Kun nukkuja herää. Герберт Уэллс

käsittääksenne, että joskus voi tulla kysymykseen kireitäkin asioita. – Mutta vaikka otaksuukin, että hän olisi aavistanut tulevan tilansa, niin en voi uskoa hänen heräävän. Tällainen uni kuluttaa voimat hitaasti, mutta se kuluttaa ne loppuun ajan pitkään. Hän näkyy hitaasti hyvin hitaasti ja vaivaloisesti liukuvan alas loivaa pintaa, jos ymmärrätte tarkoitukseni?"

      "Ikävää olisi, jollen saisi nähdä hänen hämmästystään. Paljon on muuttunut näinä kahtenakymmenenä vuotena. Tämä on Rip van Winklen satu toteutuneena".

      "Tämä on Bellamytä", sanoi Warming. "On toden teolla tapahtunut muutoksia. Ja yksi näistä muutoksista on se, että minä olen muuttunut. Minusta on tullut vanhus".

      Isbister oli hetkisen vaiti ja sanoi teeskennellen hämmästystä: "Minä en olisi sitä uskonut".

      "Minä olin neljänkymmenen kolmen vuotias silloin kun hänen pankkiirinsa – muistattehan, että te telegrafeerasitte hänen pankkiirillensa – lähettivät minulle tiedon tapauksesta".

      "Minä otin osoitteen pankkiosoituskirjasta, joka oli hänen taskussaan", sanoi Isbister.

      "No niin, yhteenlasku ei ole vaikea", sanoi Warming.

      Syntyi jälleen äänettömyys, jonka jälkeen Isbister sanoi: "Hän voi pysyä tuollaisena useita vuosia". Hän jatkoi hetkisen vaiettuaan: "Meidän tulee ottaa se seikka varteen. Hänen omaisuutensa voi jonain kauniina päivänä joutua – jonkun toisen käsiin, ymmärrättehän".

      "Se juuri, jos uskotte minua, mr. Isbister, vaivaakin eniten minun ajatuksiani. Me otaksumme – että meillä ei ole omaisia, joihin voisimme täydellisesti luottaa. Tämä on erikoinen ja ennen kuulumaton tapaus".

      "Niin onkin", sanoi Isbister. "Loogillisesti ajatellen, olisi se virallisen valvojan asia, jos meillä vaan olisi sellainen virkamies".

      "Minun mielestäni olisi se pikemmin yleisen hoitokomitean, yhä uusiintuvan vartiolaitoksen tehtävä. Jos hän todellakin jatkaa eloaan – kuten ainakin muutamat lääkärit väittävät. Minä olenkin jo neuvotellut tästä parin ylhäisen virkamiehen kanssa. Mutta tähän asti ei vielä ole ryhdytty mihinkään toimiin".

      "Ei olisi laisinkaan tyhmää uskoa hänet jonkin yleisen laitoksen – British Museumin johtokunnan tai kuninkaallisen lääketieteellisen akatemian huostaan. Tuntuuhan se hiukan oudolta, mutta onhan itse asiakin outo".

      "Vaikeata on saada heidät suostumaan siihen toimeen".

      "Virkavaltamuodollisuudet estäisivät, arvelen minä".

      "Juuri niin".

      Äänettömyys. "Tämä on merkillinen asia, se on totta", sanoi Isbister.

      "Ja yhä jatkuvat korot voivat nousta arvaamattomiin summiin asti".

      "Niin voivatkin", sanoi Warming. "Ja nyt kun kultavarat alkavat tyhjentyä – kasvaa korko".

      "Minä olen sen huomannut", sanoi Isbister. "Mutta sitä parempihan se on hänelle".

      "Jos hän herää".

      "Jos hän herää", uusi Isbister. "Oletteko huomannut, miten hänen nenänsä on tullut suipemmaksi, ja miten hänen silmäluomensa painuvat syvemmälle".

      Warming katseli nukkuvaa ja vaipui mietteisiinsä. "Minä epäilen, herääkö hän", sanoi hän vihdoin.

      "Minä en ole koskaan oikein käsittänyt", sanoi Isbister, "mikä saattoi hänet tähän tilaan. Hän puhui jostain liiallisesta työstä. Minä olen usein miettinyt tätä asiaa".

      "Hän oli hyvin lahjakas mies, mutta hetken lapsi ja oikullinen. Hänellä oli perheikävyyksiä, erosi vaimostaan, ja luultavasti juuri nämät seikat saivat hänet heittäytymään mitä hurjimpaan politiikkaan. Hän oli kiihkeä radikaali – sosialisti – tyypillinen liberaali, kuten nuo äärimmäiset intoilijat kutsuvat itseään. Tarmokas – epätasainen – hillitön. Äärimmäinen politiikka vei hänet tähän. Minä muistan hänen kirjoittamansa lentokirjasen – se oli merkillinen teos. Hurja, hillitön, riehuva. Siinä oli pari ennustusta. Muutamat niistä ovat osottautuneet vääriksi, muutamat ovat toteutuneet. Mutta lukiessaan sellaista kirjaa, tulee huomaamaan, kuinka paljon odottamatonta maailma tarjoo meille. Hänellä olisi paljon opittavaa, ja paljon muutettavaa ajatuksissaan, jos hän heräisi. Jos hän kerran herää".

      "Minä antaisin vaikka mitä", sanoi Isbister, "ollakseni kuulemassa mitä hän kaikesta sanoo".

      "Niin minäkin", sanoi Warming. "Niin, niin minäkin", sanoi hän äkkiä alkaen surkutella omaa vanhuuttaan. "Mutta minä en saa koskaan nähdä hänen heräävän".

      Hän katseli miettiväisenä nukkujan vahankelmeitä kasvoja. "Hän ei herää koskaan", sanoi hän vihdoin. "Hän ei herää enää koskaan".

       III LUKU

      Herääminen

      Mutta Warming erehtyi. Herääminen tapahtui.

      Kuinka kummallisen monipuolinen on se yhteys, joka näyttää niin yksinkertaiselta – ihmisolemus! Kuka voi selittää sen uudistumisen, kun me aamu aamulta heräämme, tuon lukemattomien eri osien tulvan ja liittymisen, jotka sulautuvat toisiinsa ja täydentävät toisiaan? Kuka voi selittää ensimmäiset sielun hämärät ilmaisut, miten kasvaa ja kehittyy tiedottomuus tajunnaksi, tajunta itsetietoisuudeksi, kunnes vihdoin tunnemme oman itsemme. Ja samoin kuin me tunnemme aamulla herätessämme, niin tunsi Graham herätessään pitkästä unestaan. Tajunnan hämärä pilvi sai muodon, hän tunsi synkän alakuloisen tunteen ja hän huomasi lepäävänsä jossain, heikkona, mutta elossa.

      Vaellus hänen omaa olemustaan kohden kulki suurten kuilujen yli ja vuosikausien läpi. Jättiläissuuret unet, jotka ennen olivat vastanneet peloittavaa todellisuutta, jättivät hänen sieluunsa epävarman ja ahdistavan tunteen. Hän näki vieraita seutuja, jotka kuuluivat aivan kuin toiseen tähteen. Hän muisti myöskin selvästi erään tärkeän keskustelun, nimen – mutta hän ei voinut sanoa, mikä nimi se oli – nimen, joka myöhemmin tuli esiin. Hän muisti muutamia jo kauvan sitten unohtuneita tunteita jäsenissään, suonissaan, muisti toivottomasti ponnistaneensa, kuten mies joka on hukkumaisillaan pimeyteen. Sitten seurasi sarja häikäiseviä näkyjä, jotka kaikki katosivat.

      Graham huomasi, että hänen silmänsä olivat auki ja että hän katseli hänelle ventovieraita esineitä.

      Hän näki jotain valkoista, jonkin pinnan edessään, puisen kehyksen. Hän liikutti hiukan päätään seuratakseen tämän muodon rajoja. Ne ulottuivat pitemmälle kuin mitä hän voi nähdä. Hän koetti arvata, missä hän oli? Mutta mitä se auttoi, hän tunsi itsensä niin uupuneeksi. Jos hänen ajatuksillaan olisi ollut väri, niin olisi se ollut mustaa mustempi. Hän tunsi tuon määräämättömän alakuloisuuden tunteen, joka ihmisellä on herätessään aamun koittaessa. Epäselvästi kuuli hän etäistä puhetta ja nopeasti poistuvien askeleiden ääntä.

      Koettaessaan kääntää päätään huomasi hän olevansa ruumiillisesti aivan uupunut. Hän otaksui makaavansa rannikkokylän hotellissa, mutta hän ei mitenkään muistanut tuota valkoista pintaa. Hän oli varmaankin vaipunut uneen. Hän muisti todellakin kaivanneensa unta. Hän muisti kalliorannikon ja laineiden loiskeen ja sitten hän hämärästi muisti puhelleensa jonkun ohikulkijan kanssa.

      Kuinka kauvan hän oli nukkunut? Mitä tuo hälinä tiesi? tuo askelten ääni? Ja tuo kasvava ja hiljenevä kohina joka muistutti meren aaltojen ääntä? Hän ojensi kätensä ikäänkuin ottaakseen kellonsa tuolilta, jolle hänen tapansa oli se laskea, ja kosketti kovaa ja liukasta pintaa, se oli aivan kuin lasia. Se oli niin odottamatonta, että hän kovasti pelästyi. Hän kääntyi äkkiä, tuijotti eteensä hetkisen ja nousi istualleen. Mutta tämä liike oli hänelle odottamattoman vaivaloinen, ja häntä huimasi ja pyörrytti ja kummastutti.

      Hän hieroi silmiään. Hänen ympäristönsä oli hänelle salaperäisen outoa, mutta ajatuksenjuoksunsa oli selvä – hän tunsi, että uni oli ehdottomasti ollut hänelle terveellinen. Hän ei maannut millään vuoteella, katsoen siihen, mitä hän vuoteella käsitti, vaan hän huomasi lepäävänsä