Kun nukkuja herää. Герберт Уэллс

siirsi levyt Grahamin päältä pois ja päästi hänet vapaaksi. Räätäli auttoi hänen ylleen jälleen mustan viitan ja vaaleapartainen mies tarjosi hänelle lasillisen virkistävää juomaa. Graham näki juodessaan erään kalpeakasvoisen nuorukaisen kummallisen terävästi katsovan häneen.

      Lihava mies käveli tällä välin levottomana salissa. Sitten meni hän portaita alas käytävän kautta parvekkeelle, josta kuului etäistä katkonaista hälinää. Lyhyttukkainen nuorukainen antoi räätälille kappaleen sinertävää silkkiä, jonka he yhdessä kiinnittivät koneesen tavalla, joka muistutti paperin kiinnittämistä yhdeksännentoista vuosisadan kirjapainokoneesen. Sitten he lykkäsivät pyörien päällä seisovan koneen huoneen nurkkaan, josta useita johtolankoja tuli seinästä esiin. He yhdistivät johtolangat koneesen, joka heti alkoi nopeasti liikkua.

      "Mitä he nyt tekevät?" kysyi Graham osottaen tyhjällä lasillaan puuhaavia räätäleitä ja koettaen olla huomaamatta viimeistä tulijaa, joka yhä katsoi terävästi häneen. "Käyttääkö sitäkin voima – joka tulee johtolangoista?"

      "Käyttää", sanoi vaaleapartainen mies.

      "Kuka tuo on?" Hän osoitti taakseen käytävään päin.

      Purppurapukuinen mies epäröi, siveli partaansa ja vastasi puolikovaa: "Hän on Howard, teidän ylin vartijanne. Katsokaahan, sir – sitä on hiukan vaikea selittää. Neuvosto valitsee ylimmän vartijan ja hänen apulaisensa. Tämä sali on, muutamia rajoituksia lukuunottamatta, yleinen, jotta kansa voi käydä täällä milloin tahtoo. Ensi kertaa me olemme sulkeneet ovet. Mutta minä luulen – että on parasta antaa hänen itse selittää se teille".

      "Kummallista!" sanoi Graham. "Vartija? Neuvosto?" Sitten kääntäen selkänsä viimeksi tulleesen päin kysyi hän puolikovaa. "Kuka tuo mies on, joka töllistelee minuun? Onko hän magnetiseeraaja?"

      "Magnetiseeraajako! Hän on kapitollomisti".

      "Kapitollomisti!"

      "Niin – etevin heistä. Hänen tulonsa nousevat kuuteen tusinaan leijonaan".

      Nämät viimeiset sanat olivat Grahamin mielestä kerrassaan järjettömiä. Hän koetti käsittää viimeisen lauseen tarkoituksen. "Kuusi tusinaa leijonaa?" sanoi hän.

      "Teidän aikananne ei kai ollut leijonia? Ei luullakseni. Te käytitte vanhaa puntaa. Leijonat ovat nyt rahayksikkönä kaikkialla".

      "Mutta mitä merkitsee tuo – kuusi tusinaa?"

      "Niin, kuusi tusinaa, sir. Olojen muuttuessa nämätkin pikkuasiat ovat muuttuneet. Teidän aikananne käytettiin arabialaista kymmenjärjestelmää, satoja ja tuhansia. Meillä on nyt yksitoista eri numeroa. Meillä on yksinkertainen laskumerkki kymmenelle ja yhdelletoista, ja kaksi kahdelletoista, ja tusina tusinaa tekee grossin, joka on hiukan enemmän kuin sata teidän laskusanoissanne, tusina grossia on dozand ja dozand dozandia on myriaadi. Se on hyvin yksinkertaista?"

      "Eiköhän", sanoi Graham. "Mutta tuo kap – miksi te häntä kutsuittekaan?"

      Vaaleapartainen mies katsoi hänen olkapäänsä yli.

      "Pukunne on valmis!" sanoi hän. Graham kääntyi äkkiä ja näki edessään hymyilevän räätälin, jolla oli aivan uusia vaatteita käsivarrellaan. Lyhyttukkainen nuorukainen lykkäsi yhdellä sormellaan tuon monimutkaisen koneen hissiin, josta hän oli tullut. Graham tuijotti valmiiseen pukuun. "Ettehän toki tarkoita, että – !"

      "Ne valmistettiin juuri nyt", sanoi räätäli. Hän laski vaatteet Grahamin eteen, meni vuoteelle, jossa Graham vielä äsken oli levännyt, heitti läpikuultavan patjan syrjään ja veti peilin esiin. Hurja kellonsoitto kutsui lihavaa miestä nurkkaan. Vaaleapartainen riensi hänen luokseen ja juoksi sitten ulos käytävään.

      Tällä välin auttoi räätäli Grahamin päälle tumman purppuraisen puvun, jossa oli yhdessä liivit ja housut. Lihava mies palasi nurkasta ja riensi käytävästä tulevaa vaaleapartaista miestä vastaan. He alkoivat nopeasti puhella puolikovaa, kaikesta huomasi heidän olevan tavattoman peloissaan. Purppuraisen aluspuvun päälle tuli hyvin erikoinen mutta siro vaaleansininen puku, ja Graham oli taas kerran puettuna muodin mukaan. Hän katseli kuvaansa peilissä, kalpeita kasvojaan, pitkää tukkaansa ja hoitamatonta partaansa. Hän ei ollut enää alasti, vaan päinvastoin esiintyi hän hienona miehenä.

      "Minun täytyy ajella partani", sanoi hän katsellen kuvaansa peilissä.

      "Heti paikalla", sanoi Howard.

      Grahamiin tuijottava nuori mies astui esiin. Hän sulki silmänsä, avasi ne jälleen, ja laiha kätensä ojolla lähestyi hän Grahamia. Sitten pysähtyi hän tehden kädellään hitaita liikkeitä ja katsoen häneen.

      "Tuoli", sanoi Howard kärsimättömänä, ja heti toi vaaleapartainen mies tuolin Grahamin taakse. "Olkaa niin hyvä ja istukaa", sanoi Howard.

      Graham epäröi nähdessään teräväkatseisen miehen kädessä kiiltävän teräaseen.

      "Ettekö ymmärrä, sire?" sanoi vaaleapartainen mies hätäilevän kohteliaasti. "Hän on tullut leikkaamaan tukkaanne".

      "Oh!" huudahti Graham helpoituksesta. "Mutta tehän kutsuitte häntä – "

      "Kapitollotomistiksi – juuri niin. Hän on yksi maailman hienoimpia taiteilijoita".

      Graham istahti äkkiä tuoliin. Vaaleapartainen mies poistui. Kapitollotomisti lähestyi siroin liikkein. Hän tarkasti Grahamin korvia ja tutki hänen päätään, kosketti hänen takaraivoaan ja olisi jälleen ruvennut häntä katselemaan, jollei Howard olisi selvästi osottanut kärsimättömyyttään. Sukkelaan, tehden nopeita liikkeitä ja käytellen taitavasti erilaisia teräskaluja ajeli hän Grahamin leuvan, kähersi hänen viiksensä ja järjesti hänen tukkansa. Kaiken tämän teki hän sanomatta sanaakaan hurmaantuneena kuten innostunut runoilija. Heti kun hän oli lopettanut, tuotiin Grahamille jalkineet.

      Äkkiä kuului voimakas ääni – se tuntui tulevan nurkassa olevasta koneesta – "Heti paikalla – heti paikalla. Koko kaupungin kansa tietää sen. Työt ovat seisauksissa. Työt ovat seisauksissa. Elkää odottako mitään, vaan tulkaa".

      Tämä ääni teki Howardiin tavattoman vaikutuksen. Hänen liikkeistään päättäen huomasi Graham hänen häilyvän kahden ajatuksen välillä. Äkkiä meni hän nurkkaan, jossa kone oli ja pysähtyi pienen kristallipallon eteen. Samassa hälinä ja melu, jota oli kuulunut koko ajan, paisui mahtavaksi myrskyksi aivan kuin tullen lähemmäksi, hiljentyen jälleen aivan kuin huutajat olisivat paenneet. Tämä huuto vaikutti Grahamiin lumoavasti. Hän vilkaisi lihavaan mieheen ja noudatti sitten mielenjohdettaan. Parilla harppauksella oli hän mennyt rappusista käytävään ja pian oli hän parvekkeella, jolla nuo kolme miestä olivat seisoneet.

       V LUKU

      Liikkuvat kadut

      Hän tuli parvekkeen kaidepuun luo ja katsoi ylöspäin. Hämmästyksen huudahdus kuului hänen ilmestyessään ja suuri liike syntyi alhaalla olevalla areenalla.

      Ensiksi huomasi hän suunnattomia rakennusmuotoja. Edessään oleva paikka oli keskus jättiläismäisille rakennuksille, jotka suuressa kaaressa jatkuivat oikealle ja vasemmalle. Hänen päänsä yläpuolella kulki rautakaarroksia laajan aukeaman yli, ja näiden kaarroksien päällä oli jostain läpikuultavasta aineesta tehty katos, jonka läpi näkyi taivas. Jättiläissuuret valaistuspallot loivat kylmää valkoista valoaan voittaen päivän säteet, jotka paistoivat ylhäältä metallikaarrosten välitse. Siellä täällä oli aukeaman yli rakennettu kepeitä käytäviä, joilla näkyi kulkijoita ja ilma oli täynnä metallijohtolankoja. Kääntäen päänsä näki hän että rakennus, jonka edustalla hän seisoi, jatkui ylöspäin, ja vastapäätä oleva rakennus oli harmaa ja synkkä. Sen seinässä oli suuria kaaria, pyöreitä aukkoja, parvekkeita, holvia, tornia, myriaadia suuria akkunoita ja suuri joukko hänelle outoja rakennuskoristeita. Tämän rakennuksen seinällä oli pystypäin ja poikkipäin hänelle oudoista kirjaimista laadittuja kirjoituksia. Siellä täällä oli aukkoihin kiinnitetty harvinaisen paksuja kaapeleja, jotka muodostaen kaaren johtivat aukeaman vastaiselle puolelle;