjää traanitynnyriä oli sen kannella ja niiden päällä taas suunnaton joukko olkimattoja ladottuina päällekkäin aina kajuutan lattiaan asti. Ylt'ympärillä oli mahdollisimman tiheään mätettynä kattoon asti ylettyvä joukko kaikenlaisia laivatarpeita, koreja, tynnyriä ja tavarapinkkoja, kaikki yhdessä mylläkässä, jotta näytti aivan ihmeelliseltä, että olimme päässeet laatikolle. Sittemmin sain tietää Augustuksen vartavasten panettaneen tavarat tähän ruumaan hankkiakseen minulle hyvän piilopaikan, ja tässä työssä hänellä oli ollut apuna vain yksi mies, joka ei tullut mukaan retkelle.

      Toverini näytti minulle nyt, että laatikon toisen pään saattoi avata. Hän työnsi sen syrjään ja sisäpuoli näytti minusta erinomaisen hauskalta. Hytistä tuotu patja peitti kauttaaltaan laatikon pohjan, ja sitäpaitsi oli siellä kaikkia mukavuustarpeita, mitä suinkin näin pienelle alalle mahtui, niin että minulle vielä jäi tilaa mukavasti elelläkseni istuen tahi pitkin pituuttani loikoen. Muun muassa siellä oli kirjoja, kynä, mustetta ja paperia, kolme vilttiä, iso kivipullo täynnä vettä, nassakka laivakorppuja, kolme neljä aikamoista Bolognan-makkaraa, suuri sianliikkiö, paistettu lampaanjalka sekä puolitusinaa viini- ja likööripulloja. Rupesin heti isännöimään pikku huoneessani, varmaankin tyytyväisempänä kuin konsanaan hallitsija astuessaan uuteen palatsiinsa. Augustus selitti minulle nyt, millä tavalla laatikon avoin pää suljetaan, ja sitten, pitäen kynttilää lähellä kantta, näytti hän minulle sitä pitkin juoksevaa nyörinpunonnaista. Tämän hän sanoi ulottuvan piilopaikastani kaikkien mutkien kautta naulaan, joka oli ruuman kannessa, aivan hyttiin johtavan luukun alapuolella. Tämän nuoran avulla minä osaisin helposti täältä hänen opastamattaankin, jos näet joku odottamaton tapaturma tekisi sen tarpeelliseksi. Hän lähti nyt takaisin, jättäen minulle lyhdyn sekä runsaan varaston vahakynttilöitä ja fosforitikkuja ja luvaten käydä katsomassa niin usein kuin saattaisi muiden huomaamatta. Tämä tapahtui kesäkuun seitsemäntenätoista päivänä.

      Olin kolme vuorokautta – mikäli saatoin arvata – piilopaikassani enkä poistunut sieltä minnekään; pari kertaa vain kävin oikomassa itseäni kahden korin välissä laatikon edustalla. Koko tuona aikana en kertaakaan nähnyt Augustusta; mutta se ei herättänyt minussa juuri levottomuutta, kun tiesin, että prikiä odotettiin lähtemään joka hetki ja ettei hänen siinä häärinässä ollut helppo päästä minua katsomaan. Vihdoin kuulin avattavan ja suljettavan luukkua ja heti sen jälkeen hän kysyi hiljaa, oliko kaikki hyvin tai puuttuiko mitään.

      – Ei mitään, vastasin minä; minulla on aika hyvä olla; milloin priki lähtee vesille?

      – Se nostaa ankkurin vajaan puolentunnin kuluttua, vastasi hän. Tulin sitä kertomaan, kun pelkäsin, että olet levoton viipymiseni vuoksi. En pääse tänne taas vähän aikaan – ehk'en kolmeen tai neljään päivään. Kaikki on kunnossa tuolla ylhäällä. Kun olen mennyt ja sulkenut luukun, niin pujottele nuoraa myöten naulalle asti. Sieltä löydät minun kelloni – siitä voi sinulle olla hyötyä, kun ei täällä voi edes päivänkulusta aikaa laskea. Luulenpa, ettet arvaa, kuinka kauan olet ollut täällä haudattuna – vain kolme päivää – . Minä kyllä toisin kellon sinne laatikollesi, mutta pelkään, että minua kaivataan. Näin sanoen hän meni.

      Noin tunnin kulutta tunsin selvään prikin liikkuvan ja kiitin onneani, että vihdoinkin olin kunnialla alottanut matkani. Tyytyväisenä päätin olla hyvällä tuulella levollisesti ja odotella tapausten kulkua, kunnes saisin vaihtaa laatikon tilavampaan, vaikka tuskin mukavampaan kajuuttaan. Ensi huoleni oli hakea kello. Jätin vahakynttilän palamaan ja hapuilin pimeässä, nuoraa pitkin, joka teki lukemattomia mutkia, niin että pitkän matkan retuutettuani toisinaan tulin jalan tai parin päähän entiseltä paikaltani. Lopulta saavuin kumminkin naulalle ja saatuani käsiini mitä olin lähtenyt hakemaan, palasin retkeilyltäni kello tallella taskussani. Katselin nyt niitä kirjoja, joita ajatteleva ystäväni oli minulle hankkinut, ja valitsin luettavakseni Lewisin ja Clarken tutkimusmatkan Columbia-joen suulle. Sillä huvittelin jonkun aikaa, kunnes väsyneenä huolellisesti sammutin valkean ja pian vaivuin sikeään uneen.

      Herättyäni mieleni oli kummallisen hämmentynyt ja vähän aikaa kului ennenkuin saatoin täysin tajuta asemaani. Vähitellen kuitenkin muistini palasi. Iskin tulta ja katsoin kelloa, mutta se oli pysähtynyt eikä minulla siis ollut mitään keinoa määritelläkseni, kuinka kauan olin nukkunut. Jäseneni olivat perin jäykistyneet ja minun täytyi niitä venytellä seisomalla korien välissä. Samassa tunsin oikeaa suden nälkää ja mieleeni muistui kylmä lampaanpaisti, jota olin syönyt juuri ennen maatapanoani ja joka oli maistunut erinomaiselta. Mutta kuinka hämmästyinkään huomatessani sen olevan täydessä mätänemistilassa! Tämä seikka saattoi minut hyvin levottomaksi, sillä muistaen kuinka sekavassa mielentilassa olin herätessäni ollut, rupesin arvelemaan nukkuneeni tavattoman kauan. Ruuman tukahduttavalla ilmalla oli tässä varmaankin ollut osansa ja se saattoi lopulta tuottaa mitä vakavimpia seurauksia. Päätäni pakotti kovasti, ja minä kuvittelin jo joka henkäyksen tuntuvan vaikealta; sanalla sanoen – tuhannet synkät tunnelmat painoivat mieltäni. En kuitenkaan uskaltanut avata luukkua tai muullakaan tavoin herättää huomiota, vaan vedin kellon ja koetin olla mahdollisimman tyytyväinen.

      Seuraavina ikävän pitkinä neljänäkolmatta tuntina kukaan ei tullut avukseni enkä saattanut olla syyttämättä Augustusta mitä törkeimmästä välinpitämättömyydestä. Enin hädissäni olin siitä, että vesi oli vähentynyt pullossani noin puoleen kortteliin ja kärsin kovaa janoa, kun olin runsaasti syönyt Bolognan-makkaraa, menetettyäni lampaanpaistini. Tulin kovin rauhattomaksi eivätkä kirjani enää vähääkään minua huvittaneet. Minut valtasi lisäksi vastustamaton halu nukkua, mutta minua kammoksutti antautua sen valtaan, pelosta, että jotain yhtä turmiollista kuin palavain sysien häkä oli ruuman ummehtuneessa ilmassa. Samalla prikin keinuminen kertoi meidän olevan kaukana valtameren ulapalla ja se kumea, suhiseva ääni, joka kuului ikäänkuin äänettömien matkojen takaa, sai minut vakuutetuksi siitä, ettei mikään tavallinen vihuri puhaltanut.

      En osannut kuvitella mitään syytä Augustuksen viipymiseen. Olimme varmasti kerenneet jo siksi kauas, että minä olisin voinut päästä täältä. Häntä oli saattanut kohdata jokin tapaturma – mutta en osannut keksiä mitään sellaista, jonka vuoksi hän olisi hyvällä syyllä voinut antaa minun näin kauaksi jäädä vankeuteeni. Ainoana riittävänä syynä saattoi tosiaankin olla vain se, että hän olisi äkkiä kuollut tai pudonnut mereen, mutta sitä ajatellessani kärsivällisyyteni loppui kokonaan. Mahdollista myöskin oli, että vastatuulet olivat tehneet tyhjäksi matkahankkeemme ja me olimme vielä Nantucketin läheisyydessä. Tästä arvelusta minun kuitenkin täytyi luopua, sillä jos asia tosiaankin olisi siten, olisi prikin täytynyt moneen kertaan kääntyä, vaan kun se yhtämittaa oli ollut kallellaan vasemmalle, päätin sen varmasti purjehtineen koko ajan tasaisen tuulen puhaltaessa sen oikealta puolelta. Mutta vaikkapa olettaisinkin, että vielä olimme saaren läheisyydessä, niin miksi ei Augustus olisi tullut minua katsomaan ja kertomaan asiasta? Näin mietiskeltyäni yksinäisen ja ilottoman asemani vaikeuksia päätin odottaa vielä toiset neljäkolmatta tuntia, ja sitten, ellei apua olisi tullut, tunkeutua luukulle päästäkseni ystäväni puheille tahi ainakin hengittääkseni hieman raitista ilmaa aukoista ja saadakseni vettä hänen hytistään. Tätä tuumiessani vaivuin kumminkin kaikista ponnistuksistani huolimatta syvään uneen tai pikemmin horrostilaan.

      Uneni olivat mitä hirvittävimpiä. Kaikki mahdolliset onnettomuudet ja kauhut kohtasivat minua. Muiden kärsimysteni lisäksi kamalat paholaishirviöt tukehduttivat minut summattoman suurilla tyynyillä. Hirmuiset jättiläiskäärmeet kietoivat minut syleilyynsä ja tuijottivat minuun pelottavan loistavilla silmillään. Sitten mittaamattomat autiot ja pelkoa herättävät erämaat aukenivat eteeni. Äärettömän korkeat puunrungot, harmaat ja lehdettömät, kohosivat maasta loppumattomassa jonossa niin kauas kuin silmä kantoi. Niiden juuret olivat syvällä laajalle leviävissä soissa, joiden synkkä pinta lepäsi äärettömän mustana, tyynenä ja hirvittävänä. Ja näillä kummallisilla puilla näkyi olevan inhimillinen elinvoima: huojutellen luisia käsivarsiaan ne kiihkeässä kuolontuskassa ja epätoivossa huusivat äänettömiltä vesiltä armoa, vihlovasti ja